Mikä voittaa?

Pääkirjoitus: Järjen voitosta puhuvat vain psykopaatit, joiden on mahdoton ymmärtää muiden kokemuksia.

Suoran toiminnan aktivistit vapauttivat kolme kanaa epäeläimellisistä häkeistään ja antoivat niille uuden kodin, jossa ne aloittivat välittömästi luontaiset puuhansa. Mitään ei rikottu. Julkisuutta kolmen kanan vapauttaminen ei juurikaan saanut muualla kuin tässä lehdessä (ks. s. 10).

Eläinoikeustoiminnan myötä muutokset pistävät kuluttajien silmiin kaupoissa, varsinkin kun vertaa, kuinka vähän eettisyyteen ja reiluuteen vetoavia tuotteita oli saatavilla kymmenen vuotta sitten. Muutosta on tapahtunut.

Siirtyminen pois eettisesti kestämättömästä tehotuotannosta on silti vasta alussa.

Entisen lapsisotilaan Emmanuel Jalin utopia on maailma, jossa rauha lähtee liikkeelle maailman yksinkertaisimmasta asiasta: rakkaudesta kahden ihmisen välillä (ks. s. 22). Jalin ottoäiti pelasti pojan lapsisotilaiden joukosta. Vei vuosia, ennen kuin Jal oppi pois väkivallan kulttuurista. Rakkaus synnyttää välittämistä läheisistä ja rakkauden ketju kasvaa. Rakkaus pelastaa.

Sveitsiläinen psykoanalyytikko Arno Gruen on samaa mieltä: tärkeintä on ihmisten välinen rakkaus sellaisena, kuin se usein ilmenee äidin ja lapsen välillä. Tappaminenkaan ei ole geneettistä, toisin kuin kuvitellaan.

Gruenin mukaan kolmannes lapsista jää vaille rakkautta. ”Myöhemmin nämä lapset kasvavat aikuisiksi, jotka itsekin halveksivat heikkoja ja apua tarvitsevia ihmisiä. Äänestäjinä he kannattavat johtajia, jotka esiintyvät vahvoina ja päättäväisinä, vaikka nämä johtajat eivät todellisuudessa välitä heitä äänestäneiden ihmisten eduista, eivätkä kykene ylipäätään tuntemaan myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan.” (ks. s. 47)

Kyynisyyteen sairastumattomien puhe ärsyttää niitä, jotka ovat rakentaneet paksun suojamuurin selvitäkseen kaikkien taistelussa kaikkia vastaan.

Länsimaiseen kulttuuriteollisuuteen on sisältynyt itsekritiikki jo kulttuuriteollisuuden synnystä 1940-luvulta alkaen. Max Horkheimer ja Theodor Adorno näkivät kirjassaan Valistuksen dialektiikka fasismin mekanismeja liberaalissa yhteiskunnassa.

Kulttuuri muuttuu yksiulotteiseksi ja tuottaa kontrollin muotoja, jotka sitouttavat ihmiset kulutuksen tehokoneiksi. Tampereella käydään naurettavaa keskustelua kulttuurikäytävästä ja siitä, mitä siellä saa esittää. Tilaa hallinnoivan parkkiyrityksen hallintopäällikön mukaan ”taide voisi olla lähinnä maisemakuvausta”. Hänen mielestään taiteen tulee olla harmitonta ja kulutusta edistävää. Kulutuksen kuplaan ei haluta uskottavuussäröjä (ks. s. 12).

Ydinvoiman lobbari ja sivistyskeskustelija Paavo Lipponen hyödyntää entisen puhemiehen auraansa, kun nykyinen pääministeri Matti Vanhanen imee vaalirahoitusta sohvakauppiailta. Kumpikin oman elämänsä toimitusjohtaja porskuttaa eteenpäin kuvitellen, että luottamus politiikkaan säilyy.

Paavo Lipponen lyttää kirjassaan Järki voittaa aktivistien yritykset tavoitella lohdullisempaa maailmaa. Viedessään sivistykseltä sen itseisarvon Lipponen tulee ylistäneeksi passiivista kuluttajaa, joka ei edes halua mitään parempaa ja jolle pitää taata oikeus ydinsähköön. Kulutuksesta ei saa tinkiä (ks. s. 11).

Jotain outoa on maailmassa, jossa urheilijoilta ja bisnesihmisiltä odotetaan parempia tuloksia, mutta sivistyksellinen kehitys nähdään vaarallisena fasismin siemenenä. Lipposen aika politiikassa on toki ohi, mutta ystäviä vielä löytyy: entisiä lapsia, joiden silmissä heikkous on halveksittavaa ja myötätunto on uhka.

Järjen voitosta puhuvat vain psykopaatit, joiden on mahdoton ymmärtää muiden kokemuksia, niin vaikeuksia kuin intohimojakin. He ovat oikeasti vähemmistössä. Muut tietävät, että rakkaus voittaa.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu