Naisten maa

Afrikan länsirannikolla keskellä aavaa merta kohoaa kymmenen rutikuivaa saarta. Ihmiset ovat Kap Verden saariryhmän ainoa luonnovara. Miesten lähdön jälkeen saarille jääneet naiset ovat luoneet entisestä orjakaupan keskuksesta haaveiden maan.

Ponta do Sol oli takapajula vielä 15 vuotta sitten”, sanoo Louiseta ja viittaa kädellään alhaalla välkkyvään kylään.

”Nyt täältä löytyy useampia ravintoloita ja hotelleja, varsinkin perhemajoituspaikkoja on syntynyt kuin sieniä sateella. Sitä paitsi voimme ylpeillä hyvin toimivalla lastentarhalla jossa hoidamme ei-toivottuja lapsia”, jatkaa Louiseta ylpeänä.

Istumme pienellä porukalla Louisetan viihtyisässä kattoterassiruokalassa Santa Antãon saarella. Saari on Kap Verden saariryhmän toiseksi suurin ja vihrein. Saaren kokenut jää miettimään, mikä enää ikinä voittaa sen kauneudessa.

Pieni Ponta do Solin kalastajakylä keskellä Atlantin tyrskyjä avautuu allamme. Meitä on paikalla kuubalais-italialainen pariskunta, Sergio ja Keila, pienen tyttärensä kanssa, vanhempi ja ahavoitunut ranskalainen seikkailija Jean-Paul, matkakumppanini ja minä. Tunnelma on kuin jossain kaukaisella valaanpyyntiasemalla.

Louiseta on paikallinen mahtinainen ja Chez Louiseta -nimisen majatalon emäntä.

”En minä politiikasta välitä, mutta täytyy myöntää, että päättäjät kuuntelevat mielipiteitäni aika tarkkaan”, naurahtaa Louiseta.

Jos minä olisin paikallinen poliitikko, tottelisin sokeasti, sillä Louisetassa on totisesti pontta!

”Luxemburgin prinssi on henkilökohtainen ystäväni, hänen ansiostaan meillä on nyt sähkö ja vesi. Prinssi on käynyt täällä tervehtimässä minua jo neljä kertaa”, kertoo Louiseta ja viittaa kädellään eksyneen näköistä kiitorataa, joka rakennettiin aikoinaan ainoastaan prinssin vierailuja silmällä pitäen. Lyhyt tyrskyjen kastelema rata johtaa suoraan mereen. Erään koneen jatkettua matkaansa suoraan allokkoon prinssi siirtyi turvallisempien kulkuvälineiden käyttöön. Aidatulla radalla ei ole enää mitään virkaa.

”Niin ja hän nukkuu aina teidän huoneessanne”, sanoo Louiseta ja viittaa kuubalais-italialaiseen pariskuntaan.

Louisetan mukaan Luxemburgin prinssi pitää Santo Antãon saarta henkilökohtaisena haasteenaan.Prinssi on 50000 asukkaan saaren suurin yksittäinen hyväntekijä, hän on vastannut suuresta osasta saarelle virranneesta kehitysavusta. Prinssin ansiosta saaren asukkailla on käytössään toimivat internetyhteydet. Pikkuriikkisestä Ponta do Solin kylästäkin löytyy yksi verkkokuppila, jossa kalastajapojat istuvat tynnyreiden päällä. Kuppila kantaa ylpeillen Cyber Cafén kunniakasta nimeä.

Seuraavana aamuna heräämme korviahuumaavaan mekkalaan. Ryntään ulos terassille ja näen ihmeekseni loputtoman moottoripyöräkulkueen luikertelevan alas vuorenrinnettä sataman suuntaan.

Jonon päässä köröttelee kuorma-auto, jonka lavalla tungeksii hengenvaarallisesti laitojen yli roikkuva meluava orkesteri. Ilma raikuu ties minkänäköisten intstrumenttien kailotuksesta. Yksi lavalla matkaajista karjuu kovaääniseen. Pian satamasta päin kuuluu mitä iloisimpia lauluja, hurrauksia ja palopuheita. Ennen kuin ehdin paikalle, kulkue on kiemurrellut ylös vuoritietä ja haihtunut näkyvistä. Mutta tulossa on jo toinen kulkue. Ja näytelmä toistuu.

Molemmat kulkueet jättävät jälkeensä sinisiä tai keltaisia t-paitoja sekä julisteita joissa ihmisiä kehoitetaan vaaliuurnille. Siniset julisteet väittävät, että Carlos Veiga maltillisporvarillisesta mpd:stä olisi oikea mies johtamaan Kap Verden saaria. Keltaisissa julisteissa julistetaan paicv:n sosialistijohtajan Pedro Pieresin avuja.

Kap Verdellä vallitsee toimiva ja virkeä demokratia. Yleensä puolue, joka jakelee hemaisevimmat t-paidat ja pitää parhaat partyt, voittaa vaalit. Tänä vuonna sosialistien keltaisista t-paidoista tuli muotivirtaus: xxl-kokoa käytetään minihameena, s-koko toimii mahanpaljastajana.

Vaikka vaalien aikana paikallisissa kahviloissa väitellään politiikasta hyvinkin kovaäänisesti, en todistanut ainuttakaan käsirysyä. Vaalien jälkeen kiistakumppanit heittivät toverillisesti kättä paras mies voitti -tyyliin! Harvinaista Länsi-Afrikassa, johon Kap Verden saaret maantieteellisesti kuuluvat.

”Kerran kun Luxemburgin prinssi menetti tajuntansa auto-onnettomuudessa, hän koomasta herättyään kyseli heti ensimmäiseksi minua ja haikaili takaisin saarellemme”, pullisteli Louiseta seuraavana aamuna aamiaispöydässä. Arvelimme heti, että Louisetan poliittinen vakaumus taipuisi sinisen mpd:n kannalle. Kuuluuhan hän sentään omistavaan luokkaan. Hämmästymme aika lailla kun Louiseta laukookiin:

”Mitä järkeä on itsenäisyydellä, jos myymme maamme ulkomaalaisille!”

Saman näkemyksen jakaa sosialistipresidentti Pedro Pieres. Tällä sanomalla Pieres voitti kansan luottamuksen ja viime kevään vaalit.

Louiseta on vakaumuksellinen sosialisti kaikista kuninkaallisista tuttavuuksistaan huolimatta.

”Tunsin opiskeluaikanani Amiclar Cabralin hyvin. Asuin niihin aikoihin silloisessa Guineassa, josta käsin Cabral suunnitteli Kap Verden saarten vapauttamista Portugalin siirtomaavallasta. Cabral oli hiljainen ja mukava mies, jolla oli tapana istua mietiskelemässä ison tupakkapaalun päällä kaupan nurkassa”, muistelee Louiseta.

Tässä kohtaa lienee paikallaan kertoa hieman Amiclar Cabralista ja Kap Verden saarten vapautusrintamasta.

Amiclar Cabral, Kap Verden vapaustaistelun suuri sankari, syntyi vuonna 1924. Perhettä voi hyvällä syyllä kutsua afrikkalaiseksi suurperheeksi, sillä perheeseen oli siunaantunut peräti 61 lasta, tosin ei tietenkään yhden ja saman äidin nimissä.

Amiclar varttui Guineassa, nykyisessa Guinea-Bissaussa. Rutiköyhä äiti kustansi ompelutyöllä lahjakkaan pojan opiskelut Lissabonissa, jossa Amiclar valmistui maatalousinsinööriksi.

Kap Verden ja Guinean itsenäisyyskamppailu alkoi vuonna 1963 Guineassa, jossa Amiclar Cabral oli yhdessä Aristedes Pereiran kanssa perustanut Guinean ja Kap Verden itsenäisyyspuolueen (PAIGC). Sota kesti 10 vuotta. Vaikka itse taistelut käytiin manner-Afrikassa, Kap Verden saarilla kumouksellisia ja radikaaleja vangittiin joukoittain.

Saarilla odotettiin kiihkeästi Cabralin hyökkäystä. Hänet kuitenkin salamurhattiin vuonna 1973 juuri ennen vapaussodan lopullista voittoa.

Amiclar Cabral ennusti jo vuonna 1961 Portugalin siirtomaaherruuden romahduksen johtavan fasismin tappioon.

Kap Verde julistetiin itsenäiseksi valtioksi vuonna 1975. Saarten ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Cabralin kumppani, vapaustaistelija Aristedes Pereira.

Tänään Kap Verden saaret ovat rauhan tyyssija. Eikä se johdu yksinomaan valtavasta ulospäin suuntautuneesta siirtolaisliikkeestä. Elannon hankkiminen rutikuivilla saarilla on lähes mahdotonta. Viimeinen nälänhätä koetteli saarelaisia pahasti vielä 1970-luvun lopulla.

Suuri osa työkykyisistä miehistä lähti saarilta. Valtaosa, 350 000, elää Amerikassa, 30 000 Portugalissa ja 10 000 Italiassa. Myös muun muassa Hollannissa ja Ruotsissa asuu huomattava määrä kapverdeläisiä. Saarille jääneet naiset joutuivat tulemaan toimeen satunnaisilla rahalähetyksillä ja oman neuvokkuutensa avulla.

Ei siis ihme, että kapverdeläinen nainen on näkyvästi muita länsiafrikkalaisia naisia vapaampi ja itsenäisempi.

”Olemme rikkaita, sillä meillä ei ole yhtään mitään”, toteaa nuori lääketieteen opiskelija Veronica Pimentel. Istumme Veronican ystävättären kauppakahvilassa Säo Nicholaun saarella.

Veronica syntyi saarella, mutta muutti nuorena tyttönä perheen mukana Amerikkaan. Hän on parhaillaan työharjoittelussa paikallisessa sairaalassa.

”Mitä kauemmin asun Amerikassa sitä enemmän haluan palata lopullisesti kotisaarelleni”, sanoo Veronica. Hänen sisarensa Maria muutti takaisin joitakin vuosia sitten miehensä ja pienen lapsensa kanssa. He eivät kadu takaisintuloaan, vaikka monet asiat ehkä olivatkin helpompia Amerikassa.

”Koulut eivät ole yhtä hyviä Kap Verdellä.” Kaikilla kapverdeläisillä lapsilla on oikeus käydä koulua, mutta koulujen opetusohjelma on hyvin vanhanaikainen. Asiat opetetaan yksitoikkoisesti toistamalla ja ulkoa opettelemalla, kuten ennen vanhaan Euroopassa ja Amerikassa.

Silti sisarukset vaalivat kapverdeläisperintöään.

”Meillä on jotain mitä ei löydy mistään muualta, meillä on jotain mitä rahalla ei voi ostaa”, sisarukset sanovat. Ystävätär nyökkäilee baaritiskin takaa.

”Kap Verden saarilta ei kerta kaikkiaan löydy aihetta sotiin eikä selkkauksiin hakemallakaan. Vallitsevat olosuhteet poikkeavat jyrkästi Portugalin muista entisistä siirtomaista. Ensinnäkin täällä ei ole minkäänlaisia luonnonrikkauksia, joista kannattaisi tapella. Ei kultaa, timantteja eikä öljyä, ei edes ruokaa tarpeeksi kaikille. Toiseksi, olemme kaikki ristiverisiä, joten rasismiakaan ei pääse syntymään”, nauraa Veronica.

Totta on. Orjakaupan vielä kukoistaessa Kap Verde oli yksi sen huomattavimpia keskuksia. Afrikasta länteen seilaavat laivat pysähtyivät saarilla. Jäljet näkyvät yhä. Kap Verden 440000 asukkaasta 70 prosenttia on ristiverisiä ja prosentti valkoisia. Suurin osa asukkaista on naisia. Kiihkouskonnollisuutta ei täällä esiinny, 95 prosenttia väestöstä kuuluu maltilliseen katoliseen kirkkoon.

Saarilta löytyy kumma kyllä useita juutalaisia hautausmaita. Monet juutalaiset pakenivat saarille Portugalin inkvisitiota 1500-luvulla ja toinen aalto saapui Marokosta viime vuosisadalla. Tämän hetken katukuvasta panen merkille kiinalaisten tulon saarille. Ei löydy sellaista kyläpahasta, jossa ei komeilisi ainakin yksi kiinalaiskauppa.

Kap Verden maaperä tai sosiaalinen rakenne ei kerta kaikkiaan sovellu vihamielisyyksien kultivoimiseen.

Radiossa soi Every angry man… has been a hungry boy… Vila de Pomban ja Passagemin vuoren rinnettä halaavalla kiemuratiellä ei näy ainuttakaan vihaista miestä. Vastaantulijoiden hymyt ovat herkässä. Alugeuron eli yhteistaksin kuski pysähtyy joka toisen tönön eteen nostelemaan auton katolta piippua pureskelevien mummeleiden riisi- tai maissisäkkejä, jotka ovat Made in America.

Bob Marleyn ääni kumahtelee rotkon seinistä… Every angry man… Kiukusta ei vieläkään näy jälkeäkään. Yhteistaksilla matkustavat eukot ja ukot maksavat mukisematta 20 senttiä kyydistä. Vain rotkon seinää ylös alas tarpovat aniharvat turistit hoippuvat rinkkojensa alla ”tänne on tultu reippailemaan” -asenteella.

Hungry boy… Kuski vääntää volumenappia kovemmalle. Kanjoneissa paikalliset raatavat selkä vääränä, he keräävät talteen jokaisen tipan usvavettä, eikä kukaan raivoa. Nälästä en tiedä.

Tämä on sokeriruokomaata. Sokeriruo’osta valmistetaan grogue-nimistä kansallisjuomaa, joka on niin tuhtia, että vanhat miehet ovat vuosien käytön jälkeen jo puolisokeita… nuoret miehet hyväntahtoisessa tokkurassa.

Kap Verden suurin luonnonvara ovat sen ihmiset. Ja ihmisten myötä syntynyt kulttuuri, ainut laatuaan. Kap Verde ei ole Afrikkaa, Karibiaa eikä Portugalia. Se on kaikkea sitä ja paljon muuta täysin omaleimaista.

On mahdotonta lähteä saarilta haastattelematta edes yhtä kapverdeläistä muusikkoa. Cesaria Evoran lisäksi heitä on iso liuta. He ovat tehneet paikallisista rytmeistä kuuluisia koko maailmassa. Kaihomielinen morna, Kap Verden oma blues, muistuttaa portugalilaista fadoa, mutta on sitäkin sydäntäsärkevämpää.

”Eräänä päivänä portugalilainen siirtomaaherra ja afrikkalainen orja unohtivat hetkeksi ennakkoluulonsa ja alkoivat rakastella. Heidän hetkellisestä liitostaan syntyi kapverdeläinen”, kehrää Tété Alhinko ihanalla viskibassollaan juuri ennen konserttia.

Hänen tuuheanmustat kiharansa roikkuvat olkapäille. Maitokahvin värinen iho kimaltelee konserttisalin takahuoneen hämärässä. Alhinko on pukeutunut vain alushameeseen. Esiintymispuku retkottaa vielä silityslaudalla. Lavalta kuluu sound checkin ääniä.

”Itse olen elävä esimerkki kapverdeläisistä alkujuurista. Isäni oli portugalilainen.”

Laulaja-muusikko Tété Alhinko syntyi Mindelossa, São Vicenten saaren pääkaupungissa, vain kivenheiton päässä Cesaria Evoran talosta. Mindeloa kutsutaan myös Kap Verden kulttuuripääkaupungiksi, sillä täältä ovat Evoren ja Alhinkon lisäksi kotoisin lukuisat muut maailmalla tunnetuksi tulleet muusikot.

Keskustelemme miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta.

”Minulla ei henkilökohtaisesti ainakaan ollut mitään vaikeuksia ryhtyä esiintyväksi taiteilijaksi. Päinvastoin vanhempani ja ennen kaikkea isäni kannusti alusta lähtien”, Alhinko muistelee esiintymismekkoa silittäessään.

”Muuten, terveisiä Suomeen ja Kaustisille. Sano niille, että kutsuvat minut toistekin.” Kaustisten kansanmusiikkifestivaalit oli Alhinkolle unohtumaton kokemus, vähän niin kuin Kap Verde minulle!

Monen muun kapverdeläisen intellektuellin tavoin Alhinko matkusti heti Kap Verden itsenäistyttyä Kuubaan opiskelemaan. Sen lisäksi hän on asunut Meksikossa ja Portugalissa. Lopulta hän päätyi samaan ratkaisuun kuin niin monet ennen häntä. Alhinko muutti perheineen takaisin kotisaarille.

”Ajattele itse miltä tuntuu herätä aamulla, avata silmänsä ja nähdä meri… sinistä vettä silmänkantamattomiin…”

Kap Verden naiset on tehty vahvasta materiaalista. On ollut pakko. Miehet katosivat merten taa, jossa he usein perustivat uuden perheen ja unohtivat, miten elatusmaksut pankin kautta lähetettiin. Mitäs teet, jos on lapsikimara jaloissa eikä mannaa sada taivaalta? Puret hammasta yhteen ja keksit keinot.

Kap Verden naiset ovat pitäneet yhteiskuntaa pystyssä. He ovat taistelleet kehityksen, koulutuksen ja yhteiskunnallisten parannusten puolesta. Ohjakset ovat naisten käsissä. Samaa mieltä on Kap Verden sosialistinen presidentti Pedro Pieres, joka vaalipuheissaan tuomitsi perheväkivallan.

Kuulemme Tété Alhinkon kanssa kuinka instrumenttien virittely lavalla alkaa. Ensimmäiset kuuntelijat rykivät jo katsomossa. Tété Alhinkon kuvankaunis tytär Sarah tulee kiskomaan äitiä käsivarresta. Esiintymiskolttu höyryää vielä silityksen jäljiltä.

”Muistakin kirjoittaa, että minä tein Kap Verden ensimmäisen lastenlevyn”, Tété supisee vetäessään mekkoa sysimustan hiuspehkonsa yli.

Hän kääntyy vielä juuri ennen lavalle astumistaan ja kuiskaa viskibassollaan:

”Kapverdeläisten juuret pysyvät saarilla, mutta meidän siipemme lentävät ympäri maailmaa.”

Mirja Larjanko

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu