Muisti & torjuminen

Virolainen kirjallisuus palaa 1940-luvulle. Yhä uudestaan.

Virolaiset eivät pääse ikinä yli 1940–50-luvun tapahtumista. Viron kirjallisuudessa tuon ajan paino tuntuu selvästi. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta myös jokaisella suvulla on omat tarinansa siitä, mitä tuolloin tapahtui. Kukaan ei tosin enää muista tarkkaan.

Viroon jäi tuhansia Saksan armeijaan kutsuttuja virolaisia sotilaita. Neuvostoliiton miehittämässä Virossa miehet menivat piiloon metsiin ja ryhtyivät metsäveljiksi, vastarintaliikkeeksi. Palkittu kirjailija, metsäveljen tytär Ene Mihkelson etsii totuutta romaanissa Ruttohauta.

Kirjassa päähenkilö tajuaa, että hänen koko elämänsä on perustunut valheelle. Hän on luullut olevansa orpo ja asunut tätinsä luona. Vasta aikuisena hän alkaa tutkia, mitä oikeastaan tapahtui hänen lapsuudessaan. Se, mitä hän saa selville, ei ole kaunista vaan paljastaa ihmisen huonomman puolen.

Päähenkilön äiti ei kuollutkaan, mutta äiti ei ollut myöskään syyttömänä vainottu isänmaanystävä. Asiat ovatkin monimutkaisempia.

Päähenkilöä jää askarruttamaan, onko tietäminen hyvästä vai onko menneisyytensä kaivaminen sama kuin ruttohaudan avaminen.

Lukija pohtii päähenkilön mukana, miksi ihminen tekee mitäkin ja käyttäytyy niin kuin käyttäytyy tiukoissa olosuhteissa. Ruttohaudasta löytyy rivien välistä vastauksia kysymykseen, miten sodanjälkeinen miehitysaika vaikutti sen kokeneisiin ihmisiin, seuraaviin sukupolviin – ja miten se vaikuttaa vielä tänä päivänäkin.

Ene Mihkelsonin kirjaa on vaikea ja hidas lukea. Jos sinulla ei kokemusta kirjojen lukemisessa tai jos kielesi on köyhää, niin kehotan olemaan lukematta. Mihkelsonin kirja on klassiko jo nyt, ja Mihkelson takuuvarmasti elitistinen kirjailija.

Ja kyllä elitistisiä kirjailijoita tarvitaan. Uskon myös, että jos tulevaisuudessa ylipäänsä tarvitaan vielä paperille painettuja kirjoja, ne ovat juuri Mihkelsonin romaanin tapaisia. Kirjoja, jotka vaativat kirjahyllyn ja lukijan, joka todella rakastaa kirjallisuutta.

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka kuka tahansa voi ruveta kirjailijaksi. Viron presidentin rouva kirjoitti ruokakirjan, nyt hänkin on kirjailija. Itse kuulun niihin, jotka uskovat vieläkin, että todellinen kirjailija on jotain muuta. Valitettavasti kuulun varmasti vähemmistöön.

Jos olet lukenut Sofi Oksasen kirjoja, tiedät jotakin siitä, mitä oli elämä Virossa, kun pelättiin kyydityksiä, kuulusteluja ja tapetuksi tulemista. Jos haluat tietää enemmän, lue Ruttohauta.

Ruttohaudan ymmärtämiseksi ei ole niinkään tärkeää tuntea hyvin historiaa. Siinä on lauseita, joita voit joutua lukemaan pari kertaa ennen kuin ymmärrät ne. Lauseissa sanotaan paljon enemmän kuin kirjailijan tarinansa kertomiseksi tarvitsisi. Tekstin vaikeus kuitenkin helpottaa sen ymmärtämistä, miten miehitysaika voi vaikuttaa ihmisiin.

Mihkelsonia kiinnostaa historian psykologinen puoli, ihmisen muisti ja muistojen torjuminen. Hän etsii totuutta ja etsimisen jälkeen selviää, että sitä ei ole.

Vaikka kirjan aihe jätettäisiin huomiotta, Ruttohauta lisää ymmärrystämme ihmisestä: meillä kaikilla on pelkoja, me kaikki teemme virheitä, meillä kaikilla on muistoja ja ajan kuluessa muisti muuttuu.

Voi olla, että ikinä ei voi olla yhtä ainoaa historiallista totuutta, koska me kaikki muistamme asioita eri lailla.

Eesti Ekspress -viikkolehdessä lueteltiin sata Viron tärkeintä naista. Mihkelson oli listalla. Hänestä sanottiin seuraavasti:

”Ene Mihkelson tekee samaa kuin Sofi Oksanen, mutta täysin toisella tavalla: hän kirjoittaa viron kielellä virolaisille lukijoille, hän tietää mistä puhuu, mutta hänen lukemisensa on monelle liian raskasta.”

Ene Mihkelson: Ruttohauta. Suom. Kaisu Lahikainen. WSOY 2011. 363 s.

Kadri Taperson

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu