Paskalammen balladi

Suomesta löytyy kymmeniä virallisia Paska-alkuisia paikannimiä.

Suomesta löytyy kymmeniä virallisia Paska-alkuisia paikannimiä kuten Paskalampia, Paskasoita, Paskalomatunturi, Paskatti, Paskasaaret, Paskatinlahti, Paskalanmäki ja laulaja-kirjailija Kauko Röyhkän lanseeraama ja paljon huomiota herättänyt ”Paska kaupunki” -kirjoitus oululaisen alikulkutunnelin seinässä. Eniten löytyy Paskalampia. Niitä on lähes jokaisella paikkakunnalla. Kotipitäjästäni niitä löytyy peräti kolme, ja on myös Paskasuo ja Paskaräme.

Liittyykö kaikkiin Paska-alkuisiin paikannimiin jotakin synonyymisen paskamaista? Paskalampien, -soiden ja -ojien kohdalla ehkä se, ettei niitä ole voitu ottaa hyötykäyttöön ja näin ollen ne ovat pelkkiä paskapaikkoja.

Yksi kotiseutuni Paskalammista sijaitsee Oulaisten ja Ylivieskan rajalla, Hanhiperän sivustalla, Kantatie 86:n ja kautta aikojen kuuluisan Pohjanmaan radan välissä. Täällä olen sulkeutunut tuon suon keskellä olevan Paskalammen atmosfääriin tunnustelemaan tuota hylkiömäistä nimeä kantavan lammen herättämiä tunnelmia ja ajatuksia.

Paskalammen syksy raottaa seudun luminaristista tunnelmaa, hämäryyden ja valonrajan äärimmäisen herkkää rajaa. Se loihtii ympärilleni kokonaisen hämärätaiteen maailmankaikkeuden.

Kun lyijynharmaa kalvo sävyttää pimenevän lammen tyventä pintaa, lampi näyttää kuin kelluvan suon keskellä. Mieli tekee nousta istumapaikalta, nurin käännetyn veneen päältä, ja kävellä kalvoa pitkin seisomaan keskelle lampea.

Joinakin iltoina silhuetiksi muuttunut joutsenpariskunta ui tuon tyvenen kalvon lammen -laajuiseksi aaltopelliksi. Ja lyijynharmauden tummuessa täydeksi -pimeydeksi Linnunradan tähdet kuvastuvat avaruuspeiliksi muuttuneen Paskalammen pinnasta kuin Ahdin lyhdyt.

Eräänä yönä soudan kumiveneellä Linnunradan kelluvassa tähdistössä: kahden tähtitaivaan välisessä, suhteellisuusteoriamme tavoittamattomassa ajattomuudessa. Ja toisena synkkänä syysiltana istun rannalla ja poltan nuotiotulilla reikää ympäröivään sysimustaan pimeyteen ja kuuntelen, miten syystuuli soittaa pirunviulua mäntyä vasten konkeloon kaatuneella kelolla.

Kun nuotio hiljalleen hiipuu, sen viimeiseen hehkuun on kirjoitettu tulen ja tuhkan totuus kaikelle olevaiselle: Ignis exardescit et extinguitur, cineres manent. Haec veritas vitae est… Tuli syttyy ja sammuu, tuhka jää. Tämä on elämän totuus.

Lokakuun viimeisenä iltapäivänä sain nähdä pakkasen tekevän taikojaan lammenpintaan. Rannoilta keskelle päin sentti sentiltä leviävä riite oli kuin läpikuultavaa foliota, joka levisi veden ylle tyhjästä ja siihen syntyi yhtä salaperäisellä tavalla epäsäännöllisen säännöllisiä kuvioita: vinoneliöitä, kartioita, suorakulmia, nuolenkärkiä, rypytyksiä ja mitä kaikkea kuvioita siinä silmieni edessä syntyikään.

Jääkukkien syntymistä ikkunaan olen kyllä joskus lapsena seurannut, mutta en ollut nähnyt mitään vastaavaa. Tuosta tapahtumasta täytyi lähteä myös ääni, jota en kuuloaistillani pystynyt havaitsemaan. Kuvittelin sen sieluni korvin olevan jäätymisen aiheuttamaa pintajännityksen pingahtelevaa ritinää.

Marraskuussa olin jälleen Paskalammella ja sitä ympäröivällä suolla. Täysi kuu paistoi ja pakkanen oli kireä, mutta kuun ympärillä näkyvä punerva kehä tiesi säätilan muutosta. Seuraavana aamuna pakkanen olikin pudonnut neljään asteeseen ja ilmassa oli harvakseltaan lumihiutaleita.

Lammesta lähtevän laskuojan suulla roikkui matalassa rantatöyräässä kuunvalon prismaa polarisoivia jääpuikkoja kuin raakakristallisia hallanhampaita. Niiden hitaasti jähmettyneet, osin suon värjäämät vesitipat ja valumakerrostumat läpäisivät valoa, heijastivat sitä takaisin jääpuikkojen sisään.

Itse Paskalampi oli nyt pelkkä luminen laikku kuutamoisella suolla. Mutta täyden kuun ympärillä katsojaa lumoava lunaarinen kehä ja -olavivirtamainen hopeanhohde synnyttivät lumiselle suolle sellaista valohämäryyden atmosfääriä, että Paskalammen balladi oli valmis julkaistavaksi.

Veli-Matti Lehtikangas

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu