splash_image.jpg

Nerokas epäsikiö

Neuromaanissa lukija valitsee, missä Turun lähiöissä sekoillaan seuraavaksi.

Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania lukiessani jouduin poikkeuksellisen ongelman eteen: en saanut päähenkilöä pysymään hengissä. Gereg Bryggman vaihtoi aivonsa, joutui gangsterien kaappaamaksi, teki itsemurhan, kuoli mystiseen myrkkyyn salaisessa tutkimuslaitoksessa tai eksyi ikuiseen ekstaasiin aivojensa mielihyväkeskukseen piittaamatta lainkaan pelastusyrityksistäni.

Lukemisessa oli muutenkin haasteensa. Kirja karkasi toisiin kirjoihin, kerran seuraava luettava kappale piti päätellä mahdottoman lukujonoarvoituksen avulla, kerran ratkoa shakkitehtävä.

Yli-Juonikkaan muhkea kolmas romaani on äpärälapsi, joka syntyy, kun keskinkertainen neurologian väitöskirja ja 1980-luvun choose your own adventure -pelikirjallisuus pakotetaan lisääntymään valvotuissa laboratorio-olosuhteissa. Epäluomalle tarjotaan viihteeksi ainoastaan Wittgensteinin Tractatus Logico-Philosophicus, amerikkalaisten postmodernistien antologia sekä Åbo Akademin opiskelijoiden speksinäytelmiä.

Ja millainen nerokas epäsikiö tämä kirja onkaan! Jokaisen luvun lopussa lukija pakotetaan valitsemaan. Esimerkiksi: haluatko jäädä passiivisesti makaamaan sohvalle vai aloittaa aamujumpan? Valinnan perusteella lukija etenee seuraavaan lukuun, pitkin poikin kirjaa.

Valinnoista seuraavat ”juonet” ovat pieniä vainoharhaisia sekoelmia pitkin Turun lähiöitä ja akateemisia maisemia.

Tyylilaji on sadoin oikein ja keksityin lähdeviittein höystetty paranoidi trilleri. Äkkikuolema vaanii, ja valinnat johtavat aika syvälle haarautuviin puihin. Onneksi kirjaan on tehty kaksi lähinnä Raamatuista ja virsikirjoista tuttua kankaista nauhaa helpottamaan labyrintissä suunnistamista.

Lukeminen on aluksi lähes juovuttavan jännittävää: kirjan etenemistä ja päähenkilön tekemisiä pääsee todella ohjailemaan. Kun Gereg brutaalisti murhaa vaimonsa, voi lukija koettaa valehdella itselleen, että ei tämä ollut se lopputulos, jonka minä halusin nähdä.

Neuromaani seuraa mielenterveyskuntoutujia, lääkäreitä ja neurologeja. Taustalle ripotellaan viittauksia kavallettuihin tutkimusmäärärahoihin, tiedepolitiikkaan ja akateemiseen julmuuteen.

Koko ajan olo on kuin salaliittoteoreetikon pään sisällä. Näitä hulluja seuratessa sattuu ja tapahtuu – välillä kirja loikkaa esseen muotoon, välillä lainataan pätkää Facebook-statuksesta. Koskaan ei tiedä, milloin katosta rysähtää sotilashelikopteri tai milloin päähenkilö päättää suorittaa salamurhan.

Kirjan virtuoottiseen rakenteeseen liittyvät myös sen suurimmat ongelmat. Jos tapahtumat tuntuvat yhtä satunnaisilta riippumatta siitä, lukeeko kirjaa alusta eteenpäin vai sääntöjen mukaan hyppien, miksi nähdä ohjeiden seuraamisen vaiva?

Asiaa ei helpota, että päähenkilö Gereg Bryggman, jota lukija romaanipelissä ohjailee, on oikeastaan ainoastaan Silvo Näre -nimisen miekkosen päässään kuulema ääni, joka ohjailee Silvo-parkaa samalla tavalla kuin lukija Geregiä.

Neuromaani sisältää silmukoita ja käyttää samoja kappaleita yhä uudelleen, uudessa kontekstissa. Draamalliset mahdollisuudet olisivat huimat. Sama tekstikappale voisi aiemmin kuljetusta polusta riippuen saada aivan erilaiset merkitykset. Sekoilu vie kuitenkin tältä parhaan terän. Välillä lukeminen muuttuu vaivalloiseksi raahautumiseksi.

Kirjan säännöt onkin lopulta hylättävä ja otettava lukeminen omaan hallintaansa. Silloinkaan ei kuitenkaan pääse olemaan täysin itsenäinen lukija – kirja käskee tekemään juuri näin. Kaikesta lukijalle annetusta vapaudesta huolimatta Yli-Juonikkaalla on koko paketti tiukasti käsissään.

Neuromaani ei kuitenkaan ole kuivakka ja analyyttinen, vaikka toisin saattaisi kuvitella. Romaani on hykerryttävä, suunnaton, maaninen ja äärimmäisen hönö. Huumori perustuu hassuihin nimiin, tilannekomiikkaan ja ankean akateemisen tyylilajin mankelointiin.

Neuromaani on nimensä mukaisesti uusi romaani – korkeakirjallinen seikkailu tajunnan rajamaille. Siihen voi eksyä, sen palapelit voi ratkaista kuin gordionin solmun. Jos päähenkilöön kyllästyy, voi yrittää lukea vain kappaleita, joissa tämä ei ole läsnä.

Täydellinen se ei ole; rakenteen dramaattiset mahdollisuudet hukkuvat psyykelääkkeiden tokkuraan. Mutta jokaiselle joko puujalkahuumorista tai kirjallisuuden tulevaisuudesta kiinnostuneelle se on välttämätöntä luettavaa.

Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani. Otava 2012. 650 s. Viisi tähteä.

Veikko Eranti

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu