Olympe de Gouges, 2000-luvun nainen

”Älkää unohtako tätä mies-naista, tätä julkeaa Olympe de Gougesia, joka halusi mukaan politiikkaan & teki rikoksia”, syyttäjä sanoi vuonna 1793, ennen de Gougesin kuolemantuomion julistamista.Sitten päätön feministi unohdettiin vuosisadoiksi.

Marie-Olympe de Gouges kuuluu niihin harvoihin naisiin historiassa, jotka on mestattu poliittisten kirjoitustensa takia. Tämä 1700-luvun lopun humanismille kasvonsa antanut nainen on vasta hiljattain noussut hänelle kuuluvaan pioneerin asemaan. Hän on vielä tänäkin päivänä poikkeuksellinen henkilö, eikä pelkästään pitkäaikaisen poliittisen kunnianhimonsa takia. Eritoten hänet muistetaan radikaaleista tummaihoisia ja naisten asemaa koskevista kannanotoistaan. De Gougesin traaginen muisto elvytettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen suurten yhteiskunnallisten naisia, rasismia ja vähemmistöjä koskevien kysymysten noustua jälleen pinnalle.

Kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana de Gouges kirjoitti parisenkymmentä näytelmää, jotka käsittelivät ajankohtaisia poliittisia aiheita. Jotkut menestyivät, toiset eivät. Hän julkaisi myös ”itämaisen” sadun, kaksi tai kolme romaania ja suuren määrän poliittisia kirjoituksia: anomuksia, pamfletteja, kirjasia ja julisteita. Viimeisimmät niistä johtivat hänen kuolemaansa.

De Gouges sotkeutui poliittiseen elämään näytelmiensä kautta, sillä ne käsittelivät usein ajankohtaisia poliittisia tai muuten kiisteltyjä aiheita, kuten orjien kohtelua. Aikakauden ”moraalinen enemmistö” tuomitsi ankarasti de Gougesin, sillä heille äiteys, kodista huolehtiminen ja lapsien kasvatus olivat ainoita osa-alueita, joilla nainen saattoi olla luova ja aktiivinen.

Koska de Gouges otti osaa päivänpolttaviin poliittisiin kysymyksiin, hän kuului selkeään vähemmistöön aikakautena, jolloin omatoimiset naiset, tai ainakin sellaiset jotka ”kunnioittivat” itseään ja tajusivat pitäytyä ”säädyllisyyden” rajoissa, kirjoittivat lähinnä romanttista kirjallisuutta tai kävivät henkevissä kokouksissa.

De Gouges, jonka nimi esiintyi usein poliittisissa propagandajulisteissa, herätti huomiota Ludvig XVI:n oikeudenkäynnissä. Siellä hän puolusti vallasta syöstyä monarkkia ja julisti samalla kaikille kammoavansa kuolemanrangaistusta.1 Häntä moitittiin yhteistyöstä girondistiedustajien kanssa, joita hän puolusti urheasti kirjeessään Kansalliskokoukselle 9. kesäkuuta vain viikkoa sen jälkeen, kun koko puolue oli kielletty ja jäsenet vangittu.2 Liberaalin ja humanistisen ajattelun aalto, jota edustivat Les Amis des noirs -järjestö (Tummaihoisten ystävät)3 ja naisten asian kannattajat, hukkui pian tasavaltalaisten hirmuvallan alle.

On hyvin tunnettu tosiasia, että voittajat pääsevät sanelemaan historiankirjoituksen. Kolme päivää girondistien jälkeen teloitetun de Gougesin tapauksessa näyttäisi siltä, että jälkipolvi muistaa enää syyttäjä Pierre Gaspard Chaumetten sanat. Tämä tunnettu Vuoripuolueen edustaja ja tehokas kansankiihottaja väitti puhuvansa luonnon nimeen, kun hän sanoi: ”Älkää unohtako tätä mies-naista, tätä julkeaa Olympe de Gougesia, joka halusi mukaan politiikkaan ja teki rikoksia. Lain ankara koura on hävittänyt kaikki tällaiset epämoraaliset olennot.”

Puhuessaan tasavaltalaisille hän sanoi vielä: ”Haluaisitteko muka olla niin kuin he? Ei, te ette tule arvostamaan itseänne ennen kuin olette sitä, miksi luonto on teidät tarkoittanut. Me haluamme, että naiset arvostavat itseään, siksi me pakotamme heidät arvostamaan itseään.”

3. marraskuuta 1793 kuolemaan tuomittu Olympe de Gouges, joka tavallaan ennusti oman loppunsa kuuluisassa tuomioistuinta ja mestauksia käsittelevässä artikkelissaan Déclaration des droits de la femme et de la citoyenne (Julistus naiskansalaisen oikeuksista), muotoili naisen uuden aseman ihailtavan kirkkaasti: ”Vanhan monarkian naiset olivat kunnioitettuja ja halveksittavia. Vallankumouksen jälkeen heistä on tullut kunnioitettavia ja halveksittuja.”

Quercyn alueella Montaubanissa vuonna 1748 syntynyt Marie Gouze oli 20-vuotias leski, kun hänet hyväksyttiin Pariisin taide- ja intellektuellipiireihin osittain sattumalta, osittain kunnianhimonsa takia. Hänet alettiin tuntea niissä nimellä Olympe de Gouges, ja hän tapasi kirjailijoita, taiteilijoita ja ennen kaikkea näyttelijöitä. Teatterista tuli hänen intohimonsa, ja vuodesta 1778 eteenpäin hän omistautui täysin näytelmäkirjallisuudelle. Molièren ajoista lähtien Comédie-Française-teatterin käytäntönä oli ollut antaa lupa varovaisiin päänavauksiin arkaluontoisissa asioissa, kunhan näytelmä kunnioitti vallitsevaa järjestystä ja pyrki kohti jonkinlaista moraalista päämäärää.

Vuonna 1782 de Gouges lähetti näytelmän luettavaksi markiisitar de Montessonille, joka omisti seurapiiriteatterin. Teatteria johti ritari Saint-Georges, jonka isällä oli ollut suhde orjatyttöön ja joka näin ollen oli sekaverinen. Näytelmä käsitteli siirtomaaorjien kohtelun kauheuksia, vaikka siihen aikaan voitiin puhua ainoastaan ”epäoikeudenmukaisuuksista”. Naituaan ylempisäätyisen Orléansin herttuan, joka oli tulevan Philippe Égalitén isä, de Montessonista tuli vaikutusvaltainen nainen. Hän suositteli kirjailijaa Comédie-Françaiselle, joka otti näytelmän repertuaariinsa. Tarkempi tarkastelu paljasti, että tähän ”intiaanidraamaan” oli kätketty kritiikkiä suuria voittoja tuottavaa orjakauppaa kohtaan.

De Gouges, jonka näytelmä kritisoi ”valkoihoisten epäoikeudenmukaisia pyrkimyksiä”4 – toisin sanoen säädöstä tummaihoisista5 – teki sen virheen, että hän paheksui äänekkäästi näytelmänsä hyllytystä Comédie-Françaisen esityslistalta. Kunigas uhkasi vangituttaa hänet Bastiljiin. Tästä de Gouges säikähti, mutta se antoi hänelle myös kipinän lähteä mukaan politiikkaan. Vuodesta 1785 kuolemaansa saakka hän julkaisi artikkeleita väsymättömästi kaikesta mahdollisesta, mikä tuntui hänestä tärkeältä. Aluksi hän oli varovainen ”ministerien hirmuvallan” takia, mutta sensuurin poistuttua vuonna 1789 hän ei enää pidätellyt.

Vanhan kuninkaanvallan aikana hän toi ilmi mielipiteensä lähinnä näytelmiensä esipuheissa, jotka julkaistiin kokoelmana 1788. Näiden tärkeimpinä teemoina olivat velkavankien kohtelu6 ja nuorien katolisten tyttöjen pakottaminen nunniksi, mikä vei heiltä vapauden loppuelämäksi.7 Paikka paikoin hän käänsi huomionsa avioliiton ulkopuolella syntyneisiin lapsiin, varattomiin sekä tietenkin naisiin ja uskonnolliseen avioliittoon (jota de Gouges luonnehti sanoilla ”rakkauden ja luottamuksen hautapaikka”). Hän ehdotti, että silloinen avioliittoinstituutio korvattaisiin tasa-arvoisella siviilivihkimyksellä, joka ottaisi huomioon molempien osapuolten luonnolliset tarpeet solmia avioliiton ulkopuolisia suhteita.

Muutamissa kirjoituksissaan, joista esimerkkeinä koskettavat Remarques sur les hommes noirs (Eräitä huomioita tummaihoisista ihmisistä, 1788) tai Le Bonheur primitif de l’homme (Ihmisen alkukantainen onni, 1789), de Gouges tarttuu rousseaulaisiin ajatuksiin luonnosta, joka on pohjimmiltaan hyvä, kaunis ja kunnioitettava. Hän kutsui itseäänkin ”luonnonlapseksi”, ja valistuksen ajan ihanteiden pohjalta hän loi joukon omaleimaisia teoksia. Ne olivat täynnä uraauurtavia ja nerokkaita ideoita, joita hän itse vertasi hiomattomiin timantteihin.8

Hänen teoksilleen on myös ominaista tietty heikkous tyylissä ja selkeä harjaantumattomuus itse kirjoittamisessa, minkä työn hän useimmiten antoi sihteereille. Useimpien maanmiestensä tapaan de Gouges kammoksui itse kirjoittamista, mutta sanelussakin on oma väärinymmärryksen vaaransa.9

Vallankumouksen aikaisissa ja sen jälkeisissä näytelmissä ja kirjoituksissa, joihin lukeutuvat myös Lettre au peuple (Kirje kansalaisille) ja Remarques patriotiques (Isänmaallisia huomioita) vuodelta 1788,10 de Gouges halusi muuttaa ihmisten mielipiteitä. Propagandistin titteli sopii siis hänelle hyvin. Hän julkaisi mielipiteensä klassisissa lyhyissä brosyyreissä, joissa oli sivuja mitä tahansa neljästä 50:een. Saadakseen mielipiteensä kuuluviin hän järjesti vuosina 1792–1793 julistekampanjan tärkeiden tapahtumien yhteydessä, kuten silloin kun syttyi sota, syntyi poliittinen sovinto kansallisella tasolla, luovuttiin Vuoripuolueen diktatuurista tai Louis Capet esiintyi oikeuden edessä. Viimeksi mainittuun tapaukseen de Gouges palasi uudestaan viimeisessä kirjoituksessaan Une patriote persécutée (Vainottu patriootti), jonka hän kirjoitti vankilassa.

Aina näihin päiviin saakka de Gougesia eivät ole tunteneet muut kuin muutamat asianharrastajat. Kuitenkin hän osoitti aikanaan olevansa suuri humanisti maassa, jossa perhe- ja uskonnolliset traditiot olivat edelleen hallitsevassa asemassa. Hänen julkiset kannanottonsa olivat aina riskinottoja, eikä häntä säästetty pilkalta tai uhkauksilta.

Inhimillisissä kysymyksissä on useimmiten lainattu de Gougesin aikalaisia Condorcet’ta tai Grégoirea. Kuitenkin Grégoire ylisti de Gougesin rohkeutta vuonna 1808, koska hän ”tajusi ajaa onnettomien tummaihoisten asiaa”. On siis aivan oikein ylistää tänäänkin de Gougesin rohkeutta, sillä hän osasi intohimoisesti puolustaa inhimillisyyttä.

_______________

Lähteet:

(1) Orjuutta käsittelevässä näytelmässään hän puolusti tummaihoista, joka oli tappanut plantaasin omistajan. Toukokuussa 1790 hän ehdotti Kansalliskokoukselle, että käräjäoikeudet korvaisivat vanhat kuninkaalliset oikeusistuimet.

(2) Girondistien hallitessa Kansalliskokous sääti ainoan lakinsa, joka antoi oikeuksia naisille. Syyskuussa 1792 säädetty laki antoi heille oikeuden erota miehestään.

(3) Jacques Pierre Brissot perusti järjestön 1789.

(4) Remarques sur les hommes noirs (Huomioita tummaihoisista, 1788)

(5) Ludvig XIV:n aikana säädetty laki vakiinnutti ”neekerien” orjuutusperiaatteet siirtomaissa määrittelemällä tarkasti orjan aseman. Napoleon otti lain kovennettuna käyttöön vuonna 1802 sen jälkeen, kun se oli lakkautettu tasavallan toisena vuonna.

(6) L’Homme généreux (Antelias mies).

(7) Tätä teemaa käsittelee hänen suositty näytelmänsä Le Couvent ou les voeux forcés (Luostari eli pakotetut valat), jota esitettiin Pariisissa ja maakunnissa vuosina 1791–1792.

(8) Mirabeau sanoi de Gougesista: ”Olemme suuria ajatuksia velkaa yhdelle oppimattomalle.”

(9) Asia käy hyvin ilmi, kun lukee hirmuvallan aikana vangittujen miesten ja naisten kirjeitä vankilasta. Nämä kirjoitettiin ilman sihteerien apua.

(10) Siinä hän ehdotti rikkaiden verottamista ulkoisten tunnusmerkkien perusteella ja eräänlaista vapaaehtoista veroa, josta väiteltiin seuraavina kuukausina vilkkaasti. Hän paljasti myös suunnitelmansa sosiaalisista uudistuksista ja yritti keksiä keinoja taistella köyhyyttä vastaan.

Kirjoittaja on historioitsija, joka on kirjoittanut de Gougesista elämäkerran Marie-Olympe de Gouges. Une humaniste à la fin du XVIIIe siècle. Cahors 2003.

Artikkelin on ranskasta suomentanut Taneli Nordberg.

Voiman verkkolehteen Fifiin on poimittu Olympe de Gouges -liitteestä vielä yksi artikkeli, jossa käsitellään hänen ajamiensa asioiden nykytilaa. Lue artikkeli Feminismin globaali ulottuvuus Fifistä. Lue myös Afganistanin naisasioiden

apulaisministerin Sayeda Mojgan Mostafavin haastattelu Naisten äänet esiin, Afganistan! aiheeseen liittyen.

Olivier Blanc

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu