splash_image.jpg

Osallistu… tai kuole nälkään

Sammutetuin lyhdyin ajettu ”osallistavan sosiaaliturvan” hanke saattaa vaikuttaa satojentuhansien eämään.

Keväällä 2013 sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok) asetti epävirallisen työryhmän tutkimaan osallistavaa sosiaaliturvaa. Selvitystyön johtoon Risikko nimitti kannustinloukuista väitelleen Rauman sosiaalijohtajan Antti Parpon.

Osallistava eli vastikkeellinen sosiaaliturva tarkoittaa sitä, että saadakseen työttömyyskorvausta työttömän pitää tehdä töitä.

Marraskuun alussa 2013 Parpo esitteli laatimaansa osallistavan sosiaaliturvan mallia osallistavan sosiaaliturvan seminaarissa eduskunnan Pikkuparlamentissa. Hänen mukaansa toimettomat työttömät horjuttavat moraalia.

”Olemme lehdistä saaneet lukea näistä tatuista. He heikentävät sosiaaliturvan legitimiteettiä. Toinen ääripää on yritysjohtajien ylisuuret palkkiot”, Parpo luennoi poliitikoista, työttömistä ja sosiaalipolitiikan tutkijoista koostuvalle yleisölleen.

”Vastikkeellinen sosiaaliturvahan meillä on jo nyt”, Antti Parpo toteaa puhelimessa pari viikkoa luennon jälkeen.

Se on totta. Vastikkeellisen sosiaaliturvan nykymallissa työmarkkinatuen varassa elävät työttömät velvoitetaan osallistumaan erilaisiin aktivointitoimenpiteisiin kuten kursseille tai puolen vuoden työllistämistöihin, jos sellaisia on tarjolla. Tästä työtön palkitaan pienellä aktivointilisällä, joka on euron tunnilta.

Kurssittamisesta tai työllistämistöistä kieltäytymisestä työtöntä rangaistaan leikkaamalla minimiturvaa 20–40 prosentilla.

Antti Parpo on kaavaillut Risikon toimeksiannosta laajempaa ja systemaattisempaa mallia, jossa työttömät velvoitetaan tekemään kaksituntisia työpäiviä viitenä päivänä viikossa.

Työperiodit olisivat lyhyitä, ja kaksituntiset työsuhteet alkaisivat, kun työtön joutuu perusturvan piiriin. Työnantajina toimisivat kunnat, yksityinen sektori ja kotitaloudet.

Parpon mukaan työttömien tasa-arvon nimissä kaksituntisten töiden tulee koskea kaikkia työttömiä, kuten nuoria, joilla ei ole työhistoriaa, ansiosidonnaiselta työmarkkinatuen piiriin tipahtavia ja pitkäaikaistyöttömiä. Ulos hän rajaisi narkkarit ja muut selkeästi työkyvyttömät.

”Ongelmana nykyjärjestelmässä on se, että työttömien annetaan olla pitkään passiivisia ja työttömyyden syihin puututaan vasta sitten, kun ongelmat ovat käsissä”, Parpo sanoo.

”Vaikka resurssit ovat rajalliset, silti aktivoimme nyt intensiivisesti viisi päivää viikossa, pitkiä päiviä. Jos ajanjaksoa typistetään, työtä voidaan jakaa useammalle ihmiselle.”

Parpo liputtaa sähköisen kalenterin puolesta, jonne työnantajat laittaisivat työnhakuilmoituksia kaksituntisista töistä. Se vähentäisi viranomaisten pakkovaltaa. Ideana on saada työttömät itse määrittelemään, mitä he haluavat tehdä. Työnantajien listaama kirjo voisi olla laaja.

”Voiko se olla risusavotta? Voi olla, jos joku sen sinne pistää ja joku sen ottaa. Tavoitetilan tulisi olla se, että työtön voi poimia töitä itse suunnitelmiensa mukaisesti”, Parpo sanoo.

Osallistavaa sosiaaliturvaa on kevään 2013 jälkeen selvitetty parissakin epävirallisessa työryhmässä. Työryhmät ovat laatineet taustamuistion, johon on hahmoteltu 3–4 erilaista mallia, joilla vastikkeellista sosiaaliturvaa voitaisiin edistää. Joulukuussa 2013 perustettava virallinen työryhmä käyttää muistiota oman työnsä lähtökohtana.

Muistio on ministeri Risikon päätöksellä salainen, eikä tarkkoja tietoja siksi ole saatavilla.

Taustasuunnitteluun osallistunut asiantuntija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkija Pasi Moisio, suostuu silti kuvailemaan osallistavan sosiaaliturvan eri mallien skaalan.

”Toinen ääripää muuttaa koko systeemin, toinen ääripää vain hyvin kevyesti niin, että kuntouttavaa työtoimintaa lisätään.”

Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen (VATT) ylijohtaja Juhana Vartiainen vaati marraskuussa samaisessa Pikkuparlamentin seminaarissa nykyistäkin tiukempaa linjaa.

”Minimitoimeentulon ehtona tulisi olla työn tekeminen ilman mitään lisiä”, Vartiainen sanoi.

Parpo ei ole yhtä jyrkkä.

”Kyllä yhteiskunnan pitäisi pikkuisen tarjota porkkanaa. Mutta siitä olen samaa mieltä, että minimitoimeentuloa ei saisi ilman osallistavaa työtä. Minimitulon suuruus on oma valinta.”

Parpon ankaran kuuloisessa mallissa todellinen minimitoimeentulo olisi nykyinen minimitulo miinus 40 prosenttia.

”Juuri näin. Yhteiskunta tarjoaa riittävän turvan, jos osallistuu. Mutta ei, jos yksilö omalla valinnallaan päättää toisin. Vähän samantyyppisesti kuin avoimilla työmarkkinoilla ihminen voi päättää, haluaako palkan vai ei.”

Työttömien aktivointi ja siihen kytketty rangaistusjärjestelmä on otettu käyttöön 1990-luvun lopulla, Paavo Lipposen (sd) ensimmäisen hallituksen aikaan. Rangaistukset ovat askarruttaneet sosiaalipolitiikan tutkijoita jo vuosia.

THL:n erityistutkija Vappu Karjalainen kirjoitti vuonna 2010 ilmestyneessä sosiaalipolitiikan katsauksessa Hukassa vai uuden jäljillä vastikkeellisen minimiturvan ongelmista.

Minimituen leikkaukset kohdistuvat ihmisiin, jotka ovat jo valmiiksi sosiaalisesti vaikeassa tilanteessa. Toinen ongelma on se, että sanktioiden kohteeksi joutuneet jätetään sosiaali- ja terveystyön ulkopuolelle.

”Viranomaiset keventävät yhteyksiään ja työotettaan sanktion saaneen asiakkaan kanssa, vaikka ammatillisuuden näkökulmasta tilanteen tulisi olla päinvastainen”, Karjalainen kirjoittaa.

Rangaistus tulee tuplana, sillä sekä tuet että sosiaalipalvelut vähenevät.

Aktivointiin osallistuvat työttömät taas ovat kokeneet, että juuri suurempi huomio sosiaali- ja terveyspalveluissa on ollut palkitsevaa. Työttömät ovat olleet onnellisia saadessaan huomiota ja heille lakisääteisesti kuuluvia peruspalveluja.

Karjalaisen väitettä tukee THL:n vuonna 2012 julkaisema tutkimus. Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten toimeentulotuen alentamista tilanteessa, jossa nuori keskeyttää opiskelun tai aktivointityön.

Keskeyttämisten arveltiin johtuvan usein ongelmista, jotka liittyivät perheeseen, terveyteen tai työkykyyn. Tutkimuksesta käy ilmi, että leikkaukset eivät aktivoi juuri koskaan. Nuoret kaipaavat tukea, eivät keppiä.

Työttömien mielenterveyteen aktivoinnilla on Parpon mukaan hyviä vaikutuksia.

”Työttömät haluavat tätä”, hän korostaa ja viittaa Työttömien valtakunnallisen yhdistyksen toiminnajohtajan Lea Karjalaisen kannanottoihin.

Karjalainen tosin ei ehkä ole ymmärtänyt, mistä Parpon mallissa on kyse. Pikkuparlamentin tilaisuudessa Karjalainen piti puheenvuoron, jossa hän vakuutti, että osallistavan sosiaaliturvan piiriin lasketaan kuoroharrastus, vaalimainosten jakaminen ja ”vaikkapa Portugalin matka”.

Parpo toppuuttelee.

”Ei se ole idea. Työttömälle ei makseta jääkiekkovarusteita ja treenejä, vaan työ ja työllistyminen on perimmäinen tavoite.”

Laissa sanotaan jo nyt, että jos yritykset irtisanovat vakityövoimaa, tilalle ei voi ottaa työttömiä palkkatuella. Parpo näkee, että myös kunnissa voidaan rajata tarjottavia töitä niin, että irtisanottuja ei oteta tekemään entisiä palkkatöitään pakkotyöläisinä.

”Esimerkiksi sote-puolella on oltava pätevyys, mutta avustavia tehtäviä löytyy vino pino. Kotihoidossa pelkääjän penkille voi aina istua työtön, joka tekee pelkästään avustavia tehtäviä.”

”Sillä saadaan valtava määrä työttömiä mukaan. Kunnissa löytyy roppakaupalla avustavia tehtäviä, kuten ulkoiluttamista ja lehdenlukua, jos puhutaan vaikka vanhuspalveluista ja ympärivuorokautisista yksiköistä.”

Osallistava sosiaaliturva saa työmarkkinajärjestöissä kulmakarvat koholleen. Esimerkiksi SAK:n kantana on se, että työllistävien töiden pitäisi johtaa työpaikkaan avoimilla työmarkkinoilla.

”Pitää työllistyä sellaiseen työhön, josta saa oikean palkan”, SAK:n sosiaaliasioiden päällikkö Sinikka Näätsaari sanoo.

Hän muistuttaa, että vasta kymmenen vuotta sitten esimerkiksi kaupan alalle saatiin aikaiseksi vähimmäistyövuoron pituus, neljä tuntia päivässä.

”Tällaisista määräyksistä huolimatta nollasopimukset ovat yleisiä”, Näätsaari toteaa.

”Jos ihmiset tekisivät töitä työttömyyskorvauksella, kuka työnantaja maksaisi enää palkkaa?” hän ihmettelee.

Parpo ei usko, että kunnissa olisi tehtäväkirjoa, joka syrjäyttäisi työvoimaa avoimilta työmarkkinoilta ”ainakaan laajassa mittakaavassa”. Hän muistuttaa, että tämä keskustelu on aivan yhtä relevantti nykyjärjestelmässä.

”Ei yhteiskunta ole täydellinen, eikä lainsäädännöllä kyetä luomaan ideaaliyhteiskuntaa, joka olisi vailla ongelmakohtia. Jos pääsemme tilanteeseen, joka on parempi kuin pienet negatiiviset vaikutukset, silloin kannattaa edetä.”

Silti Parpokaan ei osaa sanoa, mistä viranomaistyö ja järjestelmän vaatima sosiaalityö rahoitetaan, kun kuntia on juuri velvoitettu säästämään kaksi miljardia.

”Yhteiskunta jumiutuu, jos kaikki uudistaminen jokaisesta pienestä negatiivisesta vaikutuksesta lopetetaan.”

Työllistettyjen ihmisten oikeudet ovat heikot. Jos sadat tuhannet työttömät pistetään tekemään ilmaistöitä, miten valvonta hoidetaan? Miten ihmisten työturvasta pidetään huolta? Miten valvotaan, että työttömät eivät korvaa palkallista työvoimaa?

”Viranomainen ei koskaan pysty aukotonta valvontasysteemiä tekemään, sillä tästähän tulisi Orwellin yhteiskunta. Mutta pitää varmistaa, ettei työnantajien tarjoamilla tehtävillä korvata virallista työvoimaa.”

Juuri palkansaajien oikeuksien turvaamiseksi työttömät pitää laittaa tekemään avustavia tehtäviä lyhyemmille jaksoille, sillä näillä keinoilla palkallisen työvoiman korvaaminen työttömillä muuttuu hankalaksi, Parpo linjaa.

Jos Parpon malli on osallistava ja kannustava, miksi siinä on edelleen mukana sanktio?

Parpon muotoilema vastaus on monitulkintainen, mutta siitä voi päätellä, että hänen mielestään tarvitaan pelko rangaistuksesta, että osallistuminen palkitsee.

”Sehän meillä on nykyjärjestelmässäkin”, hän jatkaa ja ihmettelee, miksi mikään ei kelpaa.

”Vasen poliittinen laita on kritisoinut julkista sektoria siitä, että se ei aktivoi riittävästi. Nyt samasta suunnasta tulee kritiikkiä siitä, että aktivoidaan.”

”Muissa Pohjoismaissa tämä on hyväksytty toimintatapa. Suomessa tuntuu, että tämä on kertakaikkinen tabu.”

Parpo uhkaa, että jos osallistavaa sosiaaliturvaa ei oteta käyttöön, perusturvan taso pitää jäädyttää. Silti hän myöntää, että minimiturvan taso on muissa Pohjoismaissa huomattavasti parempi.

”Suomessa nykymalli kuitenkin syrjäyttää enemmän. Työttömiä ei saa jättää yksin kotiin. Kukaan ei tiedä, missä he ovat ja mitä tekevät.”

_______________

Onko täystyöllisyys mahdollinen?

Kainuun länsiosassa sijaitsevan Paltamon kunnan täystyöllistämiskokeilu vuosina 2009–2013 oli kunnianhimoinen. Se työllisti lähes kaikki kunnan 16–64-vuotiaat.

Kokeilun viimeisenä vuotena työllistetylle maksettiin päivittäisestä 4,5 tunnin työstä 1 050 euroa, joka koostui sosiaaliturvamaksujen yhdistämisestä.  

Pitkäkestoinen työllistäminen ja työhönvalmennus kyllä aktivoivat työnhakua, motivoivat työntekoa ja sitouttivat työmarkkinoille, mutta siirtymistä avoimille työmarkkinoille ei tapahtunut sen enempää kuin vertailukunnan Sonkajärven hankkeissa.

Kokeiluun työllistetyistä vain joka seitsemäs, eli 66 henkilöä 404:stä, siirtyi töihin avoimille työmarkkinoille.

Kuitenkin harvat ”pakkotyöhön” pakotetut lähtivät pois kokeilusta, vaikka heille tuli siihen mahdollisuus. Kokeilun alussa työllistetyt kutsuivat hanketta pakkotyöllistämiseksi, mutta kokeilun viimeisenä vuotena useat halusivat jatkaa hankkeessa.

Sama kokemus on myös esimerkiksi työttömien yhdistysten työllistämisyhteisöistä.

Vuoden 2013 alussa kaikille työllistetyille ilmoitettiin, että halukkaat saavat lähteä kokeilusta, jonka osa oli kokenut alussa pakkotyöksi. Vapaaehtoisia lähtijöitä löytyi vain alle 20 henkilöä 250 työllistetystä, selviää raportista Työllisyys, terveys ja hyvinvointi – Paltamon työllistämismallin vaikutusten arviointitutkimus.

Paltamon kokeilu oli poikkeuksellinen täystyöllistämisyritys, varsinkin, jos sitä vertaa vallalla olevaan ”tasapainotyöttömyys-ajatteluun”, joka tarkoittaa sitä, että työttömyyttä siedetään, kunhan inflaatio ei kasva.

Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että valtio voi sietää hyvinkin korkeaa työttömyysprosenttia. ”Tuottamattomat” ihmiset päätetään pitää reservissä tai ohjata työkyvyttömyyseläkkeelle.

Tosin Paltamossakaan ei kyse ollut varsinaisesti täystyöllisyydestä.

”Puolet porukasta teki päivässä 4,45 tuntia ja sai Saksan malliin noin tonnin kuussa käteen. Työtkään eivät aina oikein täyttäneet monen työllistetyn mielestä muuta kuin oleskelun kriteerit”, sanoo THL:n köyhyystutkija Jouko Karjalainen.

Kuitenkin itse palkkamalli oli Karjalaisen mielestä Paltamon kokeilun kiinnostavin asia terveyshuollon järjestämisen lisäksi.

”Täystyöllisyydestä kun ei ihan oikeasti voi mielestäni puhua, ja työterveyshuoltoa on ollut monessa muussakin hankkeessa”, Karjalainen toteaa.

Aikaisemman sosiaaliturvan varaan perustunut työpalkka on johtanut monenkirjavaan palkkatasoon.

”Nyt jäi kokonaan auki, kuinka kauan tuolla perusteella voi palkan määrittää.”

Karjalaisen mukaan kokeilu ei ollut varsinainen läpimurto tai malli muualle, vaikka se olikin monessa mielessä hyödyllinen:

”Kokeilun suhteellinen halpuus liittyy siihen, että osa työllistetyistä tyytyi osapäivätyöhön. Osa olisi halunnut pidempää päivää tai parempia ansioita.”

Avoimille työmarkkinoille suuntautumisen vähäisyys johtui myös siitä, että moni oli haluton lähtemään työllistämistalolta, jossa työtä tehtiin.

”Joku voisi puhua lukkiutumisilmiöstä”, Karjalainen sanoo.

Loppupäätelmä kokeilun kuluista on hieman epäselvä, vaikka se antaakin osviittaa.

”Kokeilu lisäsi kustannuksia 3,7 miljoonaa euroa vuosina 2009–2012”, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) tutkija Kari Hämäläinen kertoo.

Noin 4 000 asukkaan Paltamossa kustannukset täystyöllisyydelle olivat noin työllistettyä kohden 5 000 euroa.

Tosin kokeilu ei ollut täysimääräisenä voimassa koko aikaa, vaan täystyöllisyys saavutettiin vasta kokeilun loppuvaiheessa. Täystyöllisyys tarkoittaa noin 4  prosentin työttömyysastetta.

”Vuonna 2012 kokeilun todelliset lisäkustannukset per työllistetty olivat noin 4 800 euroa vuodessa ja per asukas 360 euroa vuodessa”, sanoo VATTin Hämäläinen.

Mitään suoria johtopäätöksiä siitä, mitä kokeilusta seuraisi valtion tasolla, ei voi vetää. Erityisen vaikea on arvioida, miten malli toimisi pääkaupunkiseudulla.

Kari Hämäläinen huomauttaa, että jos kaikki Suomen työttömät työllistettäisiin erikokoisiin työvoimataloihin, se luultavasti vaikuttaisi yleisesti palkkatasoon ja yksityisen sektorin toimintaan.

”En myöskään usko ammattiyhdistysliikkeen innostuvan ansiosidonnaisella työttömyysturvalla olevien jäseniensä ’pakkotyöllistämisestä’”, Hämäläinen tiivistää kokeilun ongelman.

Kimmo Jylhämö

_______________

Nixonin jalanjäljissä

Suomessa vastikkeelliseen sosiaaliturvaan siirtymistä on perusteltu etenkin kokemuksilla Tanskasta ja Saksasta. Malli on kuitenkin peräisin kauempaa.

Anglosaksisessa maailmassa on 1960-luvulta lähtien puhuttu siitä, että sosiaalitukia vastaan pitää tehdä töitä. Siitä käytetään käsitettä workfare, joka on yhdistelmä sanoista work eli työ ja welfare eli hyvinvointi(tuki).

Käsite on peräisin mustalta kansalaisoikeusaktivistilta, myöhemmin republikaaneihin loikanneelta Charles Evertiltä, mutta laaja yleisö kuuli sen ensi kerran presidentti Richard Nixonin sosiaalitukireformia käsittelevässä tv-puheessa vuonna 1969.

Ensimmäiset workfare-kokeilut toteutettiin Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Vuonna 1996 maassa toteutettiin uudistus, joka poisti liittovaltion tasolla subjektiivisen oikeuden viimesijaiseen toimeentuloturvaan.

Samana vuosikymmenenä vastikkeellisuudesta innostuttiin myös ainakin Australiassa, Britanniassa, Tanskassa ja Alankomaissa. 2000-luvulla workfarea kokeiltiin Israelissa, ja erilaisia pakkotyölakeja on säädetty Saksassa ja Unkarissa.

Kati Pietarinen

_______________

Sossu-Tatu, Florida-Ralf & rantapummi-Jason

Opiskelijalehti Tuima.fi kertoi lokakuun alussa Helsingin Punavuoressa asuvasta 26-vuotiaasta Tatusta, joka saa 1 051 euroa kuussa puhtaana käteen tekemättä mitään. Pian Tatusta puhuivat kaikki: eduskunnassa muun muassa Ben Zyskowicz (kok) perusteli Tatun tarinalla vastikkeellisen sosiaaliturvan tarpeellisuutta.

Maailmalla on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka yksittäisiä huijareita ja liian tyytyväisiä tuensaajia käytetään perusteena sosiaaliturvan heikentämiselle. 1970-luvun Yhdysvalloissa kohkattiin welfare queeneista eli sossukuningattarista, jotka nostivat olemattomien lasten nimissä sosiaalitukia.

Kun Saksassa säädettiin 2000-luvun alussa sosiaaliturvaa tiukentavia Hartz-lakeja, otsikoissa riehuivat Florida-Ralf, Viagra-Kalle ja jahti-Hans. Entinen pankkiiri Ralf oli saanut Saksasta masennusdiagnoosin, muuttanut Miamiin ja sopinut saksalaisjärjestelmän maksavan hänelle tukia. Kalle puolestaan maksatti sossulla Viagrat, ja sosiaalitukia nostavalta Hansilta paljastui asunnon ja auton lisäksi jahti.

Tanskassa taas kohuttiin loppuvuodesta 2011 köyhä-Carinasta, 36-vuotiaasta yksinhuoltajaäidistä, joka eli yli 2 000 euron tuilla.

Laiska-Robert taas paljasti tv-haastattelussa syyskussa 2012 eläneensä tuilla vuosikymmenen ilman mitään aietta hakeutua töihin. Robertin ja Carinan tarinoilla perustellaan Tanskassa parhaillaan tehtäviä julkisten palveluiden leikkauksia.

Elokuussa 2013 kalifornialainen rantapummi-Jason osti Fox Newsin ohjelmassa köyhille myönnettävillä 200 dollarin kuukausittaisilla ruokakupongeilla sushia ja hummeria.

Republikaaniedustajat käyttivät rokkariksi treenaavaa Jason Greenslatea perusteluna, kun edustajainhuone leikkasi syyskuussa Yhdysvaltain ruoka-apuohjelmaa.

Jos leikkaus menee läpi myös senaatissa, se vaikuttaa 47 miljoonaan yhdysvaltalaiseen. Nelihenkiseltä perheeltä se vie 16 ateriaa kuussa.

Kati Pietarinen

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu