splash_image.jpg

Neljäs tie on bluffia

Degrowthin palvoma niukkuus ei ole moraalinen ihanne. Kyse on politiikasta & siitä miten vähästä jaetaan.

Keskustelu resurssien niukkuudesta ja talouskasvun ongelmista jatkuu pitkästä aikaa. Teema valui poliittisen keskustelun marginaaliin 1970-luvun jälkeen, mutta uudet kasvukriitikot ovat herättäneet sen horroksesta. Ongelmana on kuitenkin oletus, että degrowthin pitäisi olla liike, jolla on oma ohjelma ja päämäärä. Taustalla on yksinkertaistava näkemys poliittisen kehityksen luonteesta ja sen ennakoinnista.

Pontus Purokuru ja Antti Ronkainen (Voima 9/2010) kritisoivat degrowth-keskustelua perustellusti siitä, että kasvukäyrän taittaminen tavataan esittää turhan ruusuisesti. He varoittavat luokkaristiriitojen kärjistymisestä ja akuutin köyhyyden lisääntymisestä. He vaativat selkää kantaa rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja syvällisempää kapitalismin analyysiä. Degrowthin olisi muututtava vahvaksi kapitalismikriittiseksi liikkeeksi.

Luokkakonfliktit eivät kuitenkaan ole vain riski, vaan ne ovat käynnissä ja kiihtyvät parhaillaan, kun yhä vähemmän jaetaan yhä useammille yhä epätasaisemmin. Tähän kehitykseen reagoiminen ei ole vain moraalinen ihanne tai haaste kapitalismille vaan väistämätön poliittinen suunta.

Reagoinnin tavat eivät kuitenkaan välttämättä pohjaa kasvunvastaisuuteen vaan valtioiden ja alueellisten liittojen haluun jatkaa omaa kasvuaan tai pitää edes omaa asemaansa yllä. On sitten ihan eri asia, kuinka kauan resurssien omimisen strategia toimii. Niukkuuden politiikka on joka tapauksessa käynnissä.

Degrowth-kritiikillä ei ole mahdollisuuksia muuttua politiikaksi, jos se mielletään lähtökohtaisesti uutena, omaleimaisena, eräänlaisena ”neljäntenä tienä”. Resurssien niukkuus on niin perustava ongelma, että se muodostaa kaiken merkityksellisen politiikan taustan hamaan tulevaisuuteen. On naiivia olettaa, että mikään liike voisi pitää teeman symbolisesti hallussaan ja määrittää sen poliittisen tulkinnan.

Sen sijaan niukkuus tarjoaa mahdollisuuden yhteiseen kieleen, jonka avulla voidaan käydä poliittiseen mittelöön. Yhteinen kieli ei tarkoita iloista yhteisymmärrystä vaan kykyä kamppailla samasta asiasta.

Ympäristökysymys on juuttumassa yhä pahemmin epävarmuuden, skepsiksen ja monimutkaisuuden suohon, ja ympäristöpolitiikalle vihamieliset poliittiset voimat ovat osanneet pelata tällä hyvin. Resurssien niukkuus on selkeämpi ja rajatumpi teema, jonka työntäminen vihreään laatikkoon ei ole niin helppoa.

Ongelma kohdataan monilla rintamilla. Energiavarojen niukkuus johtuu ennen kaikkea tiettyjen polttoaineiden rajallisuudesta ja toisaalta yhteiskunnan infrastruktuurin rakentumisesta niiden varaan. Öljy kallistuu väistämättä, eikä sitä riitä kaikille, ja etenkin hiilen käyttöä on pakko rajoittaa. Mitkään muut energialähteet eivät ehdi täyttää vajetta ilman kokonaisvolyymin laskua.

Samalla maatalouden teollisten lannoitteiden raaka-aineet ovat loppumassa. Öljyn, fosfaattien, veden ja viljelymaan ehtyminen asettaa hirmuisia haasteita ruokatuotannolle. Koska väestömäärien laskuun ei ole nopeaa keinoa, joka ei johtaisi täydelliseen kaaokseen, on resurssien tuhlauksen vähentäminen ainoa tie uusien vaihtoehtojen kehittämiseen.

On kuitenkin turha kuvitella, että parhaassakaan tapauksessa voitaisiin välttyä vakavilta ongelmilta – materiaalinen vauraus ei jakaudu uudelleen sujuvasti kuin elohopea.

Niukkuus ei johdu vain resurssien määrästä vaan niiden kulutustavoista, eli inhimillisten tarpeiden järjestelmistä ja hankituista luokkaetuuksista. Kuten Purokuru ja Ronkainen toteavat, ne ovat muutosten tiellä.

Nykyään ajaudutaan kohti tilannetta, jossa akuutin köyhyyden lisääntyminen luo toisaalta painetta globaalille uusjaolle, mutta toisaalta rikkaampien yhteiskuntien sisäinen eriarvoisuus ohjaa katsetta pois globaalista ympäristöstä. Niukkuudesta tulee siten väistämättä poliittinen teema, mutta ei välttämättä globaalisti tulkittu kysymys.

Ironisesti on hyväkin asia, että niukkuuden politisoiminen ruokkii myös itsekkyyttä. Jos kasvun kriisi on kaikkien yhteiskuntien ongelma, se on pakko kohdata, eli se on jo valmiiksi pelikentällä.

Sosiaalisesti tai ekologisesti parempien suuntausten ei tarvitse ensin vakuuttaa kaikkia siitä, että ongelma on olemassa. Vaikka ne ovatkin altavastaajia, ne kamppailevat samasta asiasta. Jos niukkuus ei ole yleisessä keskustelussa, ei teemaa saada myöskään radikalisoitua.

Millaisia mahdollisuuksia niukkuuden politisointiin sitten on? Puhun nyt yksinkertaistaen vain oikeistosta ja vasemmistosta.

Degrowth-keskustelussa tahdotaan sivuuttaa se, että oikeistolla on vahvat perinteet poliittisessa ”realismissa” ja huonoista ajoista saarnaamisessa. Retorisella tasolla oikeistolla onkin, yllättävää kyllä, parhaat mahdollisuudet mobilisoida poliittista voimaa omille tavoilleen vastata niukkuuteen.

Sisäisesti oikeistolla on tietysti suuria ongelmia asian kanssa: se on sitoutunut vahvaan yksityisomaisuuden suojaan, poliittisten interventioiden vastustukseen ja kasvun välttämättömyyteen. Niinpä lopulta sen strategian ytimessä on kasvavan eriarvoisuuden hallinnointi. Strategian sisäinen ongelmallisuus ei kuitenkaan estä sen retorista voimaa.

Etenkin parlamentaarisen vasemmiston ongelmana taas on sitoutuminen torjuntataisteluun kapitalismia vastaan. Poliittinen priorisointi on aina selvä: jakamisen ongelmat on hoidettava ensin, muu tulee perässä.

Tähän liittyy liian yksinkertainen usko siihen, että kaikki ”ympäristön” kaatoluokkaan laitetut asiat ovat lopulta kapitalismin vika, jolloin niukkuuden laajempaa materiaalista taustaa ei oteta tosissaan. Tällä tavoin vasemmisto jää saman hyvinvointilupauksen vangiksi kuin oikeistokin.

Mikäli vasemmistossa ei oteta tosissaan sitä, että parhaista aikeista huolimatta niukkuuteen vastaaminen myös lisää materiaalista köyhyyttä, ei ole mahdollisuuksia selvitä tulevista poliittisista kamppailuista. Vasemmistolaiset ryhmät kohtaavat aivan yhtä kipeän identiteettikriisin kuin vihreätkin.

Jos poliittista näkemystä ei ole yli nelivuotiskauden, ei omaleimaista suhdetta tulevaisuuden tärkeimpään haasteeseen saada muodostettua. Tällöin kritiikki perinteisiä poliittisen toiminnan muotoja kohtaan vain kiihtyy, ja aiheesta.

Ville Lähde on filosofisen niin & näin -aikakauslehden päätoimittaja.

Ville Lähde

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *