Minä, terroristi

Lukuaika: < 1 minuutti

Minä, terroristi

En syö kaikkea, mitä eteeni kannetaan.

En syö kaikkea, mitä eteeni kannetaan. Suurin syy on laaja-alainen ruoka-aineallergia, hyvänä kakkosena tulee ilmasto- ja ympäristösyyt. Olen ruokanatsi. Voidakseni kutsua itseäni suvaitsevaiseksi minun pitäisi syödä brasilialaista naudanlihaa sinappi-kermakastikkeessa, sellerillä, soijalla ja herkkutateilla höystettyinä. Viis siitä, että ilmasto alkaa voida pahoin ja ambulanssi kaartaa paikalle.

Mikä kasvisten syömisessä on niin vaikeaa? Muistuttaako se tiettyä ikäluokkaa pula-ajasta ja kurjuudesta? Ovatko kasvikset vain terveysintoilijoille? Katsotaanpa hieman tarkemmin suomalaista ruokahistoriaa. Lihaa syötiin harvoin, ja ruokavalion pääosassa olivat juurekset ja vilja. Sota-aikana ja sen jälkeen oli kaikesta pulaa, eikä lihaa tarjottu päivittäin, tuskin edes viikoittain.

1970-luvulla kodeissa syötiin arkipäivisin perunoita ja ruskeaakastiketta tai perunoita ja munakastiketta. Kavereilla oli melkeinpä juhlat, jos äiti oli laittanut makkarakuppeja. Meillä syötiin paljon keittoja. Lapsuuteni lempiruokia oli kiinalainen pöppö: spagettia, kurkkua ja soijakastiketta pannulla pikaisesti pyöräytettynä. Tosin äitimme kidutti meitä usein paistetuilla sienillä ja suppilovahverokeitolla. Ei ihme, että minusta kasvoi ruokanatsi ja terroristi.

Olen edelleen sekasyöjä, vaikka naudanliha onkin saanut väistyä. Eikä lihaa tarvitse kokonaan hylätä voidakseen herkutella ilmastoystävällisesti. Laskelmien mukaan suomalainen voi syödä 90 grammaa lihaa vuorokaudessa ja silti olemme ilmastotavoitteissa. Tuolla määrällä lihaa voi syödä kolmasti viikossa, muina päivinä pääosassa olkoon suomalainen järvikala ja kasvikset. Oleellista on jättää naudanliha lihatiskiin ja korvata se ilmastoystävällisemmillä vaihtoehdoilla. Ja tämä koskee myös suomalaisten suursuosikkia jauhelihaa.

Perinteisen suomalaisen keittiön ystävä täyttäköön kulhonsa pinaatti- tai kesäkeitolla, muikuilla, silakoilla ja perunoilla. Ja tuo oli vasta alkua herkkujen listalla.

Saija-Riitta Sadeoja

  • 1.3.2010