Milijöö män’

Tapio Heikkilä katsoo maisemaa taiteen ja tieteen keinoin.

Jokaisen arkikokemus kertoo, että maisemat ovat muuttuneet. Muutosta on kuitenkin vaikea pukea sanoiksi. Biologi, valokuvaaja Tapio Heikkilä osallistui vuonna 1996 Suomen maaseudun muutosta kartoittavaan seurantahankkeeseen ympäristöministeriön virkamiehenä ja innostui kehittämään valokuvauksesta tieteellisen metodin maisemamuutosten seurantaan.

Heikkilän työn tulos on Taideteollisessa korkeakoulussa syyskuun lopussa tarkastettu valokuvataiteen väitöskirja Visuaalinen maisemaseuranta sekä lähes 3000 museaalisin menetelmin konservoidun kuvan arkisto.

Kokeilujen kautta syntyi metodi, jossa tutkija valitsee kohteet kartoilta näkemättä paikkoja luonnossa. Kuvat otetaan valituissa pisteissä pääilmansuuntiin identtisillä rajauksilla sopivin seurantavälein.

”Menetelmä on sovellutus Yhdysvalloissa 1970-luvulla alkunsa saaneesta New Topography -suuntauksesta, jossa pyritään minimoimaan ihmisen rooli kuvauksessa ja maisemalla on puheenvuoro”, Heikkilä selittää.

”On hauskaa, että taiteellisesta menetelmästä on tullut tutkimusmenetelmä. Kuvaaja ei pääse manipuloimaan kohdetta valitsemalla erityisen kauniita tai erityisen rumia kuvakulmia. Tulee satunnaisella otannalla näytteitä arkimaisemasta.”

Tutkimusaineiston vanhimman osan muodostavat 1996 maaseutuhankkeessa kuvatut maaseutumaisemat. Nämä kohteet uudelleenkuvattiin osana Heikkilän tutkimusta vuosina 2000 ja 2005 ja aineistoa kasvatettiin valitsemalla mukaan otos perinnemaisemakohteita.

Heikkilän väitöskirjan kuvaosaa voi selailla tarinana suomalaisen maaseudun muutoksesta. Jo kymmenen vuoden aikana huomaa tapahtuneen merkittäviä muutoksia.

Metsäsaarekkeet, kiviröykkiöt ja aidat ovat vähentyneet. Valkoiset traktorinmunat, suorat tielinjat ja standardin mukaiset tienviitat ovat lisääntyneet.

Maaston muotoja seuraavat soratiet ja reunoiltaan pitsimäisen epäsäännölliset, mutkittelevat asfalttitiet ovat saaneet väistyä leveiden teiden ja suurten liikenneympyröiden tultua osaksi yhä useampaa maaseutumaisemaa.

Pellon takaa pilkistävien metsien latvuslinjoihin on ilmestynyt lisää tielinjoja ja avohakkuita yksinäisine jättöpuineen. Yhtä kuvauskohdetta hallitsee lähes koko seurannan ajan moottoritietyömaa, joka muuttaa koko maiseman pysyvästi.

Sellaisiakin maisemia on, joissa ajan kulumisen voi havaita vain hieman vinommaksi kääntyneestä aidantolpasta.

Heikkilän mielestä suomalainen maaseutumaisema voi olosuhteisiin nähden melko hyvin.

”On onnistuttu säilyttämään viljelymaisemat, mutta ne ovat muuttuneet toisaalta tehostumisen ja toisaalta pusikoitumisen takia.”, hän sanoo.

Heikkilän mukaan Suomen maaseutua muuttavat yleiseurooppalaiset trendit. Tehostunut maatalous ajaa tilakokojen kasvattamiseen ja syrjäseutujen autioitumiseen.

Maatalousmaisemat yksipuolistuvat suuren mittakaavan ja tehokkaiden menetelmien myötä. Perinnemaisemat kuten niityt, kedot ja hakamaat vähentyvät, koska niiden luontoa ylläpitävä laidunnus on harvinaisempaa. Pusikot valtaavat alaa.

Toisaalta maisemaa muuttavat moottoritiet, vapaa-ajan keskukset ja suurten kaupunkien ympärille keskittyvä rakentaminen.

Eniten huolissaan Tapio Heikkilä on perinnemaisemista. Perinteisen maankäytön luomat elinympäristöt ovat erittäin lajirikkaita ja vakavasti uhanalaisia.

Perinnebiotooppien määrä on romahtanut tehomaatalouden myötä. Niittyjä ei voi suojella jättämällä niitä rauhaan, sillä kukkaparatiisien ylläpitäminen edellyttää säännöllistä laidunnusta tai niittoa.

”Jos biodiversiteetin taso aiotaan säilyttää, niin maatalousympäristöt ovat kriittinen tekijä”, Heikkilä sanoo.

Hän on tyytyväinen siihen, että perinnemaisemien hoitoon voi saada maatalouden ympäristötukea, vaikka läheskään kaikkia arvokkaita perinnemaisemia ei olekaan saatu hoidon piiriin. Asenteetkin ovat nyt aikaisempaa suotuisampia.

”Joskus 70-luvun nousukautena kun muutettiin maalta kaupunkiin, väheksyttiin ja hävettiin maalaisuutta. Nykyään on päästy vähän yli siitä omien juurien häpeämisestä. Se on lupaava tie. Toivon, että ihmiset pitäisivät kotiseutunsa maisemia tärkeinä, koska jos arvostaa omaa ympäristöään, pyrkii pitämään siitä huolta. Tärkein kulttuurimaisema on kotiseutumaisema.”

Heikkilä toivoo, että visuaalisesta maisemaseurannasta tulisi väline maankäytön suunnitteluun. Tieto maiseman muutoksista voisi edesauttaa myös kansalaiskeskustelua yhteisestä ympäristöstä.

”Jos rakennetaan uutta, pitää tiedostaa ympäristöön liittyvät arvot ja sitten vasta pilata maisema. Maisema on jatkuvasti muutostilassa, mutta se on paha, jos pilataan tarpeettomasti välinpitämättömyydestä eikä selvitetä paikan arvoa ja olemusta.”

Tapio Heikkilä: Visuaalinen maisemaseuranta. Kulttuurimaiseman muutosten valokuvadokumentointi (osa I Teksti ja osa II Kuvat). Taideteollinen korkeakoulu ja Musta Taide 2007.

Sini Harkki

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu