Pienen ketun valinta

Tänään kirjoitan ystävästäni. Luonani asui monta vuotta sitten pieni tyttökettu, kuulemma isosta tarhasta peräisin.

Tänään kirjoitan ystävästäni. Luonani asui monta vuotta sitten pieni tyttökettu, kuulemma isosta tarhasta peräisin.

Alussa se pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Se oli kipeä: jalat olivat vääntyneet ja suolistohäiriöt pahoja. Parissa päivässä se ystävystyi koirien kanssa ja asui meillä koko talven, keväällä katosi.

Sain harvinaisen tilaisuuden seurata ketun kasvua ja kehittymistä. En halua väittää, että kettu olisi samanlainen kuin koira – en tykkää yleistämisestä, jokaisella koiralla, kissalla ja muulla eläimellä on oma luonne. Mutta kokemukset koirien auttamisesta helpottivat myös ketun kanssa.

Ajan kuluessa ketun terveys parani. Se oppi juoksemaan vammaisilla jaloilla. Monipuolinen ruoka, lääkkeet ja liikunta paransivat sen oloa.

Olin onnellinen, kun näin, miten pieni eläinlapsi juoksi lattialla vihreän lelujäniksen kanssa. Se leikki. Ketulla oli omat äänet ja ilmeet erilaisille tunteille ja tarpeille. Hän teki valintoja ruoasta, ystävistä, tekemisistä. Jos hänellä oli tylsää, hän rikkoi jotain tai juoksi ympäri taloa pudotellen tavaroita hyllyiltä. Kettu teki, mitä itse halusi, eikä minulla ollut aikomusta sitä kesyttää.

Minusta hän ei pitänyt, eikä muutenkaan ihmisistä. Kuka häntä voisi siitä syyttää. Hän tiesi, että minulla oli ruokaa, ja se oli ainoa syy kommunikoida kanssani.

Kevään tullessa kettu meni metsään aluksi pariksi tunniksi, sitten pariksi päiväksi, sitten viikoksi. Lopulta se katosi kokonaan. Se oli tehnyt valinnan. Puhutaan, että häntä ja hänen perhettään on nähty, mutta en tiedä, onko se totta.

Miksi puhun tästä tänään? Kettu oli yksi tapaus: hän sai mahdollisuuden elää luonnollista elämää. Miljoonat ketut ja muut eläimet maailmassa elävät toisin, kuten näemme tarhauskielto.fi-sivuilla.

Tällä jutulla tervehdin Suomen eläinoikeusaktivisteja.

Kadri Taperson

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu