Minimalistinen runsaudensarvi

Arvostelussa K-X-P:n II.

Hämmästyttävästi K-X-P kuulostaa yhtä aikaa sekä minimalistiselta houselta, synapopilta että Olympiastadionia suuremmalta rockilta. Hypnoottinen junnaus kasvaa kuin varkain pauhuksi, eikä päästä otteestaan.

Epäselvät mutinat ja kaukaisuudesta kaikuvat vokaalit tuovat mieleen lähinnä savuteltassa lymyilevän samaanin, jolla saattaa olla jotain tähdellistä kerrottavaa. Samalla taustalla pumppaa berliiniläisen tehdashallin täydeltä raskasta koneistoa, joka on ajettu Marshall-vahvistimen lävitse.

Yhtyeen ykköslevyn karu äänimaisema on edelleen aseistariisuva kompromissittomuudessaan, mutta tällä tokallaan K-X-P on löytänyt jotain ainutlaatuista. Ainakin jos uskotaan lapsien tietävän parhaiten. Meillä kotona kolmevuotias poikani on revitellyt tätä ilmakitaralla ja moshannut villisti, yksivuotias puolestaan hyppii ja huojuu tämän tahtiin ja vaivoin pysyy pystyssä.

Jos maailmassa olisi oikeutta, tämä levy soisi samanaikaisesti kaikista maailman kovaäänisistä. Näin tuskin tulee tapahtumaan. (jt)

K-X-P: II. Melodic 2013. Viisi tähteä.

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu