mustavalkoista

Vuoden 1976 kesäkuun 16. päivänä poliisi ampui tässä paikassa 566 ihmistä, pääasiassa koululaisia, jotka osoittivat mieltään uutta pakollista afrikaansinkielenopetusta vastaan mustien kouluissa. Vapautustaistelun uusi aalto lähti liikkeelle.

”Hei kato, turisteja!”, minä huudahdan ja loikkaan kamera kourassa alas Hector Petersenin museon portaita Orlando Westissä Sowetossa. Ma Virginia seuraa hieman rauhallisemmassa tahdissa perässä nauraen tilanteen huvittavuudelle, jota en itse heti tajunnut.

Muutama turistibussi on pysäköinyt museon eteen, ja ulos astelee iso ryhmä valkoihoisia vierailijoita, lähinnä kesälomanvietossa olevia australialaisia. He ovat tulleet katsomaan museota ja sen vieressä olevaa vaatimatonta kivimonumenttia.

Museo ja muistokivi on molemmat nimetty vuoden 1976 kesäkuun 16. päivän ensimmäisen uhrin mukaan. Tuolloin poliisi ampui tässä paikassa 566 ihmistä, pääasiassa koululaisia, jotka osoittivat mieltään uutta pakollista afrikaansinkielenopetusta vastaan mustien kouluissa. Vapautustaistelun uusi aalto lähti liikkeelle.

Kapina ja sen tukahduttamiseen käytetty terrori levisivät äkkiä mustien asuma-alueille kautta maan. Ja tätä jatkui eri muodoissa seuraavat 14 vuotta, kunnes rotuerottelujärjestelmä viimein purettiin. Tämän ansiosta kaikki ovat kuulleet Sowetosta.

Turistit ovat vähän ymmällään ja varuillaan. He pysyttelevät yhdessä ryhmässä eivätkä uskalla lähteä pois huolitellusti päällystelyltä alueelta museon edustalla, vaikka kadun toisella puolella on lukuisia kauppoja.Muutamat paikalliset ovat pystyttäneet turisteja varten kojuja, joissa he myyvät itsetekemiään helmikoruja ja Zimbabwessa valmistettuja puuveistoksia.

Sowetossa turismi on lisääntynyt viime vuosina, keskittyen apartheidin ajan yhä tuoreisiin arpiin sekä siihen sankaruuteen, joka nousi vastustamaan tuota järjestelmää. Mutta turistit vain tulevat busseillaan townshipeihin ja lähtevät retkioppaan vihellyspillin määräämässä aikataulussa välittömästi tiehensä.

Turismi on rotu- ja varallisuuskysymys: turistit ovat yleensä valkoihoisia, heillä on omaisuutta, ja valkoiset eivät pyöri townshipeissa. Jos pyörivät, he ovat todennäköisesti eksyksissä tai ulkomaalaisia, tai sekä että. Ei-liberaalit valkoiset eteläafrikkalaiset katsovat karsaasti, kun kerrot aikovasi asua Sowetossa tai jossain toisessa townshipissa.

Syynä tähän on apartheidin, rotuerottelun, perintö, joka yhä vaikuttaa monin tavoin syvästi halki eteläafrikkalaisen yhteiskunnan. Osa tuosta perinnöstä voidaan jo säilöä museoon, missä asioita voidaan tarkastella aikaperspektiivistä, luokitella muistoksi.

Mutta toinen, levottomampi osa tuosta apartheidin perinnöstä aiheuttaa jatkuvasti kaikenlaista kitkaa ja hämärtää kaikkia niitä toiveita, jotka ihmiset yhdistävät Etelä-Afrikkaan.

Virginia näkee ystävänsä Ma Nombulelon ja menee juttelemaan. Ma Nombulelollakin on oma kojunsa museon ulkopuolella, mutta hän ei kauppaa tavanomaista turistikamaa. Hänen pöytänsä täyttävät postikortit ja t-paidat, joissa on Sam Nziman ottama kuuluisa uutiskuva, jossa kuollutta Hector Peterseniä kannetaan katua alas.

Vuonna 1976 tuo kuva julkaistiin sanomalehdissä kaikkialla maailmassa. Kuollutta poikaa kantava nuori mies oli Mbuyisa Makhubo. Ma Nombulelo on hänen äitinsä. Ma Nombulelo kertoo poikansa menneen maan alle heti kuvan julkaisemisen jälkeen, sillä turvallisuuspoliisi etsi häntä. Hän lähti maanpakoon ja oli Nigeriassa. Mutta mitä hänelle sen jälkeen tapahtui, siitä Ma Nombulelolla ei ole mitään tietoa. Hänen myymissään t-paidoissa on teksti: Where is Mbuyisa?

Asun Virginian luona, ei kaukana museosta. Hän on maanalaisen taistelun veteraani, joka ei koskaan lähtenyt maanpakoon. Nyt hän työskentelee Afrikkalaisen kansalliskongressin ANC:n hallintokoneistossa paikallisessa piirivaltuustossa. Hänen talossaan näkyvät paikatut jäljet lukuisista poliisiratsioista 80-luvulla ja sitä ennen. Joka huoneessa ovien puiset karmit on irrotettu ja uusittu.

”He potkaisivat ovet sisään ja veivät mennessään kaikki paikalla olleet, ja aina vasta pimeän tultua”, Virginia kertoo kerran kun istumme iltaa. ”John Vorster Squaren poliisilaitos Joburgissa, sinne minut vietiin aina. Kymmenenteen kerrokseen, missä he kuulustelivat ihmisiä ja kiduttivat heitä, tai pudottivat ulos ikkunoista. Tuhannet meikäläiset ovat käyneet siellä. Hissillä pääsi kahdeksanteen kerrokseen, loput oli käveltävä. Kom terrorist, he huusivat, ja sinua vietiin ylös.”

Oveen hakataan, ja sisään tunkevat Lorraine, Thobeka, Madi, Lindiwe ja Thami. Hetkessä väittelyn ja valituksen kakofonia täyttää huoneen. He ovat raivoissaan, sillä he haluavat käynnistää talkooprojektin alueen elinolojen kohentamiseksi, mutta paikallinen ANC:n piirisihteeri pistää hanttiin. He haluavat, että Virginia auttaisi heitä.

He ovat raivoissaan myös siitä, ettei heille ikinä maksettu palkkaa työstä, jonka he tekivät viime syyskuussa Johannesburgin Maailman kestävän kehityksen foorumin järjestelyissä. Länsimainen lehdistö kertoi tuolloin ihaillen, kuinka townshipeista oli palkattu väkeä opastamaan kokousvieraita ja antamaan vähän paikallisväriä noille kehitysalan ihmisille. Lorraine ja muut ovat työttömiä eivätkä saa minkäänlaista avustusta. He ovat juuri käyneet valittamassa kohtelustaan kehitysfoorumin järjestäjille, mutta saivat tylyn vastaanoton.

”Kirjoitathan siitä, lupaathan”, sanoo Thami.

”Kirjoitan toki”, minä vastaan. ”Mutta ei se teitä auta.”

Virginia neuvoo heitä, kuinka heidän kannattaisi edetä piirisihteerin kanssa. Hän erittelee tämän huonoja piirteitä, piirisihteeri on ylpeä ja ylimielinen, ja ehdottaa, että ryhmä laatisi selkeän ja seikkaperäisen suunnitelman siitä, mitä he haluavat tehdä. Thami sanoo, että he ovat tehneet tuon jo aiemmin, mutta sitten tuli joku toinen ryhmä, joka otti heidän suunnitelmansa ja sokaisi heidät jollain byrokraattisella hölynpölyllä ja poliittisella keimailulla.

Virginia sanoo, että heidän pitää pysyä kovana ja puolustaa omaa asiaansa. Mutta hän sanoo myös, ettei hän voi paljon auttaa heitä. Hän on myös osa ANC:tä ja voi joutua lopulta äänestämään heidän ehdotustaan vastaan.

”Katsos, täällä poliittisesta tilasta kilpaillaan kovasti”, Lerato kertoo minulle muutaman päivän päästä. Olemme Soshanguven townshipissa 30 kilometriä Pretoriasta pohjoiseen. ”Joka ikisestä pikku asiasta käydään poliittista taistoa. Joka tuumasta. Näin oli myös silloin kun neuvoteltiin muutoksesta ensimmäisten demokraattisten vaalien alla. Ja vieläkin tehdään valtavasti erilaisia kompromisseja, käydään kamppailua poliittisen ja taloudellisen vallan rippeistä. Joskus me voitamme ja voimme estää sellaiset päätökset, jotka olisivat meille vahingoksi.”

Kaiken tuon hän sanoo vastauksena kysymykseeni itsensämyymisestä. Monien mielestä ANC ja hallitus ovat myyneet itsensä, sukeltaneet suurbisneksen taskuihin ja jättäneet puille paljaille ne ihmiset, joita heidän oli tarkoitus auttaa. Lerato ei halua ruveta puolustelemaan hallitusta, mutta joka tapauksessa muutos on hänen mukaansa paljon hankalampaa ”kuin te ihmiset ulkopuolella luulette”. ”Asiat ovat hauraita”, hän sanoo.

Luulen ymmärtäväni, mitä hän tarkoittaa. Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen: valtaisat varallisuuserot, köyhyys, rodullinen jakautuminen ja syrjintä, aids, väkivalta ja kaikkialla ihmisten silmien edessä keikkuvat amerikkalaiset kuvat kauniista ja rikkaista, käteisestä, kännyköistä ja hienoista autoista.

Ja kaikki tuo on hyvin kiihkeää, intensiivistä. Äänekästä. Ihmiset suhtautuvat asioihin hyvin intohimoisesti. Asiat ovat hyvin mustavalkoisia, kontrastit teräviä ja kuilut ylittämättömiä. Ajetaan autolla Pretoriasta Joburgiin, townshipista vauraiden esikaupunkialueiden halki keskustaan ja uusien esikaupunkien halki toiseen townshipiin, ja samalla tulee matkustettua läpi useimpien ongelmien, joita muualla maailmassa ylipäänsä on (ellei nyt puhdasta sotaa lasketa mukaan).

Apartheidin päättymisen ja ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen muun maailman solidaarisuus Etelä-Afrikkaa kohtaan putosi kuin pallo laiskasta kädestä. Mutta 70- ja 80-luvuilla maailmanlaajuinen apartheidinvastainen liike oli mahtava.

”Arvaan, että ihmiset lopettivat, koska he ajattelivat, että asiat oli ratkaistu”, selitän Leratolle, kun hän kysyy minulta syytä tuon liikkeen lopahtamiseen. ”He siirtyivät seuraavaan trendikkääseen asiaan. Ihmiset pohjoisessa ovat sellaisia.”

Ajamme Pretoriasta Joburgiin ja takaisin yhdessä Minkien kanssa, joka pyörittää katulasten kotia Soshanguvessa. Luin jostain, että Pretorian ja Joburgin välinen pikatie on vilkasliikenteisin moottoritie koko Afrikassa. Se olisi taatusti myös maanosan nopein, jollei vähän väliä tarvitsisi hiljentää vauhtia liikenneonnettomuuksien ympärille ahtautuneiden poliisiautojen ja ambulanssien aiheuttamissa pullonkauloissa. Koska Etelä-Afrikassa on vielä kesä, näitä onnettomuuksia on todella paljon, syynä useimmiten rattijuopumus.

Minä töllistelen tuhoja sanattomana, mutta Minkiellä on esittää viileä arvio jokaisesta näkemästämme autonromusta. ”Siinä meni hyvä neliveto hukkaan!” nainen sanoo ohittaessamme mankeloidun peltimassan, josta kukaan ihminen ei ole voinut säilyä hengissä. Tai ”no tuo nyt ei ollut edes romunsa arvoinen!” jostakin pienemmästä ja vaatimattomammasta mallista, joka on silpoutunut tuusan nuuskaksi. Hän on oikeassa.

”Ihmiset Soshanguvessa ovat liian pehmoja”, Minkie sanoo. Mutta hän itse ei ole, hän on kova ja aktiivisesti mukana alueen asukkaiden taistelussa maksamatta jääneiden vesimaksujen ja vuokrarästien mitätöimiseksi. Minkie kaipaisi Soshanguveen samanlaista toimintaa kuin Sowetossa, missä ”Sähköhätätilan kriisikomitea” sissiliikkeenomaisesti yhdisti takaisin sähköverkkoon kotitaloudet, joilta sähköt oli katkaistu. Kerron hänelle Lorrainen ja muiden kokemuksista. Minkie nauraa sydämensä pohjasta.

Ylitämme yhdessä jälleen kerran nuo linjat ajaessamme Pretorian eteläosaan Valhallaan. Nyt on Minkien vuoro tuijottaa. Valhalla on rikkaiden esikaupunki, joka oli ennen vanhaan varattu pelkästään valkoisille armeijan upseereille. Nyt täällä asuu myös parikymmentä mustaa perhettä, lähinnä entisiä ANC:n aseellisen siiven Umkhonto we Sizwen sissejä.

Soshanguvessa kadut ovat mutkikkaita ja tuntuvat jatkuvan loputtomiin eikä niillä ole nimiä. Mutta Valhallan matemaattisen säännönmukaiset kadut kulkevat kuin jonkinlainen ristikkoalueen keskellä olevan puiston ympäri. Ylhäältä katsottuna ne näyttäisivät hämähäkinseitiltä.

Valtaisat nurmikentät ulottuvat tienreunaan saakka, ja partaterälangalla päällystettyjen muurien takana kyyhöttävät matalat, avarat talot uima-altaiden reunustamina. Soshanguve on pölyinen, ja äänitorviaan töräyttelevät pikkubussit metelöivät siellä päivänsarastuksesta pitkälle yöhön. Valhallassa mikään ei värähdäkään, paitsi nurmikoiden kastelulaitteet.

Olen tullut tapaamaan vanhaa ystävääni Maxia, jonka olen tuntenut viimeiset 20 vuotta. Kuten niin monet maanpaossa olleet, hänkin on sekaisin, juomassa itseään hengiltä. Häntä eivät niinkään riivaa muistot sissielämän ajalta, eikä hän eläkkeelle siirtyneenä prikaatinkenraalina taatusti kärsi taloudellisesta ahdingosta. Hän elää nyt täällä hiljaisessa, siistissä, kunnianarvoisuuden kaistaleessa ja on menehtymäisillään vieraantuneen olemassaolon pehmeän nuijan alla, pitkään palvelemansa liikkeen täydellisesti sivuuttamana. Päädyttyään Valhallaan hän ei enää ole löytänyt sieltä tietä pois.

Mutta yksi Maxin kollegoista, hänkin tänne eläkkeelle sysättynä, on löytänyt nerokkaan pääsyn pois tuosta pysähtyneisyydestä.

Andrew Masondo kuului niihin ensimmäisen sukupolven ANC-aktivisteihin, jotka tuomittiin elinkautiseen Robben Islandille yhdessä Nelson Mandelan ja muiden kanssa. Hänet vapautettiin vuonna 1976, hän lähti maanpakoon ja palveli Umkhontossa. Kotiinpaluun, demokratian ja armeijan uudistuksen jälkeen hänestä tuli kenraalimajuri.

Kun Andrew täytti 65, hän jäi eläkkeelle ja päätti ryhtyä sangomaksi – perinneparantajaksi ja tietäjäksi. Hän käy Maxin luona kerran viikossa tuomassa hänelle lääkkeitä ja lepyttämässä yrteillä esi-isien henkiä, jotka näyttävät piinaavan Maxia erityisen rajusti.

”Joskus ihmiset uskovat, että heillä on jokin sairaus, vaikka todellisuudessa ongelma johtuukin heidän ongelmistaan esi-isiensä kanssa”, Andrew sanoo. ”Mutta Maxilla on sekä sairauksia että ongelmia esi-isiensä kanssa.”

Kerron kaiken tämän myös Minkielle, mutta hänen lääkkeensä Maxille on suorasukaisempi: ”Lopettaisi tuon hiton juomisensa!”

Andrew ryhtyy puuhiinsa pirskottaen nesteitä ympäri Maxin talon olohuonetta ja suitsuttaen yrttejä. Sinä iltana Maxilla on ankara riita vaimonsa Maryn kanssa, myös viinalla on osuutta asiaan. Esi-isien henget tuntuvat leppymättömiltä.

Seuraavana päivänä Max saa sairaskohtauksen. Hänen terveytensä on joka tapauksessa kehno, ja alkoholi pahentaa tilannetta entisestään. Menen hänen kanssaan ambulanssilla Sotilassairaalaan numero 1 ja puhun matkalla lääkintämiehen kanssa Maxin terveydentilasta. ”Onko hänellä ongelmia kotona?” lääkintämies kysyy minulta. ”Kyllä”, vastaan, ”hänellä on paljon ongelmia kotona, paljon ratkaisemattomia asioita.”

Muutaman päivän sairaalassaolon jälkeen Max saa tulla päiväksi käymään kotona.

Hänen askeleensa horjuvat,joten tuen häntä käsivarresta lähtiessämme sairaalan ovelta taksin luo. Sairaalan sisäänkäynnin vieressä auringossa virkistäytyvät vanhat valkoiset upseerit kiinnittävät meihin huomiota kävellessämme tällä tavoin käsikynkkää. Heidän kasvoistaan kuvastuu inho ja vastenmielisyys, ikään kuin koko heidän moraalinen maailmankaikkeutensa olisi mennyt pöntöstä alas, ihan kuin he olisivat täysin unohtaneet viimeiset 13 vuotta.

”Näetkö Mark, saamme vieläkin nuo buurit ihan raivoihin”, Max sanoo hiljaa, hymyillen. ”Saamme heidät vittuuntumaan vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Mark Waller

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu