Musta ei tarvitse välittää

Loukkaantumiseni on väistynyt, ja haluan saada takaisin onnen tunteen, ainakin osan siitä, joka välillämme väikkyi. Liian yksin olisin, ellen uskaltaisi ihmiseen ja omiin tunteisiini luottaa.

Elämä on paradoksi, sanoi nuori näyttelijä-kirjailija Lauantaivekkarissa. Eipä hullummin sanonutkaan. Ellen uskalla kohdata ihmisiä, en voi kohdata itseäni, en voi löytää sekä vihaa että rakkautta itsestäni enkä voi vihata enkä rakastaa.

On oikeastaan aika ironista, miten välinpitämättömästi me tavallisessa arjessa suhtaudumme tunteisiin, vaikka ne vaikuttavat meissä koko ajan. Nakertelemme tietoisuuttamme pikkupaloina vasta sitten kun joudumme itse ipposen ilkosillamme kohtaamaan edessämme vahvoja tunteita, jotka kumpuavat toisen ihmisen läheisyydestä tai itseemme kohdistuneesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Minä jouduin hiljattain vetäytymään masentuneena itseeni, kun sain yllättäen tiedon, että ihminen, jonka kanssa olin rakentanut tulevaa syksyä työni suhteen, ei tulekaan enää jatkamaan. Kyllähän sellaista sattuu. Ihmiset sairastuvat, loukkaantuvat, jopa kuolevat. Mutta jos tehdään suunnitelmia yhdessä, vaikka toinen tietää, ettei hän voi osallistua suunnitelman toteutumiseen, eikä kerro sitä, niin mitä se on? Mullahan on oikeus tuntea omia tunteita ja tehdä tunteideni mukaan, niinhän sanotaan, ja niin kai ajatteli tämäkin ihminen.

Miten ihmisten itsekkyys ja välinpitämättömyys toisten tunteista ja tilanteista tarttuukaan meillä, kun jokainen etsii vain omaa nopeata tyytyväisyyttä. Kiire ei anna tilaa pysähtyä miettimään, miltä muista tuntuu, harmillisia virheitä sattuu. Tulin itse käyneeksi pikavisiitillä itsetuhoajatusten pohjamudissa ja totesin joutuneeni vihan kanssa vastatusten. Vihantunne kumpusi pettymyksestä, pettymyksestä omaan itseeni – näinkö arvoton olen, ettei minulle tarvitse kertoa tekeillä olevaa lopettamissuunnitelmaa? Kuinka suuri houkka olinkaan, kun luotin, kuinka naiivi, kun uskoin sen, mitä tunsin tätä ihmistä kohtaan. En halunnut jatkaa viheliäistä elämääni, jossa olen niin riippuvainen kaikenlaisten valehtelijoiden tuesta. Miksi jatkaisin kirjoittamistakaan…

Näitä ajatuksia yöhön vajonnut mieleni kurkotti tietoisuuteeni. Mustaakin mustempi tulevaisuuteni tuijotti minua.

Kysyin itseltäni, olinko itse ollut niin pelottava, ettei minulle uskalleta kertoa totuutta, vai aliarvioitiinko minut. Kiukku nousi – minäkö en ymmärtäisi? Toinen taso itsesäälistä löytyi. Kohotin kurkkuni ja tarjosin itseni taisteluun tulevaisuudesta. Sain tukea läheisiltäni ja vanhoilta ystäviltäni, jotka palauttivat uskoni ihmisen luotettavuuteen. Toivo tulevaisuuden aamuauringosta virisi. Vajavaisuus alkoi hahmottua mietteiksi toistenkin vajavaisuudesta, nyt kiukku muuttui suruksi menetetystä ihmisestä ja tuli lohduton ikävä. Olin taas apealla mielellä,

haluton, vihainenkin, ja sitten tuli sääli, sillä tyhmyys, jota ihmiset tahtomattaan osoittavat itsestään, on säälittävää. Ja eikö tyhmyyttä ole se, ettei pysty ymmärtämään vastuutaan toisia ihmisiä kohtaan, vaan asettaa itsensä toisten yläpuolelle ikään kuin itse olisi se ainoa, jolla on oikeus tunteisiin?

Nyt olen valmis miettimään tilanteeseen johtaneita syitä myös toisen osapuolen kannalta. Kyllä hänelläkin on sisällään varmaan paha olo. Yritän asettua hänen tilanteeseensa ja ymmärtää ja olen valmis anteeksiantoon. Loukkaantumiseni on väistynyt, ja haluan saada takaisin onnen tunteen, ainakin osan siitä, joka välillämme väikkyi. Liian yksin olisin, ellen uskaltaisi ihmiseen ja omiin tunteisiini luottaa.

Tuomas Alatalo, tuomas.alatalo@kolumbus.fi

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu