splash_image.jpg

Oikeudenmukaisuuden airut

Suomessa maanpaossa elävä venäläistoimittaja Oksana Tšelyševa ei suostu pelkäämään, vaikka häntä seurataan Helsingissäkin.

Aurinkoinen kesäpäivä vuonna 2003 Oka-joen varrella sijaitsevassa Nižni-Novgorodin kaupungissa Venäjällä.

Raitiovaunussa numero 1 istuu Oksana Tšelyševa, valtionyliopiston englannin, latinan ja ulkomaisen kirjallisuuden opettaja. Hän on juuri alkanut kirjoittaa artikkeleita sanomalehti Novaja Gazetaan kaupungin perinteistä puuarkkitehtuuria uhkaavista puskutraktoreista. Vieressä istuu 10-vuotias tytär Anja.

Konduktööri kerää matkustajilta viiden ruplan eli noin 11 sentin lippumaksua. Turvallisuuspalvelu FSB:lle työskentelevä nuori, pitkä mies kieltäytyy maksamasta. Kanssamatkustaja yrittää selvitellä tilannetta, mutta mies käy käsiksi. Muita matkustajia liittyy nujakkaan ja kaksi miestä saa rettelöitsijästä otteen. Sitten mies vetää esiin revolverin.

Kaikki jähmettyvät. Lopulta Tšelyševa lähtee miesten avuksi ja irrottaa miehen sormet aseen ympäriltä. Revolveri putoaa.
Välikohtauksella oli valtava vaikutus. Tšelyševan äänihuulet halvaantuivat.

Politiikka tunkeutui elämään: toipilaana hän oivalsi, että oli tehtävä valinta. Tšelyševa päätti jättää yliopiston ja keskittyä kirjoittamiseen. Samalla hän liittyi Venäläis-tšetšenialaiseen ystävyysseuraan.

Oksana Tšelyševalta julkaistiin helmikuussa Suomessa kirja He seurasivat minua kadulla. Siinä hän kuvailee maailmalle venäläisen yhteiskunnan viime vuosien tapahtumia sekä niiden historiallista taustaa. Tšelyševa kertoo Venäjästä oman elämänsä pohjalta, valtapolitiikkaa kritisoivan näkökulmasta.

Tšelyševa on asunut Suomessa maaliskuusta 2008 lähtien. Hän oli silloin Helsingissä vierailulla. Hänellä oli lippu kotimatkalle Moskovan-junaan 20. päivälle kello 18.20.

Samana aamuna hän sai puhelinsoiton: poliisi oli ratsannut Venäläis-tšetšenialaisen ystävyysseuran seuraajan, Nižni Novgorodin suvaitsevaisuussäätiön. Etsintöjä oli tehty samanaikaisesti yli kahdessakymmenessä asunnossa kolmessa eri kaupungissa.

Tšelyševa päätti lykätä paluutaan hankkiakseen tapaukselle huomiota kansainvälisistä ihmisoikeusjärjestöistä. Kului yli kuukausi. Lopulta Tšelyševa soitti äidilleen ja kysyi, tunsiko hän olevansa turvassa. Äiti vastasi, ettei heitä pelotella, kun Oksana on poissa maasta.

Sen jälkeen Tšelyševa ei ole palannut kotimaahansa.

”Aluksi oli vaikea hyväksyä ajatus, etten voi palata. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta olen nyt jopa enemmän yhteydessä ihmisten kanssa Venäjällä.”

Tšelyševa kirjoittaa ensisijaisesti ihmisten vaikeuksista ja niistä selviämisestä, vastarinnasta, turhautumisesta ja solidaarisuudesta. Usein työ alkaa siitä, että toimittaja saa puhelinsoiton tuntemattomalta ihmiseltä, joka pyytää selvittämään jotakin yksittäistapausta.

”Olen itsenäinen. En kuulu mihinkään liikkeeseen. Autan ihmisiä, joilla on hyvin erilaiset taustat, myös sellaisia, jotka ovat poliittisissa riidoissa keskenään.”

Rajan Tšelyševa vetää väkivaltaan: hän ei hyväksy liikkeitä, jotka käyttävät väkivaltaa, vaikka se olisi taistelua fasismia vastaan. Hän ei siedä myöskään liikkeitä, jotka perustuvat vihaan tiettyä etnistä ryhmää vastaan, eikä päästä niitä lähelleen.

”Olen hyvin usein halunnut jättää kaiken. Sitten aina tulee jotain: uusi traaginen tarina, joka koskettaa, viimeksi esimerkiksi venäläisen toisinajattelija Alexander Dolmatovin itsemurha hollantilaisessa säilöönottokeskuksessa tammikuussa.”

”En koskaan lupaa soittajille mitään, vain että teen mitä voin. En yleensä ystävysty ihmisten kanssa, joita yritän auttaa. Enkä yleensä odota kiitollisuutta. Teen sen, minkä koen oikeaksi.”

Tutut pitävät Tšelyševaa vaativana.

”Jos ihminen on töissä nimekkäässä ihmisoikeusjärjestössä, hänellä on vastuuta. Hän ei voi kuvitella olevansa töissä, jota tehdään vain toimistoaikana”, Tšelyševa toteaa.

”Vihaan ihmisiä, jotka käyttäytyvät näin, ovat pelkkää henkilökuntaa.”

Tšelyševa katsoo suoraan silmiin.

”Tämä on moraalikysymys.”

Tšelyševa kokee virallisen Venäjän toivovan hänen paluutaan: huhtikuussa 2011 Milanon planetaarion kosmonauttien päivän tilaisuudessa hänen passinsa varastettiin laukusta, vaikka mitään muuta ei viety. Helsingissä Venäjän suurlähetystö ei suostunut myöntämään uutta passia, vaan vaati hakemaan sitä kotimaasta.

Lopulta Suomen viranomaiset myönsivät Tšelyševalle muukalaispassin, jonka turvin hän voi matkustaa.

Mitä tapahtuisi, jos Tšelyševa palaisi Venäjälle?

”Sitä on vaikea sanoa. Olin yhdistyksessäni pääkontakti Venäjän sisällä ja ulkopuolella olevien ihmisten välillä. Minua vihattiin paljon, koska ulkomaailma sai minulta tietoja.”

Jo vuonna 2005 Tšelyševa sai tappouhkauksia, joita syyttäjä ei ottanut tutkittavaksi.

Hänelle on sattunut omituisia asioita myös Helsingissä: hän on tuntenut, että häntä seurataan. Tšelyševaa on valokuvattu kummallisissa paikoissa, raitiovaunupysäkillä ja bussissa.

Miten pelon kanssa voi elää?

”Älä koskaan näytä pelkoasi, se hämmentää vihollista. Esimerkiksi yhtenä iltana koin itseni turvattomaksi asunnossani ja ystävät pyysivät majoittumaan luokseen. Kieltäydyin: en halua piileksiä.”

Mikä tekee kaikesta tämän arvoista?

”Jos olisin elänyt eri tavalla, kyseessä olisi ollut hukkaan heitetty elämä. Moni sellainen ihminen, joiden tapauksen parissa olen tehnyt töitä, on edelleen hengissä. Se on hyvin paljon sen arvoista.”

Yksi tapauksista alkaa kohtaamisesta vuonna 2003 pohjoisessa Tšetšeniassa. 9-vuotias Asya makaa sairaalan sängyssä. Tyttö oli menettänyt kätensä, kun hänen löytämänsä sytytin oli räjähtänyt. Sytyttimiä oli levitetty siviiliväestön keskuuteen.

”Ei tiedetä, kumpi sodan osapuoli niitä levitti”, Tšelyševa kertoo.

Asya kertoi haluavansa jatkaa koulunkäyntiä.

Tapaus kosketti Tšelyševaa suuresti.

”Hän on yksi onnekkaista. Onnistuin kokoamaan paljon ihmisiä ja saamaan hänelle julkisuutta. Hän pääsi äitinsä kanssa asumaan Irlantiin. Asyasta on kasvanut erittäin kaunis, todella lahjakas nuori nainen. Olemme edelleen läheisiä ystäviä.”

Aseellinen konflikti Pohjois-Kaukasuksella on yhä akuutti. Venäjällä poliittisten ja sosiaalisten aktivistien sekä uskonnollisten yhteisöjen, erityisesti muslimien, ajojahti on iso kysymys. Venäjällä katoaa ihmisiä, myös Moskovassa ja Pietarissa. Näistä asioista länsi voisi olla tarkempana, Tšelyševa toteaa. Kauppayhteistyötä halutaan usein lisää ihmisoikeuksien hinnalla.

Tšelyševan mukaan länsimaiden toimilla voi olla merkitystä. Hän viittaa Yhdysvalloissa loppuvuodesta hyväksyttyyn niin sanottuun Magnitsky-lakiin, johon perustuen ihmisoikeusloukkauksiin sekaantuneiden venäläisten viranomaisten viisumit voidaan kieltää ja varat jäädyttää.

”Todella monilla korkea-arvoisilla venäläisillä on omaisuutta ulkomailla. Magnitsky-tyyppiset listat pelottavat.”

Millainen olisi Tšelyševan utopia kotimaalleen?

”Toivoisin, että Venäjä hymyilisi enemmän kuin nykyään. Haluaisin nähdä itsevarman Venäjän. Nykyään venäläisessä mentaliteetissa on meneillään itsensä väheksymisen kausi. Tämän takia nousee negatiivinen, muita maita väheksyvä nationalismi.”

Tšelyševan mukaan tarvitaan poliittista vallanvaihtoa, todellista demokratiaa, läpinäkyvyyttä ja taistelua korruptiota vastaan.

”Valtion pitää myös olla sosiaalisesti vastuullinen. Meillä on kyllä tarpeeksi luonnonvaroja kaikille. Emme voi jättää heikoimpia ilman.”

”Unelmoin siitä, että kansainvälisesti Venäjää ei enää nähtäisi epäilyttävänä, mystisenä, itäisenä ja täysin ennustamattomana voimana.”

__________

Anna, ystävä

On lokakuu 2002. Tšetšeeniterroristit ovat kaapanneet Dubrovka-teatterin Moskovassa. Panttivankina on 850 ihmistä. Kaappaajat vaativat venäläisten joukkojen vetäytymistä Tšetšeniasta ja loppua sodalle. He haluavat välittäjäksi Novaja Gazetan toimittajan Anna Politkovskajan, joka on tullut tunnetuksi Tšetšeniaa käsittelevistä artikkeleistaan.

”Minuun teki valtavan vaikutuksen, kun näin televisiosta Annan menevän teatteriin vesipullojen kanssa. Olin itse tuolloin Moskovassa, ja minua järkytti, kuinka välinpitämättömiä ihmiset olivat aivan kulman takana tapahtuvasta kaappauksesta”, Tšelyševa kertoo.

Kaappaus päättyi erikoisjoukkojen rynnäkköön. Noin 50 kaappaajaa tapettiin ja 117 panttivankia sai surmansa teatteriin levitetystä tainnutuskaasusta.

Myöhemmin Tšelyševa päätyi työskentelemään Tšetšenia-tiedotustoimistoon, ja hän tutustui Politkovskajaan henkilökohtaisesti. Pitkään kyseessä oli vain työsuhde.

”Hänen viimeisinä elinvuosinaan meistä tuli ystäviä. Sitten se lopetettiin kesken.”

Anna Politkovskaja murhattiin 7.10.2006 kotitalonsa hissiin. Laukaus ammuttiin takaa.

Murhan pääepäilty, tšetšenialainen Rustam Mahmutov, pidätettiin vasta toukokuussa 2011. Tšelyševa ou-nastelee, että murha liittyy Tšetšenian venäläismieliseen presidenttiin Ramzan Kadyroviin, josta Politkovskaja julkaisi epämairittelevan haastattelun kesällä 2004.

Kyynel kimaltaa Tšelyševan silmässä.

”Minulla on ikävä Annaa edelleen.”

He seurasivat minua kadulla. Into Kustannus 2013. 279 s. Suom. Anu Harju, Soili Takkula & Kaisa Karhu.

Kati Pietarinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu