Näyn, siis olen olemassa

Guy Debord analysoi vallan ja näkyvyyden suhdetta kapitalismissa. Spektaakkeliyhteiskunnan voi lyhyesti määritellä tavarayhteiskunnaksi.

RANSKALAISEN FILOSOFI Guy Debord’n (1931–94) pääteos Spektaakkelin yhteiskunta ilmestyi jo 1967, mutta se ei juuri kaipaa päivittämistä. Kuten Debord itse sanailee, hänen ei ole tarvinnut muuttaa ajatuksiaan, koska ajat ovat muuttuneet hänen ajatustensa mukaisiksi.

Debord analysoi vallan ja näkyvyyden suhdetta kapitalismissa. Spektaakkeliyhteiskunnan voi lyhyesti määritellä tavarayhteiskunnaksi.

Debord ei erittele yksittäisiä tai konkreettisia spektaakkeleita, hänelle koko moderni aika on suuri spektaakkeli, jota markkinavoimat hallitsevat. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikki kommunikaatio on tavaroiden, esineiden ja kuvien välittämää: mainoskuvien maailma on mielikuvien maailma.

Tuotemerkit rakentavat jopa kantajansa persoonallisuuden; tietty brändi viestii kantajansa nuorekkuutta, toinen taas varallisuutta. Terroristit, terrorismin uhrit, katsojat ja lehdenlukijat ovat samalla vallan näyttämöllä. Jopa terrori-iskun voi tuotteistaa ja myydä sen alla kyniä, videoita, t-paitoja, keräilykortteja, pelejä. Myös brändittömyys määrittyy suhteessa brändättyyn todellisuuteen.

KIRJA EI TARJOA ohjetta spektaakkelin ylivallasta pääsemiseksi. Luultavasti Debord oivalsi, ettei spektaakkelin logiikalle ole viime kädessä vaihtoehtoa, ei varsinkaan meidän aikamme globalisoituneessa todellisuudessa.

Julkisuus on asian kuin asian merkityksellisyyden välttämätön ehto. Myös yhteiskuntakritiikki ja kansalaisjärjestöt tarvitsevat mainostilaa saadakseen äänensä kuuluviin. Näkyvyydestä taistelevat kaikki yhteiskunnan alueet: poliitikko kilpailee palstamillimetreistä papin, terroristin, iskelmälaulajan ja urheilijan kanssa. Mitä kuuluisampi olet, sitä varmemmin aukeavat eduskunnan ovet.

Spektaakkelin logiikan mukaisesti suurin väkivalta kohdistuu sellaiseen, mitä julkisuudessa ei näy. Alistettu tuntee itsensä näkymättömäksi ja siten hiljennetyksi. Diktatuurissa todellisuus on kulissi, joka näyttääkin kulissilta. Totalitarismin pyrkimyksenä on aina ollut todellisuuden erottaminen ei-toivotuista merkityksistä.

DEBORD’N TEORIAA voi kukin testata omilla mielikuvillaan todellisuudesta. Debord’n läpi luettuna Helsingin kaupungin rahoittama Stop töhryille -projekti näyttäytyy spektaakkelin logiikan fundamentalistiselta ja väkivaltaiselta sovellutuksena. Projektin tavoitteena on poistaa graffitit, tagit tai töhryt katukuvasta pesemällä ne pois välittömästi niiden ilmestymisen jälkeen. Kaikki ei-kaupalliset viestit halutaan häivyttää kaupunkitilasta. Kaupungin nollatoleranssilinja tekee kansalaisjärjestöjen ja erilaisten ei-kaupallisten taideprojektien toiminnan käytännössä mahdottomaksi.

Tukahdutetuilla on kuitenkin taipumus nousta ennen pitkää kapinaan, mihin luotti myös vasemmistoaktiivi Guy Debord. Kuvan ei tarvitse olla spektaakkelimainen ollakseen vaikuttava. Pieni tarra helsinkiläisessä lyhtypylväässä puhuttelee juuri siksi, että tarrat on kaupunkikuvassa ankarasti kielletty.

SPEKTAAKKELIA voi ajatella myös tietoisuutena tai yliminänä, joka torjuu tiedostamattomaan tuhoa tai mielipahaa aiheuttavat ajatukset. Torjutulla on kuitenkin taipumus palata oireina tai pahoinvointina. Katutaide palaa kaupunkiin juuri siinä muodossa, jossa se pystyy: tarroina, tageina, rumina töhryinä – olemassaolon merkkeinä.

Kirjoittaja on kirjallisuuden ja filosofian tutkija sekä helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu (vihr.).

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. 191 s. Summa 2005.

Outi Alanko-Kahiluoto

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu