Päivä demokratian näyttämöllä

Vainoharhainen toimittaja vaelsi aamusta yöhön Eduskunnan käytävillä & saleissa.

Eduskuntatalon kolossi toljottaa pitkin jykevin hampain yli Mannerheimintien autojonojen. Sen ulkomuoto viittaa sinne, missä demokratian katsotaan syntyneen. Antiikin Kreikkaan. Mutta siellä demokratiaa harjoitettiin toreilla, ei temppeleissä. Jossakin matkan varrella demokratiasta on tullut uskonkappale.

Nousen raskaita portaita aamuyhdeksältä ja astun sisään Eduskuntatalon leukaluuhun sen vasemmasta alakulmasta. Auditorio, väärä ovi. Jatkan ylemmäs. Korkeimmalta tasolta katson alas: siellä se valmistumistaan valmistuu lasinen musiikkitalo metsäisen valtakuntamme eduskuvaksi.

Pujahdan sisään painavasta ovesta. Pleksin takana istuu vahtimestari kovat kaulassa ja pyytää ujosti todistamaan henkilöllisyyteni. Kamera ja olkalaukku työnnetään läpivalaisimeen, pikkutavarat muovilaatikkoon.

Kävelen metallinpaljastimen läpi ja vahtimestari ryhtyy esittelemään minua aulassa toimiville virkaveljilleen. Nostan päällystakin osoitettuun säilytyskomeroon lakatun puuoven taakse ja saan käteeni talon pohjakaavion. Aulasta nousevan loivan portaikon päällä huomaan stukkokoristeita, jotka minun mielestäni viittaavat Kreikan sijasta muinaiseen Babyloniaan.

Vessaan astuessani ymmärrän yhtäkkiä, että myös kansanedustajat saattavat käyttää sitä.

Kysymys vahtimestari Pulliaiselle

Näissä sekavissa ajatuksissa palaan käytävään ja huomaan kahden vahtimestarin pudottelevan alas portaita. Puhuttelen minulle aiemmin esiteltyä partasuuta – ”Ai missä se kahvila olikaan?” – ja partasuu neuvoo ystävällisesti. Muutaman portaan noustuani tajuan, ettei se ollutkaan sama vahtimestari… Sepä olikin Karhu-Pulliainen, pohjoisen vihreänkarvainen kansanedustaja.

Kahvi – vain 70 senttiä! Eduskunnan legendaarisen kahvilan katto on heleänvihreä, kuin puhdasta smaragdia. Paksu, pehmeä-ääninen kansanedustaja Kääryläinen ilmestyy kahvilan ovelle kännykkäänsä puhellen, mutta hiljentää heti ääntään kun huomaa minut silmänurkastaan.

Kahvilan ikkunassa paistaa aurinko – yksi niistä harvoista kansanedustajien etuuksista, joista heidän ei tarvitse pelätä joutuvansa vastuuseen. Tuntuu silti kohtuuttomalta, että se ei paista yhtä lailla muille ihmisille. Ruudun läpi avautuu näkymä Lasipalatsiin, Forumiin ja Vanhalle ylioppilastalolle.

Mutta millä perusteella esimerkiksi juuri KappAhl ja Picnic ovat saaneet sijoittaa nimensä näkyville eduskunnan suuntaan? – Pitänee tarkistaa niiden hallintoneuvostojen jäsenistö ensi tilassa. Ettei vain olisi Kääryläinen kavereineen siellä.

Kello lähestyy kiivain askelin puoli kymmentä. Kahvilan huonekalut ovat vaaleanvihreät. Kääryläinen istuu pylväsrivin siimeksessä kaukana, mutta akustiikka kantaa hänen pehmeää ääntään. ”Semmonen kokouspaikka”, Kääryläinen sanoo.

Ehdokkaita valuu paikalle. Sali täyttyy hälinästä. ”Ihmeellinen valoilmiö”, joku hihkaisee selkäni takana. Toisessa pöydässä edustajat jo nauravat SUUREEN ÄÄNEEN. Siitäkö heille palkka maksetaan? Tällaisessa taloustilanteessa?

Pukudraamaa kahvilassa

Kahvilaan astuvat naiskansanedustajat näyttävät huipputrimmatuilta. Virheettömät meikit, kampaajan tuoksu vielä hiuksissa, sukkahousut ehjät, kengät kiiltävät. Kuin tv-kuuluttaja, kansanedustaja nauttii täysin siemauksin esilläolosta. – Sitten yhtäkkiä: nainen Marimekon reppu selässä, viskoosihameen vihreänsinertävällä pohjalla mustia kuvioita. Ripaus arkisuutta, pulpahdus pehmeyttä? Musta paksu tukka on kuitenkin kiinteäksi käsitelty ja puhumaton kuin kypärä kun hän istahtaa eteeni selin.

Nyt! Kirkuvan punainen tukka! – Vanhempi naisedustaja astuu sivuovesta ja kiekaisee hävyttömästi ”Eihän tääl oo ketään!” mutta istahtaa kuitenkin ikkunapöytään. Hän ryhtyy sättimään jotakuta joka ei ole paikalla: ”Se on yks… se nainen! Meidän täytyy ryhmässä… Se ei ymmärrä.”

”Jokainen edustaja tuottaa kilon jätettä päivässä!”, luen eduskunnan Yrtti-ryhmän laatimasta raportista. Siinä kehotetaan edustajia tulostamaan tästedes kaksipuolisesti. Nostan katseeni ja kirkuvan punaisen tukan taakse istahtaa tylynnäköinen tappi, ex-sisäministeri. Pullava ex-oikeusasiamies istahtaa niin ikään mustassa puvussa hänen seuraansa.

Kuluu vain sekunti ja keskikäytävän keskimmäiseen pöytään purjehtii täydellinen kokovartaloedustajatar, olalla hopeaketjukäsilaukku, sutjakan kropan kantavina rakenteina mustat avokengät viiden sentin koroilla. Kahvila täyttymistään täyttyy. Pukudraama tiivistyy, tunnelma on… huokauksia herättävä, vaikka ex-kulttuuriministeriä ei näykään.

Ex-sisäministeri työntää kalenterin salamyhkäisesti povitaskuunsa samalla kun puhuu. Pieniä opittuja kikkoja. Ex-oikeusasiamiehen järkäle nousee paikaltaan, mutta vain pysähtyäkseen parin pöydän päässä ja sanoakseen vastustamattoman sivistyneesti: ”Se on hyvä kirjoittaja, mutta se on sellainen salamyhkäinen. Kun siltä kysyy jotain se aloittaa kolmella sivulauseella.”

Järkäle irrottautuu jatkamaan keskeytynyttä matkaansa: ”Valiokunnat alkavat!”, hän heristää etusormeaan ex-oikeusasiamiehelle varsin sopivalla tavalla. Mustapukuisten sakeus harvenee. Hetkessä kahvila on tyhjä, edustajat valuneet valiokuntiinsa.

Ilmainen lounas ja posti-Maria

Pikkuparlamentin ”valoisalla atriumpihalla” eduskunnan apulaistiedotussihteeri Rainer Hindsberg tarjoutuu kustantamaan lounaani. Hyväksyn ahnaasti ja paljastan samalla sosiaalisen asemani. Laitapuolenkulkija. Samalla mietin, mitkä tämän lounaan todelliset kustannukset ovat. Onko nyt kirjoitettava myönteisesti – Hindsbergistä, eduskunnasta vai peräti koko Suomen demokratian tilasta?

Hindsberg on fiksukäytöksinen, melkein tungettelevan hienotunteinen. Emme kai me nyt sentään Ruotsissa ole? – vartijat ja vahtimestaritkin – ketä he kuvittelevat hämäävänsä ujolla, mutta päättäväisellä ystävällisyydellään? Nyt pää kylmänä!

Ruokailtuamme kävelemme pitkällä sarjakuvamaisella maalauksella somistettua käytävää takaisin vanhalle puolelle, käännymme portaisiin ja taas uusiin käytäviin, hissiltä toiselle ja yhtäkkiä astumme päätalon sisääntuloaulaan. Pysähdymme juttelemaan posti-Marian kanssa, joka hoitaa pientä kioskia sisääntuloaulan poskessa. Hän, kertoo Hindsberg hetken kuluttua, on monen uskottu, uusien edustajien protokollaohjaaja ja pukeutumisopas.

Lähden opaskierrokselle yhdessä Aleksis Kiven koulun ysiluokkalaisten kanssa. Odottamani remusakin sijasta auditorion metallinpaljastimien läpi astuu toinen toistaan ujomman ja sivistyneemmän näköistä nuorta. Nousemme istuntosaliin, istahdamme lehtereille. Opas, nuoriherra Sami, kertoo paikasta lyhyesti ja kysyy sitten onko salin patsaista jotakin mielipiteitä. Tytöt tarttuvat kiihkeästi koukkuun: ”Miks vaan yks nainen? Miks se on selin ja miehet ei?” Opas selittää, että patsaiden valmistumisen aikaan kohistiin ainoastaan niiden alastomuudesta.

Sitten hän pyytää vieraita kertomaan mielipiteensä valmisteilla olevan nuorten nettiportaalin nimiehdotuksista. Lain koura, Lakipiste, Kova laki. – ”Ihan surkeita”, nuoret sättivät innolla. Vain asiallinen Nuorten parlamentti saa hiukan kannatusta. Politrukki-nimiehdotus sen sijaan herättää vain ihmetystä. ”Siitä tulee mieleen sairaala.”

Tärkeännäköiset valtaavat kahvilan

Tällä väliin kahvilaan on ilmestynyt ankaraa takakenoa poteva ministeri Göran Club. Club on onnensa kukkuloilla, pysyvästi, toistaiseksi. Pöytien välissä tai kahvilan reunamilla seisoma-asennossa paistattelevia keskusteluryhmiä on nyt useita. Pujottelen niiden välistä kahvikupin kanssa. Työteliään näköinen opetusministeri Henna Torkkunen käväisee paikalla ja rientää – sen hänen päänasentonsa kertoo ehdottoman varmasti – nopeasti takaisin työn ääreen.

Vanha kettu Jouko Nahkuri istuu pöydässä harmaantuneessa prinssikampauksessaan kuin comebackia suunnitteleva rautalanka-artisti, lusikoi keittoa ja selailee lehteä, mutta nousee sitten yhtäkkiä eikä ilmesty enää takaisin. Melkein täysi keittokuppi jäähtyy. – On saatava laki, joka velvoittaa kansanedustajat syömään lautasensa tyhjäksi!

Selailen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisua Löytöretkiä biopolitiikkaan. Asiaa, analyysia. ”Öljytonnin tuottamiseen tarvittavan levien kasvatusaltaan pinta-ala on – jopa vain sadasosa siitä –, jonka öljypalmu tarvitsee öljytonnin tuotantoon”, raportti kertoo. Onko Itämeren leväkasvuston lisäys siis suunnitelmallista? Onko kaiken takana salaliitto? Luultavasti.

Täysistunto päänäyttämöllä

Täysistunnon alku lähestyy. Suullinen kyselytunti ja sitten ajankohtaiskeskustelu aiheesta ”Näköaloja suomalaiseen biopolitiikkaan”. stepparValtiosalissa televisiotoimittajien haastateltavana on elinkeinoministeri Stepparinen. Joku napsii samaan aikaan etäämmältä valokuvia, eikä Stepparinen tahdo tietää kumman kameran suuntaan paistattelisi.

Stepparinen seisoo toinen jalka calacata-marmoriraidalla, toinen ruotsalaisella peruskivellä ja näyttää hämmentyneeltä: hän ei saa mieleensä onko nyt kyse pueluejohtajavaalihankkeen kuvamateriaalin koostamisesta vai mistä? Useimmat toimittajat ovat poliitikoille tuttuja.

Pujottaudun toimittajien lehterille. Edustajat kävelehtivät omille paikoilleen. Puheenjohtaja Liivistön vieressä istuu Suomen salamyhkäpoliisin pitkänaamainen ex-johtaja, eduskunnan pääsihteeri Laulupuu.

Akustiikka on hyvä. ”Mä näin kun sä pelasit korttia FST:ssä. Ihanaa!” salissa jo istuva harmaapäinen naisedustaja kailottaa. Viestintäministeri Kesä-Kukka seisoo hallituksen lehterillä kultaisessa puserossa. Hän vaikuttaa hengästyneeltä.

Istunto alkaa. Hallitusta pommitetaan kysymyksillä. Pohjoisen kansan monikymmenvuotinen edustaja punatakki-Pennilä jämeröi, että kyllä Ylen mediamaksussa pitää mennä pienituloisia vastaan. Ministeri Kesä-Kukka antaa vastauksensa ja Pennilä pomppaa tuohtuneena pystyyn, istahtaa, kiemurtelee paikoillaan ja on kohta pomppaavinaan uudestaan ylös. Edustajat silmäilevät median edustajia, joita on kameroineen paikalla kymmenisen kappaletta.

Punatakki-Pennilän liikehdinnässä on kouliintuneen näyttelijän varmuutta. Hänen olemuksessaan kerrostuvat poliittisen teatterin historia ja muistikuvat myrskyisemmiltä ajoilta. On kiihdytettävä itsensä oikeaan tilaan, oltava valpas. Silti oikean ajoituksen oppiminen vie vuosia.

Tämän huomaan myöhemmin illalla kun pehmeä-ääninen jätti Jaska Heinäkuorma yrittää kerätä huomiota vastaavankaltaisella pomppimisella. Harjoitusta vielä tarvitaan…

Tehtävä: keskustelun häirintä

Prinssitukka Nahkuri istuu kasvot koko ajan mediaan päin. Edustaja Velttonen nousee seisomaan. Hän on verhoillut kauhtuneen collegensa mustalla pikkutakilla, päänsä baskerilla ja huulensa viiksillä. Hän puhuu vauhdikkaasti ja sekavasti, työntää käden taskuun. Puheenjohtaja Liivistö tuntuu ottaneen hänet henkilökohtaisesti hampaisiinsa: ”Teillä menee aika umpeen.” – ”No varmaan menee kun te olette puikoissa”, Velttonen kuittaa ja edustajisto nauraa.

Velttonen salin perällä ja Liivistö edessä muodostavat salin kaksi ääripäätä. Kärttyisä ja nuiva Liivistö on tulkinnut puheenjohtajan tehtäväksi kellon seuraamisen keskustelun asiallisen johtamisen sijasta. Hänen pilkuntarkkuutensa näyttää tähtäävän lähinnä keskustelun sabotoimiseen. Enää en ihmettele edustajien käyttäytymistä, kun hänen jatkostaan vuodenvaihteen tienoilla äänestettiin. Liivistö päättää tylysti yhden jos toisenkin puheenvuoron. Miehilläkin on, sanotaan, vaihdevuotensa.

Ei roolia koruttomille

Monet miesedustajista erottuvat massasta luontaisella olemuksellaan. Hiihtäjäsankari Mauste, pääministeri Laamanen, punatakki-Pennilä, ex-oikeusasiamies Nordkvinna ja Jaska Heinäkuorma ovat valtavankokoisia kolosseja. Kokoomuksen Moskovits, ministerit Stepparinen ja Jyrki Mäntyläinen pieniä pippurimyllyjä. Naisedustajat erottuvat kirkuvanpunaisilla hiuksilla ja kultaisilla jakuilla. Onko keskikokoisilla ja tavallisen näköisillä mitään mahdollisuuksia ylittää äänikynnystä?

Takavasemmiston Merja Nälkänen kysyy tomerasti nuorisotyöttömyydestä, ja teeveessä vaivautuneesti nariseva työministeri Sinnepäin vastaa kovalla, selkeällä äänellä, päättäväisesti. Volyymimittarin viisari heilahtaa illan ennätyslukemiin. Mutta parempaa on varmasti vielä tulossa. Hiihtäjäsankari Mauste ja poliisiedustaja Jämtfördjupning eivät ole vielä avanneet suutaan.

”Miksi te ette tuo tänne esityksiä työelämän parantamisesta?” kysyy demari Antti Vuotärö hengästyneenä. Ongelmia puhetekniikassa? Suurimmalla osalla edustajista se tuntuukin olevan odottamattoman hyvin hallussa.

Pääministeri Laamanen esiintyy sovittelevana, kannustavana. Hän näyttää hallituksensa kaitsijalta, jonka takana muut ministerit istuvat suvannossa. Hän ottaa iskut rauhallisesti vastaan. Mutta kun käännän katseeni edustajiin ja sitten takaisin hallituksen aitioon, Laamanen on kadonnut.

Suojattomana istuu nyt hallitus. Liivistö selventää: ”Pääministerille tuli ehdoton este.” – Henkilökohtainen terveysongelma? Putinin puhelinsoitto? Sukulainen hengenvaarassa? – Kansa ei ehkä koskaan saa vastausta, mutta edustajat tuntuvat tietävän enemmän, sillä kenenkään kasvoilta ei heijastu paniikki.

Valtiovarainministeri Mäntyinen astuu hallituksen esimieheksi, mutta hänen hahmossaan ei ole tarpeeksi suojelusenkeliä. Hän peittelee sitä parhaansa mukaan, mutta ego puskee esiin. Hänellä on – totta vieköön – oma tilanne päällä. Aina. Liivistö kopauttaa kyselytunnin päättyneeksi. Suurin osa yleisöstä nousee lehtereiltä seisomaan ja poistuu. Hyytelöherkulta näyttävä keltainen kupolikatto huokaisee.

Johdatus biopolitiikkaan

Kun ajankohtaiskeskustelu alkaa, melkein kaikki vasemmiston edustajat poistuvat salista kuin tahtoisivat sanoa: mitä tulevaisuus meille kuuluu. Tai ainakaan biopolitiikka. Vihreät Kuusisto ja Eläin istuvat paikallaan, luonnollisestikin jo pelkän nimensä tähden.

Tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, kokomusta Marja Kiuru alustaa biokeskustelun pitkällä puheenvuorolla. Kiuru hehkuu ylpeyttä tehdystä työstä, mutta Liivistön kärsimätön olemus pyrkii koko ajan esille taustalta. Kiurun puheenvuoron aikana Liivistö jutustelee avustajansa kanssa oman mikrofoninsa lähellä ja saa aikaan lievän kakofonian. Kunnes painaa päänsä ja hautaa kasvot käsiin.

Aina valpas ministeri Mauri Stepparinen esittää pitkän jatkopuheenvuoron. Hän rakastaa numeroita. Hän luettelee niitä yhä lisää. Hän puheenpartensa on laulava, äänensä tarinankertojan, mustavalkoisen tv:n ajoilta.

”Tavoite on, että vuonna 2030 valmistamme tuotteita, joista emme edes vielä tiedä mitä ne tuotteet ovat”, Stepparinen lataa täynnä intoa. Muut edustajat aloittavat kommenttinsa kehumalla vuolaasti raportin tekijöitä.

Vihreä Kuusisto istuu tyytymättömän näköisenä kädet puuhkassa. Mutta hänen ilmaisunsa on kovin laimeaa. Etteivät vain olisi jääneet draamatunnit väliin? Yllättäen vasemmiston sektorilta puhaltaa terävin tuuli, edustaja Pentti Kiusasen suusta.

Hän sanoo, että metsäpeltoviljelmien lisäksi tarvitaan myös vanhaa, laadukasta puuta huonekaluteollisuudelle ja paheksuu raportin liian liberaalia suhtautumista geenimanipulaatioon. Edustaja Eläin nousee, mutta puhuu tavattoman nopeasti, kuin näppäimiä näpyttäisi. Mikä olikaan asia?

Huutajat vertailussa

Demareiden takarivistä Marko Painija vaaleassa pikkutakissa ja urheilullisissa, reisistä kulutetuissa farkuissa esittää käytännönläheisen kysymyksen siitä, miten tiukat paloturvallisuus- ynnä muut säädökset sopivat yhteen puhutun puurakentamisen lisäämisen kanssa.

Kokoomuslainen Outi Kuoppala tähdentää, että Suomen on syytä olla ”ylpeä siitä, että toisessa kengässä on vettä, hyvää puhdasta vettä”. Sitten on hiihtäjämestari Mausteen vuoro. Mahtitynnyri kumajaa tuttua uhopuhetta ja täydellinen asiaan perehtymättömyys paistaa kilometrin päähän. Mauste lopettaa: ”Pirettäköön puusta huoli. Me ollahan paras maa maailmas.” Näin ne asiat hoituvat.

Liivistö on poistunut ja Tarja Harlamov istahtanut puheenjohtajan pallille. Keskustelu muuttuu joustavammaksi ja tunnelma leppoisammaksi. Harlamovin pehmeä ote on kuin hiljaista vastarintaa Liivistön itsetyytyväiselle kärttyisyydelle.

Biokeskustelun jälkeen päästään keskustelemaan sakon muuntorangaistuksen palauttamisesta, ja perussuomalaisten poliisiedustaja Jämtfördjupning huutaakin heti keuhkonsa tyhjäksi. Hän on kuitenkin perehtynyt asiaan, vaikka populistisesti painotteleekin – oman äänestäjäkuntansa mieliksi.

Päivän pohjanoteerauksen lataa kokoomuksen Sampsa Ryteikkö, joka väittää, että rikoksen riskittömyyden vuoksi nuoria, ”aiemmin lainkuuliaisia, hyvin kasvatettuja ja hyvän etiikan omaavia henkilöitä ajautuu tälle tielle”, siis näpistyksiin ja varkauksiin – aivan kuin nuoret näin todella punnitsisivat asioita. Ryteikön olisi ehkä pitänyt ottaa neuvoa-antava puhelu opettajavaimolleen ennen kuin avasi suunsa.

Missä kolmas valtiomahti?

Edustajia tulee ja menee. Toimittajalehteri on tyhjentynyt. Se siitä kolmannesta valtiomahdista.

Istunto jatkuu. Salissakin rivit käyvät harvoiksi, eivätkä tauolta palaavat tahdo enää hahmottaa, missä se oma paikka nyt olikaan. Demari Lauri Pähkönen ottaa puheenvuoron ja pähkäilee joutavanpäiväisen sekavasti taparikollisten elämän vaikeudesta.

Siirrytään keskustelemaan jätevesien saostekaivoista. Päivitellään määräysten mukaisten järjestelmien kalleutta, syrjäseudun mummon vaikeaa asemaa ja yrittäjiä, jotka rahastavat asialla törkeästi. Kello hiipii jo yli kahdeksan, ja Harlamov alkaa naputella loppuja asioita pöydälle. Iltapäivästä iltaan on istuttu, tuhdit neljä tuntia.

Draamaa sisällöllä & ilman

Suomalaisilla kansanedustajilla ei ole peruukkeja eikä naamioita. He eivät ole harmauttaneet itselleen valtiomieshiuksia kuten Yhdysvalloissa tehdään. Teatraalisuus on hillittyä, näyttämölliset keinot varovaisia.

Kansamme on vaatimatonta, eivätkä sen edustajat tohdi esiintyä paljon sitä korskeampina. Vain hiihtäjäkolossi Mauste näyttää ymmärtäneen kansanedustamisen puhtaaksi teatteriksi, jossa tärkeintä ovat suuret sanat. Muut keskusteluihin osallistuneet ovat perehtyneet asioihin vähintäänkin auttavasti.

Nousen pystyyn kankein jäsenin ja pujahdan käytävään. Päänäyttämön ulkopuolella edustajia puikkelehtii vielä ovesta toiseen. Laskeudun portaat vaatekaapilleni, luovutan kulkuluvan, hyvästelen vartijat. Demokratian temppeli on kääriytynyt hentoon valohämyyn. Alhaalla katutasolla hyrisee autoja odottamassa uupuneita näyttelijöitä ja heidän avustajiaan.

Artikkelin kirjoittaja Jouko Sirola on suomalainen kirjailija. Häneltä on viimeksi julkaistu kokoelma satuyhteiskuntapakinoita, Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset, Teos 2008. Kirja on arvioitu Voimassa 3/2008.

Jouko Sirola

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu