Panokoneesta pihtaajaksi

Mitä jos nainen olisikin viettiensä vietävissä & mies se, joka pihtaa? Mitä jos mies olisikin alistuva & nainen niskan päällä?

Anna-Leena Härkösen romaanin keskushenkilö on opettaja Heli Valkonen, joka on naimisissa toisen opettajan kanssa. Matti leijuu omassa tietokonemaailmassaan, pelaa sotapelejä, ei puhu ja aivan erityisesti ei pane. Heli tekee kaikkensa herättääkseen miehensä halut. Hän pyytää ja anelee ja menettää kasvonsa kerta toisensa jälkeen. Lopulta Heli on pakotettu äärimmäisiin toimenpiteisiin, vaikka pelissä on Matin miehuus. 

Samastuin vahvasti Mattiin, kilttiin ja herkkään mieheen, joka vain ei aivan osaa elää elämäänsä. Matti on sulkeutunut, mutta salskea ja kiltti mies ja hieno isä heidän lapselleen. Eivätkö kaikki naiset halua juuri sellaisia miehiä? Mihin tämä maailma on mennyt, jos harmiton tietokoneella räpeltäminen on oikeutus Helin itsensä sanoin ”harkitulle syrjähypylle”? Eikö se ole sama kuin jos rangaistuksena roskaamisesta potkittaisiin polvilumpiot?

Helin pelastajaksi tuleekin yllätyksettömästi miehuutensa kaikin puolin todistanut pelimies Jarno, joka elää, panee ja esineellistää minkä kerkiää. Heli saa viimein mitä haluaa ja vieras mies lykkii häntä kaikista suunnista niin että paikat paukkuvat. Heli ei tunne seksisessioiden jälkeen minkäänlaista inhoa tai katumusta. Päinvastoin, elämä tuntuu Helistä taas elämisen arvoiselta. 

Härkönen osaa kuvata panokohtaukset elävästi niin, että lukija saa tilanteesta tarkan mielikuvan päähänsä. Ongelma useimmiten onkin saada se pois sieltä.

”Hetken kuluttua hän panee minua kovaa takaapäin ja silittää samalla hiuksiani. En tiedä miten hän sen onnistuu tekemään, mutta hänhän onkin yli-ihminen. Pidän taas kovaa kiinni hänen kuntopyörästään.

– Joo, mä oon samaa mieltä! minä huohotan. – Mä oon just samaa mieltä!

– Tuhma pikku rouva, hän vastaa.

– Ihana aviorikollinen!

Arvasin tämän. Toisen vaimon puikottamisesta saa parhaat kicksit.

Minä tulen, ja huudan alkuhuutoa. Naapurihuoneistosta koputetaan kiukkuisesti seinään.”

Miehenä olemisessa kaikkina aikoina on ollut tärkeintä se, että ei ole nainen. Miehen maailmassa ei ole niinkään ”miehiä” ja ”naisia” vaan ”miehiä” ja ”ei-miehiä”, ja mies on alinomaa vaarassa menettää miehuutensa, jos hän ei pidä siitä kiinni. Sen tähden miehuus tulee osoittaa. Monesti vertaillaan kännyköitä ja peniksiä. Joissain piireissä luetaan pirusti kirjoja. Toisissa, kuten USA:n presidentinvaalikampanjassa, miehet kilpailevat siitä, kuka itkee eniten. 

Miehen haluttomuuden nostaminen tapetille kuuluu siihen samaan aaltoon, jonka harjalla olemme tulleet tietoisiksi monesta muustakin miehiä kalvavasta, perinteisesti naisiin yhdistetystä vaivasta. Miehilläkin on nykyisin menopaussi, he ovat ailahtelevia ja harrastavat painonhallintaa. 

Mutta kun naisen haluttomuus kuuluu normaaliin parisuhteeseen, pihtaava mies tuhoaa parisuhteensa lisäksi koko sen perustuksen, jonka varaan hänen miehuutensa rakentuu. Miehen panokyky on yhteiskuntaa ylläpitävä voima, perusoikeus, jota varten valjastetaan kokonainen koneisto terveydenhuollon ammattilaisia ja lääketehtaita.

Härkönen ei riko tätä rakennelmaa. Kirjan juju on liian yksinkertainen. Sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen mekaanisesti, vanhoja sukupuolikliseitä kierrättämällä, ennalta arvattavin seurauksin. 

Eivätkö sovinistit nimenomaan väitä, että jokainen nainen haluaa salaa tulla pannuksi ja esineellistetyksi? Tasa-arvoa kannattavat miehet ja naiset ajavat myös miehen roolin monipuolistumista, mutta Härkösen visiossa tästä seuraa vain ongelmia. 

Matti on täydellinen ei-mies, jonka Heli yrittää saada osoittamaan miehuutensa. Hän ei osaa edes lyödä naistaan, vaikka hilkulla se onkin. Lopullinen totuus miehen haluttomuudestakin on, että se on huono homma ja pääosin miehen itsensä syytä. Jos kohta naisen tulisi luoda miehelle paineeton ilmapiiri. 

”Pahinta mitä miehelle voi tehdä on viedä hänen ylpeytensä. Ja sen minä totisesti olen tehnyt. – Sie et oo mikään mies, hänen isänsä on tolkuttanut hänelle vuosikaudet. Minä viimeistelin homman”, Härkönen kirjoittaa.

Blääh. Tulkaa tälle vuosituhannelle. Viekää ylpeys. Kunhan rakastatte.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos. Otava 2008. 250 s.

Taneli Nordberg

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu