Mies Äkäsjokivarresta

Pilvettömänä päivänä Äkäsjokivarressa varhainen aamu tiputtelee tähdet taivaankaaresta katoaville hangille.

Pilvettömänä päivänä Äkäsjokivarressa varhainen aamu tiputtelee tähdet taivaankaaresta katoaville hangille. Viivyttää tunnelmaa vielä hetken hämäryyden ja valon rajamailla, sytyttää sitten punervalla auringonnousulla koko maiseman palamaan, nostaa lähes huomaamatta auringon atomipalloa ylemmäs ja valloittaa kohta maiseman. Silmiä häikäisee. Käskee tämän jälkeen pehmentää hangen, sulatella luontoa kesää kohti ja ahavoittaa kaiken, kunnes ilta sammuttaa auringon hiillokseksi taivaanrantaan, palauttaa tähdet taivaalle ja yön makuuhuone on valmis.

”Tiät sie mistään mithään?” Sauli Komulainen kysyi minulta lähes viisitoista vuotta sitten Äkäsjoen mökillä, ensimmäisiä kertoja tavatessamme, pientä kuppia siinä portaalla kallistellen.

”No jotakin…”, vastasin vähän kuin epäröiden, kun en oikein vielä miestä tuntenut, en tiennyt, että piruiliko vai kokeiliko mitä.

”Jotaki, mutta mie kysyinkin, että mithään?” kuului miehen harmajan parran seasta ja käyrävartisen pikkupiipun kopassa korahteli ja savusi.

”No kai sen verran, että omiksi tarpeiksi”, jatkoin.

”Sole mithään. Jo vain mene tuonne Kiuaskerolle sen ison kelon tykö ja kysy siltä, niin se vain kertoo vaikka et sie taia osata ees kuunnella.”

Tuon jälkeen olen käynyt tuon ison kelon luona lukuisia kertoja. Se on kuin jokin harmaa haltija, jolla on pitkät voimakkaat kädet ja sormet ja kuin sarvikruunu päässä ja häntä pyllyssä pystyssä. Olen istunut kivellä sen lähettyvillä ja kuunnellut ja katsellut tunturimaata ympärillä. Nähnyt kotkan kaartelevan tunturien yllä ja kuullut tunturihaukan kimityksen pesältään. Antanut nuotiotulen syttyä hämärässä elokuun yössä kelon lähettyville ja nähnyt todeksi sen, mitä edesmennyt toimittaja Jorma Ollikainen Kelokämppä-kirjassaan kirjoittaa siitä, miten kelot heräävät nuotiotulen häilyvässä loisteessa eloon. Aivan kuin venyttelevät, naksahtelevat ja ryhtyvät verkkaisesti niihin puuhiin ja puheisiin, joita näkee ja kuulee vain yöllä nuotion ritinässä jossakin kaukana.

Vähä vähältä minä Komulaiseen olen vuosien kuluessa tutustunut ja löytänyt monia persoonallisuuden sivuraiteita ja poimuja. Kun miehen ilme ”liikahtaa” tietyllä lailla, jota outo ei edes huomaa, ja piipussa kurahtaa nauru, silloin ollaan laittamassa etelänvariksille kompaisia ajatustenjyviä. Se on synnynäinen taito ja aistinvarma herkkyys kokeilla toista, tutustua tähän ja nähdä toisesta paljon.

Monena on ollut Komulainen elämänsä aikana.

”Sitä on on häätynyt revetä moneksi”, on mies joskus sanonut.

Takavuosina kaiveli kultaakin Ivalon Kutturassa. Kultahipuista ja niiden löytöpaikoista kysyessä sanoo: ”Mie niistä ala viskuttaa ja killata, niitä on jokien ja purojen koneloissa ja tievoissa.”

Nyt hän on ollut jo vuosia eläkkeellä. Äkäsjokisuun kalkkitehdas oli miehen viimeinen työpaikka. Silloin jäi myös Kaulinrannasta Äkäsjokisuulle kulkenut rata pois käytöstä ja koko tehdas loppui. Ja syksyllä 2008 tehdastornit räjäytetään. Korkeimmasta tornista on Ylläkselle ja ympäristöön sellaiset näkymät, että vaikutelma on kuin olisi jossakin Kanadan erämaassa ja katsoisi sen halki kiemurtelevaa tyhjää rataa.

Jos ei ole mies kultahippujen löytöpaikoista kertoillutkaan paljon, niin tammukkapurot ja -lammet ja niiden poterot on puhunut. Ja on luvannut joskus viedä minut Ruotsin puolelle, mihin lie Parkalompolon tai Rautusakaran taakse, sellaiselle tammukka- ja rautuvesille, että liekö sellaisia olemassakaan.

Ja kun mies kääntää kuulijalle elämänkirjansa sivuja, ilmi tulee, että niin kuin on aurinko kiertänyt valotahkoaan Lapin yöttömässä yössä ja sinirinta helisyttänyt tiukuaan käkkäräkoivikossa, leudon tuulen tuodessa suopursuntuoksua tykönsä Taporovan suolta ja niin kuin on myrsky pyyhkinyt yli tunturien ja tienoiden, kaataen järeimpiäkin keloja ja pieksäen piiskoillaan tunturirinteen koivut ja katajat maata myöten nöyriksi, sitä on elämäkin ollut.

Komulainen ei ole luonnonystävä, eikä luontoaktivisti – hän on luontoa itse, sisällä siinä kuin asuintalonsa kivi pihanreunalla tai kevättä huutava huuhkaja läheisen Taporovan aihkimännyn latvassa. Hänessä on läsnä tuo karu pohjoinen maa, joka kuitenkin kykenee kasvattamaan makeimmat hillansa, koristamaan herkimmät kukkansa ja tarjoamaan kauneimmat näkynsä. Komulainen ja Komulaisen maa.

Veli-Matti Lehtikangas

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu