Näin luennoi Costello

Nobelkirjailija Coetzee loikkaa eläinten nahkoihin ja kirjailijahahmon ihon alle.

ANTIIKIN MYYTTINEN Narkissos jähmettyi ihaillessaan kuvajaistaan lähteessä. Nykyihminen jähmettyy kauhusta, kun Nobel-palkittu eteläafrikkalainen kirjailija J. M. Coetzee iskee peilin käteen. Sivistyksen pintakerroksen alta ei paljastu jalo villi vaan pikemminkin Dorian Grayn muotokuva, Oscar Wilden muotokuva viktoriaanisesta miehestä, joka kuvasti hirviötä.

Meidänkin moraalinen olemuksemme on Coetzeen romaanihenkilön mielestä moitteeton, vaikka ympärillämme riehuu joka päivä uusi holokausti. Hän tarkoittaa eläinten kohtelua esimerkiksi eläinkoelaboratorioissa ja lihantuotannossa.

Coetzee on tunnettu rotuerottelun vastustaja. Kun hänen kirjailijantyönsä oli sillä rintamalla kantanut sadon, hän muutti Australiaan ja nähtävästi kohdisti myötätuntonsa lampaisiin. Kirjan päähenkilö – juhlittu autralialainen kirjailija Elizabeth Costello – puhuu kirjassa lukuisilla luennoillaan niin vetoavasti eläinten puolesta, että lukija epäilee kirjailijan lainanneen tälle oman äänensä.

KIRJAN PÄÄHENKILÖ COSTELLO vertaa Filosofit ja eläimet -luennollaan lihateollisuutta ja eläinkoelaboratorioita kolmannen valtakunnan keskitysleireihin. He [saksalaiset] menettivät ihmisyytensä meidän silmissämme tietyn tahallisen tietämättömyytensä vuoksi. Hitlerin luomissa sotaoloissa tietämättömyys saattoi olla kätevä itsesuojelumekanismi, mutta se on veruke, jota me ihailtavaa moraalista ankaruutta osoittaen kieltäydymme hyväksymästä.

Ja kuitenkin: Minä en nähnyt [ajelulla vieraassa kaupungissa] kauheuksia, en koelaboratorioita, en eläintuotantolaitoksia, en teurastamoja. Olen kuitenkin varma, että niitä täällä on. Aivan varmasti on. Ne eivät vain pidä itsestään ääntä. Tässä puhuessani ne ovat koko ajan ympärillämme, me emme vain tietyssä mielessä tiedä niistä.

Kuolemanleirejä ei olisi keksitty, ellei esikuvana olisi ollut lihantuotantolaitoksia, Costello arvelee. Kauheinta kuolemanleireissä oli se, että tappajat kieltäytyivät kuvittelemasta itseään uhrien asemaan. Kuten kieltäytyivät kaikki muutkin. He sanoivat: ’Noissa ohi lonksuvissa tavaravaunuissa ovat ne.’ He eivät sanoneet: ’Entä jos tuossa tavaravaunussa olisinkin minä?’ He eivät sanoneet: ’Tuossa tavaravaunussa olen minä.’

COSTELLON AJATTELU on säälimättömän loppuunvietyä. Kun hän ääneen miettii, voimmeko me käsittää, millaista on olla eläin, hän esittää vertauksena filosofi Ernest Nagelin hyytävän pohdiskelun kalmon olosta: Kalmo ei voi tietää sitä, minkä minä tiedän: että se on eloton, että se ei tiedä mitään nyt eikä vastedes. Hetken aikaa, ennen kuin koko tietorakennelmani luhistuu kauhusta, minä olen elossa tuon ristiriidan sisällä, yhtaikaa kuollut ja elossa.

Yhtä illuusioton on Costellon suhtautuminen erotiikkaan. Kirjan ainoassa ”eroottisessa” kohtauksessa Costello muistaa kohtaamisen parin vuosikymmenen takaa. Kohtaaminen riisuu kaiken, aivan liikaa, jättäen ihmisen haavoittuvuuden paljaaksi:

Me emme käänny enää jumalten puoleen, koska emme enää usko heihin, miettii Costello. Mutta ovat jumalatkin Costellon mukaan menettäneet uskonsa ihmisiin. Hän epäilee, pystymmekö pitämään yllä sitä hiipuvaa liekkiä, joka jumalissa kerran roihusi.

COSTELLO PALJASTAA myös saatanan kasvot. Ellei Saatana riehu valtoimenaan teurastamossa ja langeta siipiensä varjoa eläinten ylle, kun ne kuoleman lemu jo sieraimissaan töykitään ramppia pitkin kohti miestä, joka odottaa niitä pyssyn ja puukon kanssa, miestä joka on yhtä säälimätön ja yhtä banaali kuin se Hitlerin apuri… – ellei Saatana riehu valtoimenaan teurastamossa niin missä sitten?

Jumalan olemassaoloa Costello ei halua käydä spekuloimaan. Hän epäilee, ettei ihmisen sovi häiritä Jumalan valtaisaa kuninkaan unta. Nykyihmisen älyllistä säädyttömyyttä alleviivaamaan Costello on kehittänyt uuden ilmauksen: obseeni.

COSTELLO HEITTÄÄ Runoilijat ja eläimet -luennollaan hirtehisen ajatuksen, että ensimmäiset ihmiset keksivät jumalat vain saadakseen syödä lihaa. Koska jumalille uhrattiin eläimiä, myös ihmisten sopi syödä niitä.

Portilla-luvussa Costello joutuu odottamaan beckettmäisissä tunnelmissa pääsyä eteenpäin. Mihin? Liekö kyseessä taivaan portti – Costello saa näyn portin takaisesta maailmasta. Siellä loikoilee vanha koira. Anagrammi god-dog välähtää Costellon mieleen, mutta hän hylkää sen liian kirjallisena. Hänelle on selvitetty, että portilla häneltä kysytään intohimoa, mutta hän on läpeensä kirjallinen henkilö. Liiallisen kirjallinen.

ELIZABETH COSTELLO ei ole viihdyttävä kirja. Jo kirjan tahallisen torjuva ulkoasu ja takakannen lähes vähättelevä esittelyteksti kehottavat lukijaa jättämään teoksen hyllyyn. Moni lukija varmaan toivookin, että olisi tehnyt niin. Kirja tarjoaa hyvin vähän huvitusta ja sekin vähä naurattaa ikään kuin kyynelten läpi, kuten kertomus Albert Camus’sta, kanasta ja giljotiinista.

Camus oli giljotiinien kaunopuheinen vastustaja; Costellon mukaan siksi, että oli lapsena syvästi järkyttynyt nähdessään isoäitinsä katkaisevan kanan kaulan keittiöveitsellä. Mitä tulee siihen, että eläimet ovat liian tyhmiä ja yksinkertaisia puhumaan omasta puolestaan… Kuka siis voi väittää, ettei se kana puhunut?

Voi olla, että Elizabeth Costello on Coetzeen alter ego tai ehkä anima, hänen sisäinen naiseutensa. Eheytyminen ainakin viittaa jälkimmäiseen: Vakaumukset eivät ole meidän ainoita tukipylväitämme. Me voimme luottaa myös sydämeemme. Siinä kaikki. Muuta sanottavaa minulla ei ole.

Coetzee on puhunut.

J. M. Coetzee: Elizabeth Costello. Suom. Seppo Loponen. 296 s. Otava 2005.

Elisa Kissa

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu