Perhe & piri

Alussa on onni: pieni vauva, ylpeät vanhemmat & oma pieni koti.

Rahaa ei kolmihenkisessä perheessä ole paljon, mutta tulevaisuudenuskoa riittää. Sitten ajatellaan myydä pieni erä piriä. Ja kokeilla pitkästä aikaa itsekin.

Karin Mäkelän Valkea voima on amfetamiinin hallitsema omaelämäkerta. Addiktion kuvaus se ei ole: pääosassa on taistelu siitä, mitä kama jättää vanhemmuudesta jäljelle.

Se jättää jäljelle metsikössä katkaistun haulikon kanssa heiluvan äidin, joka silti jaksaa järkyttyä jokaisen uuden huostaanoton myötä.

Valkea voima kuvaa vähäeleisesti, miten luonnolliseksi pirin määrittämä elämä vähitellen muodostuu. Kamanvedon tai murtokeikkojen yksityiskohdilla ei mässäillä, äiti ja isä vain joko ovat kuivilla tai sitten eivät ole. Näillä ehdoin yritetään tulla yhteiskunnassa toimeen.

Yleensä ei oikein tulla. Lopulta keskiöön nouseekin se, miten yksioikoisesti yhteiskunta määrittelee lasten edun. Tahdonvastainen orpous on lapsille muka huonoja vanhempia parempi kohtalo.

Tämän käsityksen Mäkelä haluaa kiistää. Valkean voiman tarina ehkä sanoo toista.

Mäkelän tempoilu pirin ja lasten välillä kirkastaa kovien aineiden keskeisen ongelman: addiktio on fyysinen, konkreettinen asia, mutta raastavaksi taisteluksi sen tekee ihmisen taipumus ajatella hyvää itsestään.

Jo Mäkelän tavasta kertoa piirtyy halukkuus nähdä ongelmat ensisijaisesti muualla, ympäröivissä rakenteissa.

Ei sillä, etteivätkö ympäröivät rakenteet kritiikkiä kaipaisi. Äitiä kohdellaan ensisijaisesti rikollisena, ja lasten eristäminen vanhemmistaan näyttää olevan suorituskeskeisille virkamiehille itseisarvo.

Onkin hirveä sääli, ettei Mäkelä todella kohtaa omaa vanhemmuuttaan silmästä silmään. Vain tämä antaisi muiden arvostelemiselle tarvittavan uskottavuuden.

”Vankilassa ollessani olin kuullut kymmeniä tarinoita siitä, miten juuri koulukoti oli ollut monen nuoren ensimmäinen oppiaste rikoksiin. Viimeistään siellä oli opittu huumeiden käyttö ja rikokset sekä omaksuttu auktoriteettivastainen ajattelu”, Mäkelä muistelee.

Entä vankilassa olevan äidin esimerkki? Valheet, rikokset ja psykoottinen käyttäytyminen? Pelkkä päihtymys itsessään? Vaikka rakkaus saakin kirjassa lopulta suurimman painoarvon, ei lukija voi kuin miettiä pimeiden kausien vaikutuksia lapsiin.

Näin Mäkelän itsestään antamaan kuvaan on vaikea suhtautua empaattisesti. Sen sijaan taudinkuvana – jossa tauti alkaa vaikuttaa jo itse tapaan kuvata – on Valkea voima riipaisevan tosi.

Karin Mäkelä: Valkea voima. Atena 2011. 165 s. Neljä tähteä.

Tapani Möttönen

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *