Perussimputtaja

Sorrettu tai nöyryytetty ei yleensä nouse sortajaansa vastaan, kirjoittaa Teemu Mäki.

Kun Georg Büchner kuoli vuonna 1837, häneltä jäi kesken näytelmä nimeltä Woyzeck. Keskeneräisyydestään huolimatta teoksesta tuli yhtä suosittu ikivihreä kuin Sofokleen ja Shakespearen draamat.

Näytelmän päähenkilö Woyzeck on yhden lajin perusduunari, joka yrittää ihan perkeleesti olla kunnon kansalainen, kuuliainen, ahkera ja poikkeuksellisen normaali.

Silti häntä simputetaan töissä ja vapaa-ajalla, päivin öin. Työnantaja haukkuu työpanosta ja pihtaa palkkaa, vaimoke nalkuttaa rahan vähyydestä ja haikailee Woyzeckin tilalle rahakkaampaa ja tanssitaitoisempaa äijää.

Woyzeck ei ole ilkeä, ei pelkuri, eikä tyhmä. Simputukseen hän vastaa olemalla vielä ahkerampi ja kuuliaisempi. Kun palkka ei riitä perheen elättämiseen, hän ei lakkoile tai vaadi parempaa palkkaa, vaan etsii lisää töitä: ryhtyy vapaa-ajalla työnantajansa palvelijaksi ja pestautuu koekaniiniksi lääkärille, joka kehittelee kustannustehokkainta työläisdieettiä, joka koostuu pelkistä herneistä.

Lopulta Woyzeck nousee vastarintaan, mutta ei käymällä häntä simputtaneen armeijan, tekopyhästi ylenkatsoneen papiston, paskaduuneja teettäneen poroporvariston, eikä vaimonsa vietelleen huliviliupseerin kimppuun, vaan puukottamalla rakkaimpansa, puolisonsa.

Se on traagista, vaikka niin latteaa, että sitä on yhtä vaikeaa ottaa todesta kuin Prosper Mériméen Carmenin (1845) jo viihderunkuksi latistunutta nyyhkyä.

Tarinan ytimessä on kuitenkin nyyhkytön ja ajaton toteamus: sorrettu tai nöyryytetty ei yleensä nouse sortajaansa vastaan, vaan etsii kostolleen korvikekohteen. Simputetusta tulee simputtaja.

Moni suomalainen pelkää työpaikkansa menettämistä tai vakityön muuttumista huonoehtoiseksi pätkäduuniksi. Moni pelkää jäävänsä sairaana hoidotta ja vanhuksena heitteille. Heitä myös vituttaa. Se, että kaikkein suurimmat bonukset ja valtiontuet saa eniten irtisanonut, tehtaita lakkauttanut ja siten suuryritystä tervehdyttänyt. Ja se, että päättäjät joka kerta vain lupaavat tehdä kaikkensa, ettei niin kävisi.

Mistä hän sitten päättelee työn, rahan ja turvallisuuden puutteen johtuvan? Siitä, että Suomessa on niin hirveästi ulkomaalaisia. Suomessa heidän osuutensa väestöstä on Länsi-Euroopan pienin, 2,9 prosenttia. Siitä, että verorahat kulutetaan sosiaali- ja terveydenhoidon kasvavien menojen sijaan postmoderniin tekotaiteeseen, ruotsin kielen opetukseen ja kehitysyhteistyöhön.

Sosiaali- ja terveydenhuollon menot kasvavat 1–2 miljardia vuodessa, taiteilija-apurahoihin valtio tuhlaa vuodessa 13 miljoonaa, opetukseen ja kulttuuriin kaiken kaikkiaan 6,6 miljardia. Kehitysapuun kuluu miljardi, eli jokainen suomalainen törsää maailman vähäosaisiin peräti 50 senttiä päivässä.

Ulkomaalais- ja taidekummajaisten lisäksi hän karsastaa kyllä myös rikkaita, mutta ei halua astua heidän varpailleen. Häntä eivät hetkauta ne verotuksen porsaanreiät, joista 4–5 miljardin verotulot karkaavat vuosittain, vaan ne puolentusinaa vääränväristä, jotka Hesassa ajavat pimeää taksia.

Hän uskoo työväenliikkeeseen ilman sosialismia, hän uskoo, että pärjäisi täysvapailla markkinoilla silkalla sisullaan tosi hyvin, elleivät häntä vielä köyhemmät ja heikommat koko ajan roikkuisi taakkana tai heittäisi lempeyshorinallaan kapuloita rattaisiin.
Suomen valtion vuoden 2011 talousarvio www.valtioneuvosto.fi/toiminta/talousarvio/2011/fi.jsp

Teemu Mäki

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *