Minä kuulun tänne

Farah Idiris pitää kommunikaatiota ihmisyyden peruspilarina, mutta vetää rajan vasikoimiseen.

”Toivo on ihmisen tärkein voimavara. Koskaan ei saa luovuttaa.” Farah Idiris Hassan, 43, istahtaa tyytyväisen oloisena pienen pulpetin ääreen.

On perjantai, iltapäiväkerho on päättynyt ja oppilaat ovat juuri lähteneet kotiin Iskostien koulusta Vantaan Myyrmäessä. Idiris antaa matematiikan ja fysiikan tukiopetusta vapaaehtoistyönä viitenä päivänä viikossa maahanmuuttajien yläaste- ja lukioikäisille lapsille.

“Oppilaita on parisenkymmentä, opetan heille matemaattisten aineiden lisäksi käytöstapoja ja elämänarvoja. Että pitää olla nätisti, olla kiltti vanhemmille ja opettajille. Ja kunnioittaa itseä, toisia ja perhettä.”

Farah Idiris pitää lapsista ja nuorista. Neljän lapsen isä on on tyypillinen pätkätyöläinen. “Minulla on hyvä itsetunto ja runsaasti tekemistä myös silloin kun palkkatöitä ei ole tarjolla. Ja silloin on myös enemmän aikaa lapsille.”

Farah Idiris näyttää kilometrien pituista curriculum vitaetaan. Viimeisin merkintä opintojen kohdalla on evtek:sta, ammattikorkeakoulusta Vantaalla, jossa Idiris suoritti vuosi sitten insinööritutkinnon erityisalanaan tietoliikenne.

“Maailma on sähköisiä signaaleja. Kaikki perustuu nykyisin informaatioon. Puhelimet, televisiot, internet, multimedia, kaikki on sähköä ja teknologiaa. Lisäksi pääsen käyttämään työssäni matematiikkaa ja fysiikkaa, jotka ovat minun tapani hahmottaa maailmaa, tapa olla maailmassa. Ihminen on sähköä.”

Idiris menee liitutaululle ja piirtää kaavakuvan, joka kuvaa ihmistä sähköisenä, sähköä johtavana olentona.

“Sydän tuottaa lyödessään pientä sähkövirtaa, eikä ihminen edes tunne 40 tai 50 voltin sähköiskua”, Farah luennoi.

Hän selittää äärimmäisen kärsivällisesti sähkön peruskäsitteet, voltit, jännitteet, ampeerit ja resistanssit. Viimeiseksi hän piirtää kaavion, joka havainnollistaa miksi ihminen kuolee sähköiskuun.

Idiris on pätevän tuntuinen opettaja, viime vuosina opetuskeikat eri aikuisopistoissa ovat tuoneet vaihtelua tietotekniikkatöille. Hän sanoo haluavansa vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja parantaa ihmisten kykyä omaksua tietoa ja sivistystä. Siksi hän toimii myös aktiivisesti Somali Reconstruction And Social Development -järjestössä, joka yrittää helpottaa somalialaistaustaisten ihmisten sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, ja toisin päin.

Idiris lähti Somaliasta lukemattomien muiden tavoin pakoon riehuvaa sisällissotaa, joka syttyi kylmän sodan päättymisen jälkeen.

“Elin ihan normaalin nuoruuden Somaliassa, kävin peruskoulun ja lukion. Koska oli pakko saada joku ammatti, aloitin sotilasakatemian vuonna 1986 ja valmistuin parin vuoden jälkeen upseeriksi Mogadishuun. Kaikki oli hyvin, minulla oli ystäviä, työpaikka, auto ja oma talo. Vain vähän valmistumiseni jälkeen alkoi kuitenkin sisällissota. Työskentelin armeijan päämajassa, ja joka puolelta maata kantautui tietoja levottomuuksista ja taisteluista. Pian oli selvää, että taistelut leviäisivät myös maan pääkaupunkiin. Silloin jätin Mogadishun”, Farah kertoo. “En voi sietää väkivaltaa.”

“Tulin Suomeen Neuvostoliiton kautta vuonna 1991. Ensimmäiset vuodet olivat hyvin vaikeita”, Idirisen sanoo vakavana. “Hyvin vaikeita”, hän painottaa. “Asuin ensin Oulussa, Suomen kylmyys tuli täysin yllätyksenä. Olin todella pohjalla yhteiskunnallista asemaa ajatellen. En koskaan tiennyt mitä ensi vuonna tapahtuu.”

Pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua. Idiris sai oman asunnon ja oleskeluluvan, aloitti opiskelun ja työt useissa kansalaisjärjestöissä. “Tajusin, että voin rakentaa elämäni uudelleen. Pääsin kielikurssille ja sain töitä, ja tapasin myös tulevan vaimoni.” Elämän rakentaminen nollapisteestä eteni hyvää vauhtia.

Idiris haluaisi ”oleskelun” sijaan asua Suomessa. Pelkkä oleskelulupa vaikeuttaa elämää huomattavasti.

“Minun on hankala matkustaa ulkomaille. Tai itse asiassa maasta pois pääseminen ei ole vaikeaa. On vaikea päästä takaisin kotiin.”

Idiris on osallistunut useita kertoja Somaliassa ja Keniassa järjestettyihin rauhankonferensseihin, joissa yritetään saada järkeä Somalian sekavaan ja sotaisaan nykytilanteeseen. Idiris koki kylmääviä hetkiä palatessaan kolme vuotta sitten rauhankonferenssista Nairobista.

“Minun piti vaihtaa konetta Brysselissä. Jäin nalkkiin Brysselin lentokentälle, viranomaiset eivät millään uskoneet, että minulla on pysyvä oleskelulupa Suomessa, vaan uhkasivat palauttaa minut Mogadishuun. Passi, viisumi, kaikki mahdolliset luvat olivat kunnossa ja selitin, että perhe odottaa kotona Vantaalla. Asia olisi selvinnyt yhdellä puhelinsoitolla, mutta päivä sattui olemaan sunnuntai.”

Tämän jälkeen Idiris pelkäsi poistua Suomen rajojen ulkopuolelle ja kieltäytyi järjestelmällisesti kaikista ulkomailla järjestetyistä tapaamisista parin vuoden ajan. Hän uskalsi vihdoin lähteä käymään Somaliassa tämän vuoden maaliskuussa.

“Mogadishussa oli kansalaisjärjestöjen rauhankonferenssi. Suomen ulkoministeriö tuki matkaa rahallisesti, ajattelin sen turvaavan kotiin pääsyni. Ja paluulento sattui arkipäivälle.”

Selvittyään alkuaikojen kulttuurishokista Farah Idiris on pärjännyt Suomessa erittäin hyvin. “Olen aina ollut kilpailuhenkinen, haluan menestyä. Elämässä tulee eteen monenlaisia haasteita, mutta niistä on selvittävä, täytyy taistella. Ihmisen on yritettävä itse tehdä elämästään hyvä. Koen velvollisuudekseni olla mukana rakentamassa tätä yhteiskuntaa.”

“Ajattelin pyrkiä eduskuntaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ehdokkaana. sdp edustaa työtä tekevää keskiluokkaa, johon myös itse kuulun. sdp:n arvoja ovat humanismi, koulutus ja työn tekeminen, ne ovat myös minun arvojani. Mutta ilman Suomen kansalaisuutta en voi asettua ehdolle.”

Farah Idiris haki Suomen kansalaisuutta ensimmäisen kerran jo kesällä 2001. Suojelupoliisi kuulusteli häntä kaksi vuotta sen jälkeen, syksyllä 2003.

“Suojelupoliisin tutkijat halusivat tietää esimerkiksi miksi olen rauhanaktiivi, miksi olen osallistunut rauhankonferenssiin Somaliassa, miksi ja miten tunnen somalialaisia johtajia ja miksi olen soittanut joillekin klaanipäälliköille. Kerroin heille että tämä kaikki kuuluu vapaaehtoistyöhöni. Että yritän edistää olojen vakautumista Somaliassa. Yritin myös kertoa heille elämästäni Suomessa, tekemistäni töistä ja elämäntavastani, mutta he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita.”

Supo ei suositellut Idirisiä. Käytännössä Supon lausunto tarkoittaa sitä, että kansalaisuutta ei myönnetä. Ulkomaalaisviraston kielteinen kansalaisuuspäätös kolahti postiluukusta kesällä 2005. Suojelupoliisin mukaan vantaalainen neljän lapsen insinööri-isä on uhka Suomen turvallisuudelle. Kukaan ei tiedä miksi, sillä lausunnot ovat salaisia.

“En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Mitä olin tehnyt? Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia lain kanssa. Haluan ehtiä iltaisin kotiin ennen kahdeksaa perheen luokse, enkä käy baareissa.”

Idiris on myös tunnettu toiminnastaan suomalaisten viranomaisten ja Suomen somalialaisten yhdyshenkilönä.

Väestörekisterin mukaan syksyllä 2005 Suomessa asui pysyvästi 113 550 ulkomaalaista. Määrä kasvaa noin 5 000 henkilöllä vuosittain. Kun Suomessa nyt joka tapauksessa on suuri maahanmuuttajavähemmistö, Idirisin mielestä myös nämä ihmiset tarvitsevat edustajan ja äänen poliittisessa päätöksentekoelimessä.

“Vaaliohjelmaani olisi kuulunut keskeisenä sisältönä ihmisarvojen kunnioitus ja ehdoton ei kaikelle väkivallalle. Aina pitää pystyä kompromissiin ja jaksaa keskustella. Puhua, puhua ja puhua. Jos voisin osallistua poliittiseen päätöksentekoon, yrittäisin rakentaa suomalaisten ja maahanmuuttajien välille suvaitsevuutta. Uskonto ja rotu eivät ole ratkaisevia tekijöitä. Erojen sijaan pitäisi enemmän korostaa samankaltaisuuksia. Ihmisarvo yhdistää meitä kaikkia Suomessa asuvia.”

“Vaikka verotus on korkea, rahat eivät mielestäni mene väärään taskuun, sen näkee kansasta. Koulutus on maailman parasta, ihmiset ovat fiksuja ja terveydenhuoltokin toimii riittävän hyvin.”

Kun puhe kääntyy Suomen rooliin suhteessa muuhun maailmaan, Idiris punnitsee sanansa tarkkaan, tyypillisen suomalaisen poliitikon tapaan.

“Suomi pitää tehdä tunnetuksi maailmalla maana, jossa tärkeimpiä arvoja ja osaamisen painopisteitä ovat tieto ja korkea koulutus. Kurssi on jo nyt kohtalaisen hyvä, mutta vielä on kehittämisen varaa.”

Suomella on hänen mukaansa selkeä paikka maailmanpolitiikassa. “Suomi on sivistysmaa, sen pitäisi näkyä maailmalla vielä painokkaammin. Meidän pitäisi yrittää vaikuttaa maailmaan enemmän, osallistua aktiivisemmin ihmisoikeuksien puolustamiseen muualla maailmassa.”

Farah Idiris innostuu saadessaan puhua politiikkaa, mutta menee sitten mietteliääksi. Hän ei pääse ehkä koskaan testaamaan poliittisten linjaustensa vastakaikua äänestäjiin. Farah Idiris on asunut Suomessa viisitoista vuotta, mutta hän on edelleen toisen luokan kansalainen.

”En saa edes äänestää”, Idiris toteaa. Hän ei ole yksin ongelmansa kanssa. Suomen kansalaisuuden saaminen on hankalaa, suuri osa hänen mahdollisesta äänestäjäkunnastaan on vailla äänioikeutta eduskuntavaaleissa.

Farah Idiris teki valituksen kansalaisuuden eväämisestä Helsingin hallinto-oikeuteen vuosi sitten. Valitusten keskimääräinen käsittelyaika on neljätoista kuukautta, aika tuli täyteen kolme viikkoa sitten. Idiris puhuu paljon toivosta, mutta oman kansalaisuushakemuksensa suhteen hän ei näe toivon pilkahdustakaan.

“Voin valittaa vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta koko Suomen historian aikana oikeuslaitos on yhden ainoan kerran toiminut Supon suositusten vastaisesti ja kumonnut ulkomaalaisviraston antaman kielteisen kansalaisuuspäätöksen.”

Vuoden 2006 keväällä Farah Idirisin puhelin soi. “Edustan Suomen valtiota”, kohtelias miesääni sanoi. Suojelupoliisi halusi värvätä Idirisin riveihinsä ilmiantajaksi. Yhtäkkiä Farah oli Supon mielestä hieno ihminen.

“Tapasimme neljä kertaa. He lupasivat yhteiskunnallisen asemani vahvistumista ja Suomen kansalaisuuden. He lupasivat antaa minusta myös hyvän lausunnon minne vain haluan, myös ulkomaille. Ja paksun palkkashekin eli rahaa, paljon rahaa.”

Supon edustaja, keski-ikäinen ja keskipituinen mies, yritti tehdä vasikoimisesta viatonta ja helppoa. Hän ehdotti, että Supo näyttää valokuvia ja Farah Idiris kertoo kuvien henkilöiden taustat. Supo halusi tietää, ketkä käyvät matkoilla Pakistanissa tai Afganistanissa, mitä moskeijassa tapahtuu ja mitä siellä puhutaan.

“Ihmettelin, että eikös Suomessa ole sananvapaus? Kerroin heille, että moskeijassa pidetään jumalanpalveluksia, siellä rukoillaan.”

Idiris on valmis tekemään melkein mitä tahansa kansalaisuuden eteen, mutta valehtelemaan hän ei ryhdy. “Olisin voinut suostua ja kertoilla heille ihan mitä sattuu, mutta kaikkein huvittavinta tässä on se, että haluan ihan oikeasti olla rehellinen.”

“Jos lupaan tehdä jotakin, myös teen sen. Jos olisin luvannut raportoida, en olisi voinut valehdella, vaikka kukaan ei olisi voinut tietää raportoinko tosiasioita. Jos alkaa vasikaksi pitää olla rehellinen vasikka”, Farah Idiris nauraa vedet silmissä.

”Supon edustaja paljasti, että heillä on riittävästi porukkaa palkkalistoillaan, mutta he olivat kuulleet joltakin, että minä voisin olla hyvä. Joku oli raportoinut minusta. He lupasivat, että pysyn turvassa. Tapaamiset pidettäisiin syrjässä ja minulle keksitään uusi salainen nimi…”, Idirisiä alkaa taas naurattaa: ”…joko Jukka tai Pekka…”, Farah nauraa kaksinkerroin. ”Double agent Jukka…”

Idiris sanoi Supon edustajalle, ettei häntä kiinnosta. “Olen hyvin koulutettu. En tarvitse mitään tällaista. He sanoivat sen olevan todellinen pettymys, mutta he ymmärtävät ratkaisuni, koska olen rehellinen henkilö.”

Idirisin puhelin soi. Vaimo soittaa. Farah Idiris vaihtaa muutaman sanan somaliksi kännykkäänsä, kohottaa katseensa ja sanoo hymyillen. “Lähdetään tapaamaan perhettä.”

Perjantai on ehtinyt vierähtää alkuiltaan. Ulkona tuulee navakasti, vuoden ensimmäinen syysmyrsky lähestyy pääkaupunkiseutua. Iskostien koulu on kävelymatkan päässä Idirisien kodista. Tie kotiin kaartaa alikulkutunnelin kautta.

Idiris kehuu Myyrmäkeä hyväksi paikaksi perheelliselle: “Vähän aikaa sitten tosin tapahtui ikävä välikohtaus. Pojat juoksivat koulusta kotiin ja kertoivat, että koulun läheltä oli löytynyt minun kuvani, jonka alareunaan oli kirjoitettu rumia sanoja.”

Joku tuntematon taho oli nähnyt vaivaa ja tulostanut internetistä Farah Idirisin kasvokuvan, lisännyt siihen muutaman ilkeän kommentin ja pistänyt sen jälkeen kopiokoneen laulamaan. “Kuvani löytyi ympäri Myyrmäkeä seiniin ja tolppiin liimattuna. Julkisuuteen astumiseni oli taktinen veto. Tämä on minun tapani puolustautua, mutta julkisuudella on varjopuolensa.”

Idiris oli kertonut Supon kaksinaamaisuudesta iltapäivälehdissä ja Ylen tutkivan journalismin ohjelmassa MOT:ssä. Vihreiden kansanedustaja Irina Krohn teki Supon toiminnasta ja Idirisin tapauksesta eduskuntakyselyn viime kesänä.

“Kukaan ei voi enää koskea minuun ja perheeseeni ilman, että joku kiinnostuu. Me emme voi enää vain kadota.”

Idirisien koti on viidennessä kerroksessa. Farah Idirisin kolmekymppinen vaimo tulee eteiseen vastaan, kädenpuristus on luja. Ystävällisesti hymyillen rouva Idiris pyytää, ettei hänen koko nimeään julkaista lehdessä. Hän ei välitä julkisuudesta.

Rouva Idiris on kotoisin Somalian naapurimaasta Etiopiasta. Somalian ääri-islamilaiset julistivat muutama päivä sitten pyhän sodan Etiopialle, mutta Vantaan Myyrmäessä Itä-Afrikan kansallisuuksien välillä vallitsee rauha ja rakkaus.

“Yksi lapsi on hyvä, mutta kaksi on parempi kuin yksi, kolme on parempi kuin kaksi, neljä on parempi kuin kolme”, Farah listaa nauraen. “Vanhin ja nuorin ovat tyttöjä, välissä tuli kaksi poikaa.”

Olohuone on yhdistelmä länttä ja itää, etelää ja pohjoista. Nahkasohva ja tuolit Askosta, tietokone puisella Lundian pöydällä, pehmeä plyysimatto ja paksut punaiset samettiverhot. Pöytää ei ole.

Kaksivuotias Caasha pyörii vanhempiensa jaloissa, ja on tyypillisen kuopuksen tavoin hyvin tietoinen hurmaavuudestaan.

”Anteeksi, poistun seurasta muutamaksi minuutiksi, pitää rukoilla”, Farah sanoo. Tässä perheessä se on sama kuin isä sanoisi juovansa lasin vettä. Farah seisoo olohuoneen nurkassa television vieressä ja rukoilee, muu perhe istuskelee metrin päässä sohvalla ja keskustelee lasten koulumenestyksestä.

Lapset eivät ole koskaan käyneet Somaliassa. Vanhin tytär Anisa syntyi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa kymmenen vuotta sitten, pojat Abdirahman, 9, ja Abdullah, 6, Naistenklinikalla Helsingissä ja kuopus Caasha Espoossa, Jorvin sairaalassa.

Lapset puhuvat täydellistä suomen kieltä ja käyvät suomalaista Uomarinteen ala-astetta. Caashaa hoidetaan vielä toistaiseksi kotona.

Lapset istuvat rivissä sohvalla, perheen äiti on istahtanut rennosti matolle juttelemaan. Hän kertoo, että perjantai-iltapäivä on viikon paras hetki.

”Lauantaina saa nukkua rauhassa pidempään, ja sitten mennään moskeijaan. Arkisin herään jo puoli kuudelta laittamaan lapset kouluun. Vien ja haen heidät joka päivä. Iltapäivisin tehdään läksyjä yhdessä ja laitetaan ruokaa.”

Farah on lopettanut rukoilun ja istahtaa perheen pariin. ”Vaimoni on liian ahkera. Joskus pitäisi levätä”, hän toteaa lakonisesti. ”Ja liian viisas, et voi edes kuvitella”, hän lisää lämpimään sävyyn.

Kuopus Caasha siirtyy sylistä syliin, hän kiusoittelee järjestelmällisesti jokaista vanhempaa sisarustaan. Isoveli Abdirahmanilla on vaikeuksia kertoa toiveammattiaan, sillä Caasha venyttelee hänen poskiaan ja kiskoo alahuulesta.

”Minusta tulee isona poliisi”, Abdirahman saa sanottua. ”Saan ottaa varkaita kiinni.”

Äiti kuiskuttelee kuusivuotiaan Abdullahin korvaan kehottaen häntä rohkeasti kertomaan tulevaisuuden suunnitelmistaan. Lopulta Abdullah avaa suunsa: ”Minä haluaisin olla palomies”, Abdullah hymyilee ujosti. ”Saan olla sankari ja pelastaa ihmisiä.”

Esikoinen, Anisa, haluaa eläinlääkäriksi. Syy on selvä: ”Pidän kissoista”, hän sanoo vakavana. Caasha ei juuri nyt sano mitään, hän tunkee haarukkaa nenäänsä. Kaikki vanhemmat lapset ovat matemaattisesti lahjakkaita, matematiikka kuuluu heidän lempiaineisiinsa koulussa. ”Etenkin pluslaskut”, sanoo Abdullah.

Rouva Idiris kertoo, että hänen osaltaan opiskelut ovat toistaiseksi jääneet. ”Saavuin Suomeen 3. päivänä joulukuuta vuonna 1994. Tapasin Farahin ja lomamatka päättyi avioliittoon. Ehdin opiskella suomen kieltä ja vähän tietotekniikkaa.” Hän nyökkää merkitsevästi lapsiin. ”Aion myöhemmin opiskella sairaanhoitajaksi ja jos aikaa riittää, lääkäriksi.”

Farah Idiris näpyttelee television kaukosäädintä. Ruudussa näkyy vain mustaa. Virnuileva Abdirahman käy tottuneesti vaihtamassa Play Station -asetuksen pois päältä. Farah Idiris huokaisee. “Koko ajan pitää huolehtia, että lapset tekevät muutakin kuin pelaavat ja istuvat tietokoneen ääressä.”

Idiris seuraa päivittäin yli neljääkymmentä uutiskanavaa ja sanomalehteä, televisiossa ja internetissä: ”Uutiset ovat lempilukemistani. BBC, Reuters, Yle, MTV3… Haluan tietää mitä maailmassa tapahtuu.”

Kahvin tuoksu leviää olohuoneeseen. Rouva Idiris laskee kahvitarjottimen pehmeälle matolle ja toteaa, että häntä eivät uutiset kiinnosta. ”Tulee vain paha mieli.”

Idiriseillä näkyy suomalaisten kanavien lisäksi myös Somalian televisio ja useita arabikanavia, myös Al-Jazeera.

“En lakkaa koskaan hämmästelemästä miten läntinen ja arabimaailma voivat nähdä asiat niin eri tavalla.” Idirisin ilme on vakava. ”Maailma on menossa pahaan suuntaan. Muutama ihminen sotkee kaiken. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet sukupolvet ovat unohtaneet miten hirveä asia sota on.”

Katselemme hetken BBC:tä, sitten Saudi-Arabian kansallista tv-kanavaa. “Taustalla näkyy Mekka”, Farah huomauttaa. Ruudussa kaksi huiveihin sonnustautunutta arabia keskustelee tärkeän näköisenä.

“He puhuvat hyväntekeväisyydestä”, Farahin vaimo kertoo. “Ramadan on juuri päättynyt ja kahden kuukauden kuluttua alkaa pyhiinvaelluskausi, jolloin muslimit lahjoittavat rahaa köyhille ja yrittävät pitää hyvää huolta lähimmäisistään.”

Rouva Idiris lukee paljon erityisesti uskontojen historiasta. ”Profeetta Muhammedin historia, myös muiden profeettojen, kuten Jeesuksen ja hänen äitinsä Marian vaiheet kiinnostavat. Islamin historiassa suosikkini on Abu Bakar, joka oli Muhammedin paras ystävä ja hänen seuraajansa.”

”Abu Bakar oli ystävällinen persoona, rikas lempeä mies, joka auttoi kaikkia, oli ihminen rikas tai köyhä.” Rouva Idiris kertoo lopuksi, että Abu Bakar päätti elämänsä ansaitusti: ”Hän kuoli onnellisena omaan sänkyynsä.”

Farah vaihtaa kanavan Eurosportille, josta tulee jalkapalloa. Perheen pojat terästäytyvät. ”He käyvät pelaamassa jalkapalloa joka lauantai”, Farah kertoo.

Molemmat pojat ovat brasilialaisen jalkapallon ystäviä. Abdirahmanin suosikki on Ronaldinho, Abdullahin Ronaldo. ”Abdullah sanoi muuttavansa Brasiliaan”, heidän äitinsä toteaa tyynesti.

”Ehdotin hänelle, että ensin voisi käydä koulun loppuun. Minä en itse katso jalkapalloa, paitsi jos vastakkain on Suomi ja joku muu maa. Silloin jännitän Suomen puolesta”, rouva Idiris naurahtaa ja heiluttaa pientä näkymätöntä Suomen lippua.

Farah Idiris puhuu hiljaa, etteivät jalkapalloa katselevat lapset kuulisi. ”Jouduin ottamaan lääkkeitä paniikkihäiriöön kielteisen kansalaisuuspäätöksen jälkeen. Kun Supo otti yhteyttä säikähdin kun tajusin, että tässä on nyt todella isot asiat kyseessä, koko elämä.”

Supon edustaja lupasi, ettei Farahille tapahdu mitään, jos hän kieltäytyisi yhteistyöstä. Suojelupoliisi ei ehkä täysin ymmärtänyt, että oli tekemisissä sähkö- ja tietotekniikan ammattilaisen kanssa.

“Laitoin matkapuhelimen kaiuttimen päälle ja sanoin, että lakimies on paikalla ja hän kirjoittaa kaiken ylös.” Idiris sai nauhoitettua myös osia keskusteluista kännykkäänsä.

Nauhalla ystävällinen keski-ikäinen miesääni, Jari, sopii arkisesti tapaamisia ”siinä samassa kahvilassa” Idirisin kanssa, samalla kalenteriaan selaillen. Supon mies tuntuu täysin harmittomalta. Sävy muuttuu heti, kun Idiris alkaa kysellä mitä hyötyä vakoilusta hänelle olisi. Mies nauraa Idirisille ylimielisesti ja sanoo suoraan, että ”tilanne täytyy arvioida sitten uudestaan”, jos Idiris päättää tehdä uuden kansalaisuushakemuksen.

Epävarmuus tulevaisuudesta painaa Farah Idirisiä, vaikka absurdit yksityiskohdat jo huvittavatkin. Hän yrittää pitää päänsä kylmänä, ettei pelko tai vainoharhaisuus ota valtaa.

Idiris ei kanna Supolle kaunaa kiristys- ja värväysyrityksestä. Häntä huolestuttaa ennen kaikkea kansalaisuusasia. Hän ei halua palata Somaliaan ja aloittaa taas kaikkea alusta.

”Luulin, että kaikki tekemäni työ palkittaisiin, mutta olin väärässä. Tämä on se palkinto.”

Farah Idiris lähtee seuraksi Myyrmäen juna-asemalle, paikallisjuna Helsinkin lähtee hetken kuluttua. Kasvoille ryöppyää syksyn lehtiä ja kylmiä sadepisaroita. Idirisiä se ei näytä haittaavan.

“En koe enää olevani ulkomaalainen. Olen tottunut olemaan täällä, minä kuulun tänne, en muualle.” Farah naurahtaa. “Kestän nykyään huonosti kuumaa ilmanalaa.”

Farah Idiris vetää kirpeää syystuulta keuhkoihinsa. “Syksy on hyvä vuodenaika, mutta kaikkein parasta aikaa on kevät. Ensin on talvi, ja on talvi, aina vaan on talvi. Sitten alkaa kevät, toivon aika. Valo lisääntyy, kaikki on liikkeessä. Ilmassa on sähköä.”

Susanna Kuparinen & Ari Sardar

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu