Neljän tunnin sankari

Ruandalaisen Rusesabaginan hotellissa palvelu pelasi. Ketään ei murhattu.

Kun tappaminen vihdoin lakkasi Ruandassa vuonna 1994, hotellinjohtaja Paul Rusesabagina palasi työpaikalleen siivoamaan kolme kuukautta kestäneen saarron merkkejä. Yli tuhat pakolaista pelastanut johtaja ei kuitenkaan jäänyt valvomaan paluuta normaaliin. Selvittyään murhayrityksestä Rusesabagina pakeni Brysseliin.

Brysselissä marssivat nyt kiukkuiset flaamit ja valloonit ja jakautunut Belgia natisee liitoksissaan.

“Meillä on Ruandassa sanonta ‘paeta muurahaisia muurahaispesään’”, Rusesabagina naurahtaa. Hutuisän ja tutsiäidin poika seuraa mielenkiinnolla uuden kotimaansa poliittista kriisiä.

“Jos Euroopalla ei olisi ollut mahdollisuutta ottaa maailmansodista opikseen, Belgia olisi varmasti jo lähempänä avointa sotaa.”

Ruandan ja Belgian kohtalot ovat kietoutuneet kivuliaasti yhteen. Belgia peri piskuisen afrikkalaisvaltion alusmaakseen Saksalta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Uusi isäntä osasi käyttää hyväkseen kansan jakautumista hutuihin ja tutseihin: ryhmiin, jotka puhuvat samaa kieltä ja näyttävätkin aikalailla samanlaisilla. Belgialaiset mittasivat neniä ja kirjasivat etnisyyden henkilökortteihin. Tutseista tuli belgialaisten suosikkeja. Ruandaa hajotettiin ja hallittiin.

“En syytä belgialaisia kaikesta epäonnestamme, sillä iso osa vastuusta on meidän. Olisimme voineet muuttaa asioita itsenäistymisen jälkeen, mutta emme tehneet mitään”, Rusesabagina pohtii. “Mikään ei Ruandassa ikinä muutu – tanssijat vaihtuvat, mutta musiikki pysyy samana.”

Kun Ruandan joissa virtasi verta ja ruumiita kasattiin tiesuluiksi, Rusesabagina kestitti tappajien johtajia. Hotellinjohtajan tanssi paholaisen kanssa pelasti lopulta kaikki Mille Collines -hotellista turvaa hakeneet pakolaiset.

Kymmenen vuotta myöhemmin amerikkalaiselokuva Hotelli Ruanda teki Rusesabaginasta kuuluisuuden, “Ruandan Schindlerin”. Omaelämäkerrassaan Hotellinjohtaja hän laventaa elokuvan tarinaa näyttääkseen, ettei väkivalta alkanut tyhjästä.

“Jokaisen afrikkalaisen diktatuurin takana on eurooppalainen suurvalta”, Rusesabagina lataa alistuneesti. “Ruandan kaltainen pieni maa ei saa ikinä elää rauhassa.”

Vehreällä, kukkulaisella, kauniilla Ruandalla ei ole öljyä tai mineraaleja. Yhdysvallat on kuitenkin tarvinnut sitä luodakseen ystävällisten maiden sillan Intian valtamereltä Atlantille ja Kongon kullan ja timanttien luo. Ranska taas on valmis pitämään kynsin ja hampain kiinni kielivallastaan alueella.

Vaan kun kova pannaan kovaa vastaan, ulkovallat liukenevat äkkiä paikalta. Rusesabagina on katkera etenkin YK:lle ja sen silloiselle rauhanturvatoiminnan päällikölle Kofi Annanille, jonka mukaan maailmanjärjestön mandaatti ei riittänyt puuttumaan kansanmurhaan vuonna 1994.

“Jos Yhdysvallat menettäisi 15 prosenttia väestöstään kolmen kuukauden aikana, maailma ei vaikenisi”, Rusesabagina toteaa. “Miljoonien ei tarvinnut kuolla Jugoslaviassa, kun Nato jo puuttui asiaan.”

Sen sijaan Kongossa on surmattu viisi miljoonaa ihmistä vuosikymmenen aikana ilman kansainvälistä interventiota.

“Kaikki tietävät, että hiljaisuus on myöntymisen merkki, mutta silti pidämme suumme kiinni. Afrikkalaisen ihmisen elämää ei pidetä samanarvoisena kuin muiden.”

Hotellinjohtaja on selvästi menestyselokuvan tuomasta huomiosta mielissään, mutta kiistää olleensa sankari. Verilöylyn aikaan hän ei aktiivisesti etsinyt pelastettavia, muttei käännyttänyt ketään poiskaan hotelli Mille Collinesista. Sankaruuden sijaan häntä ohjasi bisnesmiehen vaisto, Rusesabagina väittää: hotellivieraita ei jätetä pulaan.

Verilöylyn sadan päivän aikana sammui 800 000 ruandalaisen elämä. 8 000 elämää päättyi päivässä, viisi minuutissa. Samalla tuhansista aivan tavallisista ihmisistä tuli tappajia.

“Loppujen lopuksi voi sanoa, että onnistuin hotellin avulla pelastamaan noin neljän tunnin arvosta ihmishenkiä. Kun neljä tuntia vähennetään yhteensä sadasta päivästä, saa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten vähän saatoin vaikuttaa tapahtumien kulkuun”, hotellinjohtaja kirjoittaa.

Sadan päivän saarto pakolaisleiriksi muuttuneessa hotellissa muutti iloisen ja seurallisen Rusesabaginan pysyvästi. Hän näki rakkaiden naapureiden tarttuvan viidakkoveitseen ja katkovan päitä. Hänen omista seuramiehen lahjoistaan tuli vain väline tappamisen viivyttämiseksi. Rusesabagina ei enää isännöi juhlia.

”Näen ihmisen villieläimenä, joka makaa viidakossa, valmiina räjähtämään ja tappamaan kaikki. Tai kuin hain, joka makaa pitkään paikallaan merenpohjassa: näet siitä korkeintaan parin sekunnin välähdyksen, kun se käy kimppuusi.”

Paul Rusesabagina & Tom Zoellner: Hotellinjohtaja. SuomentanutTiina Sjelvgren. Bazar Kustannus 2007. 269 s.

Hanna Nikkanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu