Oopperan kummitus

On syyskuun loppu, ja näytelmän ensi-iltaan on kolme päivää.

On syyskuun loppu, ja näytelmän ensi-iltaan on kolme päivää. Olen nukkunut kolme tuntia ja tullut aamulla teatterille kirjoittamaan puuttuvia kohtauksia. Esitys on kaoottisessa tilassa. Joku näyttelijä itkee seinän takana.

Puhelin soi. Isä soittaa.

”Moi. (itkua) Nyt on sillä lailla, että äidin sydän oli pysähtynyt, kun se meinasi tukehtua ruokapalaan. Se saatiin elvytettyä, mutta se ei enää reagoi mihinkään. Se ei enää pysty nielemään. Eli se meinaa sitä, että se on menoa nyt. Että jos haluaa mennä katsomaan. Mutta tietysti sulla on töitä, että…”

En ole nähnyt isoäitiä kahteen vuoteen. Lopetan puhelun, nappaan takkini ja kävelen ulos. Valokuvaaja on ulkona röökillä.

”Jos joku kysyy, mä oon kattomassa mun kuolevaa isoäitiä.”

Soitan sporapysäkiltä isosiskolleni. Hän vastaa puhelimeen kuin hiiri: ”Moi.”

Kysyn, onko hän tietoinen tilanteesta. Hän vastaa: ”Joo. Tai. Mä. Mun. Ei ku. Mä en. Mitähän mun.”

Sisko on kuullut tilanteesta jo aamulla, mutta ei ole tiennyt miten toimia. On vain pysynyt kotona. Ehdotan, josko hän hyppäisi ratikkaan ja lähtisi kanssani Töölöön katsomaan isoäitiä.

Seisomme ratikassa vastakkain. Isosiskoni katsoo minua lohduttomasti. Halaamme. En muista, koska olisimme olleet niin lähellä toisiamme.

Isoäiti oli suuri taiteilijapersoona. Näyttelijä ja oopperalaulaja. Iloluontoinen ja kovaääninen, mutta pehmeä ja herkkä. Ja hervottoman hauska tilannekoomikko.

Astun huoneeseen. Isoäiti on kellertävän valkoinen luuranko, jolla on sievä pusero ja peitto alavartalon päällä. Hän näyttää keskitysleirivangin ruumiilta. Huoneessa seisoo toinen siskoni, serkkuni ja tätini, joita en ole nähnyt vuosiin. Serkku katsoo poispäin isoäidistä ja itkee. Kaikki seisovat kaukana isoäidin sängystä, mutta isoäiti on kääntänyt huutavat silmänsä heihin. Täti sanoo, että isoäidille voi puhua vaikka hän ei kuule. En kehtaa puhua.

Puolen tunnin päästä istun lattialla sängyn vieressä ja katson isoäitiä suoraan kasvoihin. Pidän kättä hänen kätensä päällä. Hän painaa ehkä 35 kiloa. Hän tuijottaa minua pelottavin silmin.

Hänen suupielestään valuu kuolaa ja verta, jota pyyhin paperilla. Leuasta kasvaa harmaita karvoja. Hampaat ovat täynnä jotakin keltaista. Hengitys rohisee kuin vihaisella eläimellä.

Nyt pitäisi törkeästi puhua vain, ikään kuin tietäisi mitä hän kokee, koskea, vaikka ei ole saanut lupaa. Pidellä kuin lasta, vaikka hän on minua niin paljon vanhempi. Nyt ei sopisi enää vierastaa tai pelätä olevansa yhdentekevä. Koska mitä jos hän miettii: ”Tunnethan sinä minut ja minä tunnen sinut. Minä olen pidellyt sinua kun sinä olit lapsi, mikset sinä voi pidellä minua nyt?”

Ruusu Haarla

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu