Partaradikaalien perässä

Burke valitsi sotajournalistin ja -valokuvaajan tien puhtaasti romanttisista sotaseikkailukuvitelmista johtuen.

Jos ei ole viime vuosina päässyt matkustelemaan Turkissa, Iranissa, Irakissa, Afganistanissa tai Pakistanissa, brittitoimittaja Jason Burken Matkalla Kandahariin kertoo paljon islamilaisen maailman jännitteistä.

Burke on toimittajana aika lailla vastakohta omalle uralleni. Olemme suurin piirtein samanikäisiä, mutta meitä yhdistää Persianlahden sota, jonka alkaessa olin suorittamassa asepalvelusta Sodankylässä. Kun Persianlahden sota alkoi, kasarmi oli valmiustilassa ja lomat peruutettiin. Tuhansien kilometrien päässä sota-alueesta mitään ei tietenkään tapahtunut, mutta jännitteinen tila sai kuitenkin katsomaan uutisia liittouman sotaretkestä hieman eri silmin. Minä näppäilin valokuvia aliupseerikoulun kurssijulkaisuun.

Burke lähti Turkkiin.

Vuonna 1991 Jason Burke siirtyi Turkin rajaseuduilta Irakin Kurdistanin puolelle. Burke liittyi ystävänsä kanssa kurdisotilaiden, peshmergojen, joukkoon: ”Menin Irakiin, koska en halunnut lähteä toista kertaa reppumatkalle Thaimaahan tai työskennellä koko kesää supermarketin varastossa niin kuin edellisvuonna”, Burke kirjoittaa.

Minä taas olin samana kesänä interreilillä ja tarkoitukseni oli ryhtyä valokuvaajaksi. Vahingossa pääsin kuitenkin opiskelemaan matematiikkaa ja tilastotiedettä Tampereen yliopistoon. Lopetin opiskelut puolen tunnin orientaatiokurssin jälkeen ja tein itselleni radikaalin hyppäyksen: aloin lukea filosofiaa, tiedotusoppia, retoriikkaa ja antiikin kreikkaa.

Burke valitsi sotajournalistin ja -valokuvaajan tien puhtaasti romanttisista sotaseikkailukuvitelmista johtuen. Hänen tekstejään tuntematon voisi pelätä, että kirja olisi naiivi kertomus nuoren miehen seikkailuista sotatantereilla, mutta kirja osoittautuu ehkäpä parhaaksi analyysiksi koko alueen tilanteesta.

Kirjan tärkein opetus on kuvaus al-Qaidasta, tuosta kaiken pahan alusta. Arabian kielen monimerkityksinen sana tarkoittaa ”tukikohtaa”, ”tukea”, ”lakia” ja ”mietelausetta”. Kirjan mukaan se viittaa nykyään Osama bin Ladenin ryhmän toimintamalliin, joka sai alkunsa vuosina 1988–1989. Burken mukaan suurin väärinkäsitys al-Qaidasta on kuvitella, että se olisi organisaatio missään perinteisessä mielessä.

Se on pikemminkin aate, tai merkki taistelusta islamilaista maailmaa sortavia länsimaita vastaan. Aatteen kitkeminen onnistuu yhtä hankalasti kuin aikoinaan kommunismin kitkeminen. Kommunismi ehtyi pikemminkin työläisten olojen parantumiseen länsimaissa ja pääoman tekemiin kompromisseihin sosiaalidemokraattisten reformistien kanssa kuin aatteen edustajien tuhoamiseen.

Kun Talibanit päästyään valtaan Afganistanissa aloittivat teloitusnäytökset, veren, kuoleman ja kärsimyksen näkeminen teki kaikista tapahtumaa todistaneista syyllisiä teloituksiin. Aikanaan kommunistidiktaattorit pitivät joukkonsa koossa – pelolla, verellä ja yhteisöllistetyllä syyllisyydellä.

Samalla tavalla radikaalia liikettä pitää yllä itse tietoisuus aatteesta ja jokapäiväiset merkit taistelun jatkumisesta. Joka ikinen itsemurhaterroristin ”marttyyriteko” vahvistaa Burken mukaan al-Qaidan merkitystä jokapäiväisessä elämässä taistelualueilla mutta myös niiden ulkopuolella. Itse asiassa kaikkialla maailmassa.

Vuonna 2005 Lontoon pommitukset olivat Burkelle viimeinen todiste: ”1990-luvun lopulla levinnyt radikaali ideologia ei tarvinnut järjestöjä, leirejä tai johtajia saadakseen ihmiset toimimaan, ja jos ääri-islam todella uhkasi Englantia, uhka tuli maan sisältä. Olin oppinut Irakissa ja muuallakin terrorismin matematiikan merkitsevän, että pienikin liike yleisen radikalisoimisen suuntaan synnyttäisi niin paljon väkivaltaan valmiita ihmisiä, että seuraukset olisivat vakavat.”

Burken mukaan islam ei ole määräävä tekijä. Väkivaltainen muslimiradikalismi ”määrittyi vain siten, että se liittyi islamiin ja oli väkivaltaista. Määritelmä oli kehäpäätelmä, joka johtaisi väistämättä yksinkertaiseen johtopäätökseen, että nämä kaksi asiaa olisivat yhteydessä toisiinsa.”

Länsimaille tämä merkitsee vaatimusta tehdä kompromissi uudistusmielisten muslimien kanssa.

Jatkuva matkustelu Lontoon ja islamilaisen maailman välillä tuottaa Burken tekstiin terävyyttä, johon harvoin törmää, yksityiskohtaisia kertomuksia, keskusteluja ja laajoja kulttuurispoliittisia katsauksia.

Jason Burke: Matkalla Kandahariin. Basam books 2007. 341 s.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu