Malla Rautaparta kirjoitti kirjan vauvan ja äidin ehdoilla tapahtuvasta lastenhoidosta.

Paukautan oven kiinni. Jo portaissa tajuan, että osoite jäi eteisen pöydälle ja avaimet naulakkoon toisen takin taskuun. Jippii.

Olen menossa tekemään haastattelua, mutten ole varma mihin osoitteeseen. En halua rynkyttää ovea, herättää miestäni ja kahta pikkuihmistä. Kesken unia herätessään pikku poikani muuttuu riiviöksi, joka pomppii lisää unta kaipaavan isän päällä, leikkii mäyrää ja kaivinkonetta. Sokkiherätyksen saanut pikku tyttöni osaa puolestaan taidokkaasti lietsoa itsensä hysterian partaalle.

Muistan kadun nimen oikein, mutta numeron väärin, etsin taloa, jota ei ole. Myöhästymme kuvaajan kanssa haastattelusta melkein puoli tuntia. Myöhästyminen on toisen ihmisen aliarvioimista, tiedän.

Aika jää lyhyeksi. Kaiken lisäksi Malla Rautaparta on aivan liian kiinnostava ihminen. Unohdumme puhumaan hengityksestä tienä rauhan tilaan, turhista jännitystiloista, juurilukosta ja kivun kohtaamisesta hengityksen avulla.

On komea aurinkoinen syyspäivä. Malla Rautaparta lähtee melomaan. Minäkin lähtisin jos voisin. Seuraavana päivänä puhumme puhelimessa tiukkaa asiaa puoli tuntia.

Miksei tämä lapsi nuku? Miksei tämä syö? Miksi tätä pitää kanniskella? Miksi tämä aina vain itkee? Meidän äitimme saatiin takavuosina uskomaan uuteen aikaan, lastenlääkäreihin, kätilöihin ja neuvolajärjestelmään. Äideiltä siis on turha kysyä mitään, he eivät usko itseensä.

Sitä paitsi aihe on herkkä. Omalta äidiltään voi vielä neuvoja juuri ja juuri ottaa vastaan. Anoppi on jo vaikeampi pala. Nykynainen, ja yhä useammin myös mies, haluaa ottaa vastuun lapsen hoidosta omalle kontolleen. Moni meistä on kuitenkin aivan takussa oman vanhemmuutensa kanssa.

Lokakuussa ilmestyy uusi opus, odottaville ja äskettäin synnyttäneille äideille suunnattu Malla Rautaparran kirja Kantamisen kausi, kustantajana Tammi. Malla Rautaparta ei julkaise mitään ohjekokoelmaa.

”Jokaisella äidillä ja jokaisella lapsella on oma temperamenttinsa. Ihmissuhteen hoitaminen ja toiseen tutustuminen vaatii aina aikaa. Ei rakkaussuhteessa elävätkään lue mitään manuaalia”, Rautaparta heittää.

Malla Rautaparta on lasten neurologiaan erikoistunut fysioterapeutti, joogaopettaja ja kulttuuriantropologi. Muiden ryhmien ohella hän opettaa joogaa odottaville äideille ja on kirjoittanut aiheesta aiemmin kirjan Raskaus ja jooga.

”Joogan venytysliikkeet, asennot, hengitystekniikat ja rentoutumisharjoitukset auttavat naisia sopeutumaan raskaudenajan muutoksiin. Harjoitukset vähentävät raskausajalle tyypillisiä vaivoja, kuten väsymystä, selkäkipua, hengästymistä ja korkeaa verenpainetta”, Rautaparta kertoo nettisivuillaan. Hän pyrkii auttamaan naisia perehtymään oman ruumiinsa voimavaroihin, helpottamaan oloaan synnytyksessä ja kohtaamaan synnytyspelon.

Uudessa kirjassaan Malla Rautaparta haluaa palauttaa naisille oman kehonsa hallinnan ja asiantuntijuuden, joka heillä on lastenhoitoon liittyvissä kysymyksissä. Hän kannustaa antamaan arvoa sille äärettömän herkälle vuorovaikutukselle, joka äidin ja lapsen välillä on.

Nykyisessä neuvolajärjestelmässä kaikki mitataan numeroilla ja mittareilla. Oleellisia ovat painorajat, grammat, kilot ja hemoglobiiniarvot. Äidin omilla kokemuksilla ei ole paljonkaan painoarvoa. Itse huomasin, että neuvolatädit ovat enemmän huolissaan siitä, onko liharuuan syönti aloitettu riittävän varhain, kuin siitä, sujuuko imetys.

Malla Rautaparta pitää kulttuuriamme varhaisen vieroituksen kulttuurina. Lapsen itsenäistäminen alkaa jo napanuoran katkaisusta.

”Hyvin lyhyen ajan sisällä, kaupungistumisen ja teollistumisen myötä äitejä on eri tavoin kielletty olemasta lapsen lähellä. Sata vuotta sitten perusteltiin hygieniasyillä sitä, miksi äidin ja lapsen välistä luonnollista läheisyyttä piti varoa. Rinnat piti pestä ennen imetystä, äidillä oli valkoinen huivi päässään ja esiliina edessään. Lapsi nostettiin neljän tunnin välein syliin imemään.”

”Nykyään puhutaan lapsentahtisesta imetyksestä. Kuitenkin voit ottaa minkä tahansa Kaksplus- tai Vauva-lehden ja lukea, miten haitallista lapsen vieressä nukkuminen on koko perheen kannalta. Lapsen itsenäistyminen on vaarassa, vanhempien seksielämä kuolee ja yöuni kärsii. Nukkumisesta on tehty lääketieteellinen ongelma”, Malla Rautaparta toteaa.

On järkyttävää, miten helposti annamme päätösvallan omasta elämästämme asiantuntijatahoille. Muistan imettäneeni raitiovaunussa lastani, kun vieressä istuva vanhempi nainen totesi: ”On se ihanaa, kun nykyään voi imettää milloin vain. Ei tarvitse aina pyyhkiä rinnanpäitä ja itkettää lastaan. Silloin piti syöttää neljän tunnein välein.”

Yleisesti uskotaan, että jos nukkuu vauvan vieressä, voi milloin tahansa kierähtää lapsen päälle. Pinnasänky onkin usein ensimmäinen asia, joka vauvaperheeseen hankitaan. Malla Rautaparralle riitti lampaantalja ja kantoliina. Meille taas kulkeutui monessa huushollissa kiertänyt pinnasänky. Siinä säilytetään täkkejä, isoveljen ohutlehtisiä kirjoja ja konttaavan tyttöni suuhun eksyviä, lattialta löytyneitä pikkuesineitä.

Pari vuotta sitten iltapäivälehdessä hehkutettiin pikkuvauvan tapaturmaisesta kuolemasta vesisängyssä tämän jäätyä vieressä nukkuvan vanhempansa alle. Siitä puhuttiin leikkipuistossa. Juttu sai varmasti monen unenpöpperöisen äidin nousemaan jokaisen yösyötön jälkeen huojuvana pystyyn ja nostamaan vauvan omaan turvalliseen pinnasänkyynsä. Ensimmäisen lapseni synnyttyä syyllistin itseäni siitä, että nukahdin aina vauvan viereen. Toisen lapseni unettavasta tuhinasta uskalsin jo nauttia estottomasti. Malla Rautaparta huomauttaa, että siitä ei puhuta, kuinka moni lapsi jää henkiin nukkuessaan äidin vieressä.

”Keskushermoston kypsymättömyydestä johtuen pikkulapsen hengitystoiminta vakiintuu hitaasti ja hengityskatkokset ovat alle yksivuotiailla tavallisia. Useimmiten lapsi alkaa hengittää hengityskatkoksen jälkeen normaalisti, mutta joskus harvoin hengitys pysähtyy kokonaan. Amerikkalainen antropologi James McKenna uskoo, että aikuisen läheisyys yöllä voi auttaa nukkuvaa lasta löytämään uudestaan oman hengitysrytminsä”, Rautaparta kirjoittaa uudessa kirjassaan ja tietää mistä puhuu.

Hänen omalla lapsellaan oli sairaalakäyntiä vaatinut hengityskatkos. Olisiko äiti lainkaan herännyt unestaan, jos sätkivä lapsi olisi ollut usean metrin päässä pinnasängyssä?

Malla Rautaparran mukaan äiti nukkuu usein itse paremmin lapsen vieressä. Olen itsekin huomannut, että imetys sujuu unen ja valveen rajamailla oikein hyvin, enkä usein edes tiedä, miten monta kertaa olen yön aikana herännyt.

Rautaparta kehottaa kuitenkin ottamaan varotoimenpiteet tosissaan. Pitää olla iso sänky, tukeva patja ja mielellään joku barrikadi isän ja pikkuvauvan välillä. Sikeästi nukkuva isä voi hyvinkin ruhjoa vastasyntyneen alleen, mutta herkkävaistoinen äiti ei noin vain kierähdä pienokaisensa päälle, ellei ole humalassa, huumetokkurassa tai yliväsynyt.

Rautaparta kertoo teini-ikäisestä tuttavastaan, joka kotona käydessään lataa akkuja nukkumalla isän ja äidin kanssa samassa sängyssä. Hämmentävää. Yritän muistella, koska oma äitini viimeksi silitti päätäni. Siitä on aikaa, ja silloinkin puhuttiin niin ohuesta mutta paksun näköisestä tukastani.

Onko lastensa kanssa samassa sängyssä nukkuvilla vanhemmilla sitten seksielämää? ”Yö ei ole ainoa aika eikä sänky ainoa paikka harrastaa seksiä. Sitä paitsi pikkuvauvat nukkuvat sikeästi”, Malla Rautaparta opastaa.

Toinen kysymys on, haluaako pikkuvauvan äiti harrastaa seksiä. Toiset haluavat, toiset eivät.

”Vastasynnyttäneen naisen seksuaalinen halu ei katoa mihinkään. Osa naisen seksuaalisuutta on, että lapsen syntymän jälkeen hellyys ja aistillisuuden kokemukset jaetaan ensisijaisesti lapsen kanssa. Imettäminen ja läheisyys lapsen kanssa riittää. Moni nainen kokee paineena hoitaa lapsi tai lapset ja vielä mies päälle päätteeksi. Mies saattaa turhautua, mutta estoton läheisyys lapsen kanssa voi olla hänellekin tyrmäävän upea kokemus.”

”Varhainen feministinen tutkimus piti kotiäitiyttä ja lasten hoitamista naisen alistumisena. Myöhemmin se on kuitenkin nähty ainutlaatuisena mahdollisuutena. Sitä, että pikkulapsi pitäisi vieroittaa äidin läheisyydestä, on pidetty naisen seksuaalisuuden rajoittamisena”, Rautaparta kertoo.

Malla Rautaparta kirjoittaa kirjassaan: ”Kantovälineet ovat aiemmin olleet välttämättömiä arkipäivän tarvikkeita kaikkialla, ja historioitsijat ovat pitäneet niitä ensimmäisinä käsityötaidon näytteinä. Kantovälineiden kirjo on valtava: on liitetty yhteen nahkoja, kudottu kankaita ja punottu koreja. Mitä kylmempi ilmasto on ollut, sen suojatummassa paikassa lasta on kannettu. Esimerkiksi eskimoäiti kantoi pienokaistaan lämpimimmässä mahdollisessa paikassa, hylkeennahkaisen asunsa sisällä paljasta selkää vasten. Saamelaisäiti taas kantoi lastaan puulistoista ja poronnahasta valmistetussa kapeassa kotelossa eli komsiossa. Suomessa lapsia kannettiin aikoinaan tuohesta tai päreestä valmistetussa pötkykopassa, lapsenvakassa tai kankaasta ommellussa putkikassin muotoisessa pussissa. Lapsia on kannettu myös yksinkertaisessa, kulmistaan yhteen solmitussa kankaassa, jota nimitettiin Länsi-Suomessa lakanakiikuksi ja maan itäosissa vitmiksi tai hurstiksi.”

Ajattelemme helposti, että lapsi, joka haluaa olla sylissä, vaatii paljon. Tähän käsitykseen sisältyy selvä negatiivinen arvolataus. Pikkutyttäreni käsityöopettaja-isotäti ihmetteli sukukokouksessa suureen ääneen, miten nykynaiset kantavat lapsiaan. Hän halusi valokuvata kangarepussa rötköttävän neitini, vaikka erilaisia kantoliinoja on käytetty iät ja ajat.

Kehto ja jaloilla seisova sänky syrjäyttivät vasta reilu sata vuotta sitten kantoliinan, ja lapsen roikottamista liinassa alettiin pitää rahvaan ja köyhälistön tapana. Suuressa osassa maailmaa lapsen kantaminen liinassa on edelleen tavallista. Kuitenkin esimerkiksi monin paikoin Aasiaa kantoliinaa käyttävät vain maaseudun naiset ja kaupunkien kerjäläiset. Euroopassa hippiliike toi kantoliinan jälleen katukuvaan.

Malla Rautaparran mielestä kantoliina on ainoa väline, joka pitää hoitajan ja lapsen lähellä toisiaan, muut välineet ovat omiaan vieroittamaan lasta vanhemman sylistä.

Jokainen löytää kokeilemalla itselleen sopivimman tavan kantaa lastaan. Omasta mielestäni kangareppu sopi aivan pienen vauvan kantamiseen parhaiten. Hartiavaivaisena ihmisenä koin, että kantoliinassa paino ei jakaannu riittävästi koko keholle. Pikkutyttöni halusi olla koko ajan tarkkailuasemissa, kasvot menosuuntaan. Tähän asentoon vatsareppu olisi ehkä soveltunut paremmin.

Isompaa lasta olemme kantaneet lapsirinkassa, jossa on hyvä kantovyö. Satsaus hyvään rinkkaan kannattaa, jos tykkää liikkua metsässä tai muissa vaikeakulkuisissa paikoissa.

Malla Rautaparta: Kantamisen kausi. Tammi. Malla Rautaparranjoogakursseista lisää nettisivuilla www.manipura.fi .

Päivi Ala-Harja