Perunaa kastikkeella ja ilman

Lukuaika: 2 minuuttia

Perunaa kastikkeella ja ilman

Sananvalta: Tuppisuisilla suomalaisilla on ihan oma tunteiden tulkkinsa: peruna.

TUPPISUISILLA SUOMALAISILLA on ihan oma tunteiden tulkkinsa: peruna. Perunaan panostetaan, sitä hoivataan ja sen kunniaa vaalitaan kaiken maailman makaronien joukossa. Oman perunan kasvattaminen on melkeinpä kansalaisvelvollisuus, ja sen ominaisuuksillä levennellään kuin lahjakkailla lapsilla. Omaa perunaa ei anneta kenelle tahansa, vastaanottajan täytyy olla sen arvoinen, tärkeä ja rakas.

Varsinkin perunankuorimisella kerrotaan paljon. ”Annappa ku mää kuorin sulle perunan” on yhtä kuin ”no kyllä mää sua rakastan vaikka tulit taas kännissä kotia” ja ”saahan sua aina välissä hävetä, mutta oot silti aina meidän lapsi” ja vaikka mitä muuta kaunista, jota ei vain saada kakistettua ulos. Kun olen itse saanut oikein harvinaisen hyvin turpaani, on isäni ottanut ja kuorinut minulle perunan.

MINUT, LUKEMATTOMIEN MUIDEN JOUKOSSA, on kasvatettu perunalla. Perunaa on tungettu kurkustani alas niin että olen melkein itsekin muuttunut sellaiseksi. Ruoanlaittoa välttelevän äitini todistelut siitä, että peruna on niin hyvää ettei sen seuraksi tarvitse mitään muuta, eivät ole vakuuttaneet.

Kun äiti on sitten oikein innostunut, se on heittänyt kattilaan perunoiden sekaan kokonaisen kalan silmineen kaikkineen niin että pyrstö on sojottanut kannen alta, tai vaihtoehtoisesti hirven luita ja sitkalelihaa. Kun ydinnesteen ryystäminen on alkanut, on minulta meinannut oksennus lentää. Kyllä sen jälkeen on maistunut kouluruoka.

Muissa perheissä vastahakoisia kakaroita on kuulemma painostettu Afrikan nälkäisillä lapsilla, meillä on paneuduttu vanhempiemme lapsuuteen, jossa peruna on ollut pelastaja, ja toisteltu äidinäidiltä perittyä lausetta ”Se jolle ei kelpaa, sillä ei oo nälkä”. Jos tarkoituksena on ollut nirppanokkaisuuden karsiminen, niin se on kyllä onnistunut: Olen siitä lähtien syönyt innolla mitä tahansa ruokaa kunhan se ei ole ollut kalansilmäkeittoa tai luusoppaa tai paljasta perunaa.

Perunan rooli suomalaisen rakkauden lähettiläänä on hyvin osuva. Peruna kun on vaatimaton, ei pyydä paljon, mutta antaa kaikkensa. Se on konstailematon, rehellinen, se ei huijaa korealla ulkomuodolla, se on sitä mitä se on. Se ei lupaa sen enempää tai vähempää kuin pitää sinut hengissä, ja se pitää lupauksensa. Oikeastaan peruna on kuin suomalainen lavatango. Se ei viettele, viekastele, hehku turmiollista huumaa – se vain tulee, haiskahtaa hieman hielle, keskittyy askeliin eikä katso silmiin, ehkä pikkuisen kompuroi, ja vie samaan paikkaan takaisin. Peruna ei vatkaa eikä pane päätä pyörälle, sen rytmi on tasainen ja totinen, takuuvarmaa tavaraa.

NIINPÄ VOISI MYÖS SANOA että peruna on suomalainen mies. Kun vähän kuorii päällimmäisiä paskoja pois, niin paljastuu kullanhohtoinen hedelmä, viaton kuin kypsä kaurapelto kesäiltana. ”Kyllä peruna vaan on parasta” -aatteen mukaisesti soveltaen siis ”Kyllä suomalainen mies vaan on parasta”. Hyvä niin, kivat heille, mutta itse en ole halunnut jämähtää siihen kun on mahdollisuus maistella kaikenlaisia pihvejä punaviinillä, valkosipulilla ja timjamilla, ja jatkaa vielä jälkiruokaankin asti.

Ilman perunansyöttöä en kuitenkaan tietäisi mihin makuni perustan. Runollisesti sanottuna olisin kuin maa, joka ei tunne multaansa. Kyllästyminen perunaan on saanut minut maistamaan ennakkoluulottomasti vaikka mitä, ja ilman tätä kokemusta en tänä päivänä osaisi sanoa, että on se peruna oikeastaan aikamoinen epeli. Varsinainen raskaan työn raataja. Eikä pieni hiki naista tapa.

Marjo Isopahkala

  • 9.9.2009