splash_image.jpg

Paluu Pakanamaalle

Tv-sarja Pakanamaan kartta innoitti ekoaktivisteja 1990-luvulla – aikana, jolloin telkkarilla oli vielä merkitystä. Ohjaaja Neil Hardwick kertoo, miten kohusarja syntyi.

Yli kaksikymmentä vuotta sitten ensiesityksensä saanut Neil Hardwickin televisiosarja Pakanamaan kartta oli aikanaan täysin uudenlainen ilmiö suomalaisella televisiokentällä: yhteiskunnallisesti pureva ja taiteellisesti kunnianhimoinen teos.

Mullistavaksi sitä on ehkä vaikea kutsua, sillä se jäi lopulta melko yksinäiseksi yritykseksi, eikä merkittäviä seuraajia tullut.

Syksyllä 2012 sarja julkaistiin vihdoin DVD:nä. Julkaisua onkin odotettu pitkään, sillä tähän asti sarjaan on päässyt käsiksi lähinnä kirjastojen lainakasetteina.

Sarjassa Yleisradion kuvaussihteeri Helena Koskinen (Mari Rantasila) joutuu vakavaan onnettomuuteen ja menettää lähimuistinsa.

Hänen rakastajansa, studio-ohjaaja Tapani Helander (Vesa Vierikko) alkaa huomata omituista Helenan taustassa ja lopulta myös Helenan onnettomuudessa.

Yhä enemmän menneisyyden ja nykyisyyden sirpaleita kerääntyy yhteen, ja Tapani päätyy osaksi kansainvälisen ympäristöterrorismin vyyhtiä.

Kaiken keskiössä on television voima ja sen rajat.

Pakanamaan kartta nivoi yhteen monia ajan ja menneisyyden ilmiöitä: kansainvälistä vakoilua, Baltian nationalismin nousun, vasemmistolaisen terrorismin ja ympäristökriisin.

Tuhon äärellä horjuvan maailman kaiut ulottuivat Tampereelle, jossa valmistauduttiin kansainväliseen ympäristökonferenssiin.

Ajatus laittomasta suorasta toiminnasta ja ekoterrorismista oli useimmille suomalaisille hyvin vieras ja uusi. Radikaalimpia ympäristönäkemyksiä oli kuitenkin alkanut kuulua: yhdysvaltalainen Earth First! oli rantautunut Britanniaan, ja Animal Liberation Frontin toiminnasta oli alettu puhua punk-skenessä.

Elettiin Brundtlandin komission lanseeraaman kestävän kehityksen käsitteen aikaa, ja kritiikki sitä kohtaan oli heräämässä. Keskustelun ja toiminnan kanavat kuitenkin puuttuivat.

Muistan katselleeni hädin tuskin lukioikäisenä poikana vuonna 1987 tai 1988 Hardwick-keskusteluohjelman jaksoa, jossa vieraana oli Pentti Linkola.

Keskustelun aikana Hardwick pohti jopa tuskaisena teemaa, joka nousi sittemmin Pakanamaan kartan ytimeen – pakottamista ”hyvään”.

”Linkola oli ohjelmassa tosiaan haastateltavana. Hänen lisäkseen ’vieraana’ oli tyhjä tuoli, jolla istui kuvitteellinen terroristi. Keskustelun ytimessä oli juuri ’hyvään pakottaminen’ tai se, miten maapallon tila pakottaa käyttämään äärimmäisiä keinoja sen puolustamiseksi ja pelastamiseksi. Tämä oli minulle melko uusi ajatus”, Hardwick sanoo.

”Ajatus oli syntynyt sillä tavalla, että olin lukenut Linkolan kirjoja juuri sen takia, että harkitsin hänen kutsumistaan lähetykseen.”

Hardwick soitti Linkolalle, mutta hän ei suostunut tulemaan studioon, joten Hardwick ajoi hänen kotipihaansa kutsumatta ja istui hänen mökissään useita tunteja keskustelemassa.

”Lopputulos oli se, että minä kiinnostuin Linkolan maailmankatsomuksesta, ja hän suostui tulemaan lähetykseen – sillä varoituksella, että jos keskustelusta tulee tylsä tai tarkoitukseton, hän kävelee studiosta ulos. Ei tullut.”

1990-luvulla Suomessa elettiin institutionalisoituneen ympäristöliikkeen aikaa. Radikaalimpi keskustelu oli keskittynyt Linkolan ympärille. Jossain määrin se näkyi myös televisiodokumen
teissa tai -draamoissa.

Brittiläinen ydinvoima-aktivisteista kertova Pimeyden ytimessä -tv-sarja (Edge of Darkness) oli myös tärkeä virstanpylväs, se oli muodoltaan suomalaisessa televisiossa jotain aivan uudenlaista.

Edge of Darkness oli kyllä suurin innoittajani tyylillisesti muttei välttämättä sisältönsä kannalta”, Hardwick sanoo.

”Koin kiehtovaksi sarjassa sen, että miespäähenkilö ei ymmärrä, mitä hänelle tärkeälle naiselle on tapahtunut, ja tutkiessaan asiaa hän paljastaa pimeitä ja järkyttäviä asioita. Sarjassa Edge of Darkness miehen tytär ammutaan, Pakanamaan kartassa rakastaja joutuu vakavaan ’onnettomuuteen’.”

”Kuviossa oli voimakkaita kaikuja elämäntilanteestani, jota yritin käsitellä sekä kirjoittamisessani että psykoterapiassa. Sama kuvio löytyy sarjastani Musta tuntuu vuodelta 1985.”

”Sisältö, eli ekologiset asiat, tuli lukemastani ja Linkolan tapaamisesta.”

Muisti ja tapahtumien monitulkintaisuus on Pakanamaan kartan keskeisintä sisältöä ja sen muotoa.
Aikoinaan Hardwick vertasi sarjan muotoa takaperoiseen kuvaukseen räjähtävästä hehkulampusta, joka kasataan sirpaleista.

Päähenkilö Helenalla on muistihäiriö, ja hänen läheisensä yrittävät päästä perille Helenan historiasta.

”Kirjoitin koko sarjan ensin perinteisenä kronologisena jatkokertomuksena. TV2 oli tilannut jännärisarjan, joten sen toteuttaminen oli jo etukäteen sovittu. Buukkasin päänäyttelijät eli Vesa Vierikon ja Mari Rantasilan”, Hardwick kertoo.

Sitten tuli Dennis Potterin The Singing Detective.

”Mikään televisioteos ei ole tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta”, Hardwick tunnustaa.

”Käsitykseni tv-dramaturgiasta meni kertaheitolla uusiksi. Peruin näyttelijävaraukset ja rupesin kirjoittamaan sarjaa uudestaan. Kirjoitin sitä öisin eri kylpylöissä ympäri Etelä-Suomea.”

Silloin televisiossa pyöri vielä Hardwick-keskustelusarja. Sen pyörittäminen oli rankkaa.

”Lähdin aina lähetyksen jälkeen lähdin jonnekin kylpylään, jossa otin niin rankat hoidot, että nukuin aina syvät päiväunet niiden vaikutuksesta. Yöt jaksoin siten valvoa.”

Myös Hardwickin omat kokemukset välittyivät Pakanamaan karttaan.

”Sen sijaan kronologian sirpaloituminen tuli Potterilta, mutta toisaalta se sopi erinomaisesti amnesiakuvioon. Muoto oli minulle tärkeämpi kuin sisältö. Pakanamaan kartta oli sarjanäytelmä eikä pamfletti.”

Dennis Potterin Singing Detective kertoo sairaalassa makaavasta kirjailijasta, joka ajattelee lapsuuttaan, omia kirjoituksiaan sekä nykyisiä kuumeisia fantasioitaan. Nämä kudotaan yhteen niin, että tulos on kuusituntinen tutkimus taiteen lähteistä.

”Mitään sen kaltaista ei ole sen jälkeen edes yritetty”, Hardwick sanoo.

”Viime vuosina on tehty hienoja tv-draamoja kuten The Wire tai Mad Men, joissa on älykästä dialogia, loistavaa näyttelemistä ja yhteiskunnallista merkitystä – mutta The Singing Detective jää aivan omaan luokkaansa. En voi suositella mitään taideteosta voimakkaammin.”

Sen vaikutukset näkyvät myös Pakanamaan kartassa: Hardwick tajusi, että tv-sarjassakin ”voi liikkua eri tajunnan tasoissa – nykyhetki, muisti, fantasia, assosiaatio – yhtä sujuvasti kuin vaikka romaanin proosakerronnassa, jossa voi saman lauseen sisällä käydä niissä kaikissa.”

Yksi lisäjuonne Pakanamaan kartassa suhteessa aktivismiin on virolainen nationalismi. Taustaa tälle antoivat ympäristöprotestien merkittävä rooli Baltian maiden itsenäistymisessä. Itse asiassa sarjassa näytelleen Ismo Alangon roolihahmossa voi nähdä virolaisen punk-artisti Villu Tammen hahmon.

”Olin tietysti hyvin tietoinen Baltian maiden tapahtumista, myös punk-rintamalla, mutta Villu Tamme ei ollut minulle tietoinen esikuva”, Hardwick kertoo.

Itsenäistymisprosessi eteni huimaa vauhtia, ja Viro itsenäistyi lopulta Neuvostoliiton viimeisten väkivaltaisten vasta-
reaktioiden jälkeen elokuussa 1991. Latvian väkivaltaisuudet osuivat sarjan ensiesityksen aikoihin.

”Virolaisjuonne oli mukana sen takia, etten viitsinyt rajoittaa koko juttua Tampereeseen vaan piti saada mukaan maailmanpolitiikkaa. Baltian maiden tapahtumat olivat tietysti äärimmäisen ajankohtaisia ja tärkeitä. Ja dramaturgisesti halusin mukaan uhan, joka tulisi liikkeen tai salaliiton sisältä.”

Sarjassa virolaishahmot näyttäytyvät ”saatanan nationalisteina”, jotka uhraavat tärkeät asiat lyhytnäköisille tavoitteilleen.

”Sain jobinpostia, koska virolaisjuonne on sarjassa verraten kömpelösti käsitelty, muttei sen takia että olisin jotenkin väheksynyt Viron itsenäistymispyrkimyksiä tai pilkannut sikäläisiä ympäristöaktivisteja.”

Hardwick suunnitteli alun perin, että virolaisjuonne olisi isompi. Hän halusi käyttää virolaisia näyttelijöitä ja kuvata sitä jollakin konstilla Virossa.

”Tämä ei käynyt päinsä, vaan sain tyytyä Ismoon ja muihin Siekkareihin. Viroa esitti Yyterin hiekkaranta. Edelleenkin tämä vähän hävettää.”

Sen sijaan Hardwick nosti esille salakuunteluteemoja. Ne ilmaisivatkin ”mukavan ahdistavasti ajan paranoidia ilmapiiriä”.

Sarjan viimeisissä repliikeissä nousee esiin kaksi teemaa: toisaalta terrorin ajautuminen umpikujaan ja toisaalta pohdinta siitä, milloin maailmassa päädytään näille epätoivoisille rajoille.

Tosiasiassa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana terrorismi on muuttunut ”vaatimusten esittämisestä” kohti tietoista epäsymmetristä sotaa.

Hardwickiltä ei voi olla kysymättä, voisiko radikaalista ympäristöterrorista tehdä tv-sarjaa enää 2010-luvulla?

”Vaikka aihe on tänä päivänä vielä relevantimpi ja kiireisempi kuin silloin, en pysty kuvittelemaan, että tärkeydestään luopunut suomalainen televisio lähtisi käsittelemään sitä, vaikka täydellisessä maailmassa sen pitäisi”, Hardwick sanoo.

”Britanniasta tai USA:sta voisi tulla jotain. Toivottavasti. Ongelma siinä on, että nuo yhteiskunnat ovat molemmat olleet uskonnollisen terrorismin uhreina, mikä ehkä vääristää näkemyksiä.”

”Uskonnollinen terrorismi on älyllinen tyhjiö, jota ei voi millään keinoilla rationalisoida, jolloin sen uhrin voi olla todella vaikea nähdä, että sellaisesta asiasta kuin pakottaminen äärimmäisin ja laittomin keinoin voidaan ainakin keskustella.”

Hardwick väittää, että suomalainen televisio luopui itse tärkeydestään.

”Kun Pakanamaan kartta oli valmis, sen tuottaja, TV2:n silloinen viihdepäällikkö Olli Tola, sanoi minulle, että tällaisia ei sitten koskaan enää tehdä Suomessa. Hän tarkoitti kai kerronnallisesti kokeilevia, taiteellisesti kunnianhimoisia draamasarjoja.”

Tola on nykyään iso pomo, joka vastaa Yle TV1:n pitkistä sarjadraamoista, Yle TV2:n draamasta, komedioista, Uusi Päivä -päivittäisdraamasta, käsikirjoitetusta televisioviihteestä sekä Yle TV2:n lauantaiviihteestä.

”Tuskin Tola oli yksin päättämässä television tyhmistymisestä. Siihen liittyi se väärä demokratia, joka väittää, että koska me olemme kaikki samanarvoisia, sinun tyhmyytesi ja tietämättömyytesi on yhtä arvokasta kuin minun viisauteni ja tietoni”, Hardwick väittää.

Telkkarissa on vallalla nykyään vaatimattomuuden aika. Hardwickin mukaan telkkaripomot päättivät, että tehdään vaatimattomia ohjelmia, mutta tehdään niitä paljon.

”Laatu alas ja määrä ylös. Tämä oli tietoinen valinta.”

Määrän kasvattamisen mahdollisti se, että samanaikaisesti ohjelmanteko pitkälti ulkoistettiin. Ylen ja MTV:n työntekijöitä käytännössä pakotettiin lähtemään ja perustamaan omia tuotantoyhtiöitä, joilta kanavat tilasivat ohjelmia.

”Ajatus oli ymmärtääkseni saada AVEK:n ja Elokuvasäätiön avustuksia eli yhteiskunnallista rahaa tuotantoihin mukaan.”

”Myöhemmässä vaiheessa varsinkin viihdetuotanto kansainvälistyi, ja isot monikansalliset tuotantoyhtiöt ostelivat suomalaisia firmoja.”

Sitten tulivat kansainväliset formaatit ja lööppiyhteistyö tabloid-lehtien kanssa.

”Televisiolla ei ollut sen jälkeen enää juuri merkitystä.”

Kirjoittaja toimi Muutoksen kevät -lehden päätoimittajana 1990-luvulla.

_______________

Aktivistien innoittajaVille Lähde

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu