Naapuri ei ole normaali

Sananvalta: Naapuri ei koskaan ole ihan normaali ihminen, se ei osaa tehdä mitään oikein.

Naapuri-sanalla on ihmeellinen voima. Ei tarvitse kuin mainita kyseinen sana niin kaikki tietävät missä mennään ja mihin sävyyn. Naapuri ei koskaan ole ihan normaali ihminen, se ei osaa tehdä mitään oikein. Jos se siivoaa joka lauantai niin se kuvittelee olevansa jotenkin parempi, jos ei siivoa niin on varmasti jotain rupusakkia. Naapurin täytyy olla aina jotenkin vääränlainen, jotta voisi olla itse se oikeanlainen.

Meillä oli lapsena naapuri, jolla oli kirkkaanpunainen kikkaratukka, isot tissit ja kova ääni. Sen täytyi herätä aikaisin töihin leipomoon, mutta se ei paljon meidän kakaroiden mieltä painanut. Täti uhkaili soittavansa poliisit. Se huusi tuuletusluukusta että taajamassa tulee hiljaisuus kymmeneltä, mikä ihmetytti kun ei me asuttu taajamassa. Sitten se huusi tietävänsä että meillä on minkkejä takapihalla, mikä on kuulemma laitonta taajamassa, vaikka ei edelleenkään asuttu semmoisessa, ja pihalla ei ollut muita elukoita kuin minä ja pikkusisko. Joo, ihan selvä alkoholisti.

Jälkeenpäin olen ajatellut että sen meidän elämöinnin rinnalla pari minkkiä ei olisi ollut mitään.

Muutettuani kaupunkiin naapureita oli yhtäkkiä joka puolella, eikä sitten kuitenkaan. Niitä ei koskaan nähnyt, mutta tiesi tarkkaan niiden intiimielämän. Kerrostalossa naapuri oli yleensä sellainen joka kävi usein ja äänekkäästi pytyllä, kolisteli pitkin yötä, pullojen kilinästä päätellen joi kaljaa, ja silloin tällöin naida nylpäisi. Onneksi jälkimmäistä ei kovin usein. Joskus kyllä heräsi sympatiat naapurin pojan puolesta kun sitä kerrankin onnisti.

Jos oikein huono tuuri kävi, sai naapurikseen henkilön joka jumppasi tai kuunteli sunnuntaijumalanpalveluksia. Tai opetti jotain oopperalaulua, niin kuin eräs yläkerran nainen. Se aloitti läheisemmänkin suhteen erään oppilaansa kanssa, joten kailotusta sai kuunnella ihan vapaa-ajallakin. Ja seurata niiden Romeo ja Julia -tyyppisiä parvekejäähyväisiä. Nainen laittoi päälleen satiinisen yöpaidan, hilpaisi tuuletusparvekkeelle ja huuteli alas miehelle: ”Kulta oo sitte tosi varovainen, jooko kulta jooko tosi tosi varovainen.” Piti oikein vilkaista mikä Ferrarimies siellä on, mutta pettymykseksi (tyydytykseksi?) alhaalla seisoi keski-ikäinen vähän pyöreä ukko kypärä päässä polkupyörän selässä.

Itse yritin naapureita säästääkseni kävellä vähemmän norsumaisesti ja laittaa telkkaria pienemmälle kun saippuasarjan tunnari räjähti ilmoille, mutta kovin huomaamatonta käyttäytymistä ei varmaankaan ole ajoittainen nukahteleminen puoliksi hissiin, puoliksi rappuun.

Reilun 10 vuoden kaupunkilaiselon jälkeen muutin takaisin maaseudulle. Naapurit ovat taas näkyviä, joskus niiden kanssa joutuu puhumaankin. Niillä on lapsia, pitää elää ihmisiksi. Välillä olen kuulevinani naapurin pojan haukottelevan. Tuntuu omituisen yksinäiseltä kun ei voi jakaa äänellistä olemassaoloa seinänaapurien kanssa. Toisaalta koko kylän ei tarvitsisi nähdä kun uusi emäntä käy ulkovessassa paskalla.

Miestäni ei naapurisuhteiden muuttuminen ole haitannut. Se käy lainaamassa milloin mitäkin letkua, betonimyllyä tai sirkkeliä, ja kerran naapurin mies veti sen Ooppelinkin traktorilla ojasta. Itseäni jatkuva avunpyyntö hävettää. Luulevat pian että ollaan jotain idiootteja, jotain tumpeloita. Niinpä vedän vanhat kalsarit jalkaan ja menen pellolle heilumaan viikatteen kanssa. Tosi normaalia. Naapurin nuori rouva on varmaan vähän päissään.

Marjo Isopahkala

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *