Metallica, mon amour

Trash metallin pioneeri, sittemmin raskaanpuoleisen mainstream-rockin jättiläiseksi kasvanut Metallica on tehnyt jännittäviä käännöksiä urallaan.

Vuonna 1991 Musta albumi räjäytti yhtyeen suuren yleisön tietoisuuteen. Levy myi jotain tsiljoona kappaletta, ja pojille satoi rahaa ovista ja ikkunoista.

Mustan albumin menestyksen jälkeen linja kuitenkin vaihtui – taas – jyrkästi. Seuranneet levyt Load ja ReLoad esittelivät muun muassa kantria soittavan bändin, jonka jäsenet näyttivät Anton Corbijnin ottamissa kuvissa lähinnä kuubalaisilta sutenööreiltä. Levyjen kansikuvina on Andres Serranon verestä, virtsasta ja spermasta tekemät teokset Blood and Semen III sekä Piss and Blood. Puristit haukkuivat, vaikka levyt olivat hyviä kun mitkä.

Laulaja-kitaristi Hetfield vastasi arvostelijoilleen (vapaasti lainaten), että ”kyllähän me olisimme voineet levyttää uuden Kill ‘Em Allin, mutta miksi? Johan me sen teimme”. Yhtyeen debyyttialbumi Kill ‘Em All on trash metallin merkkipaalu.

Loadien tavoin myöskin yhtyeen uusi, Lou Readin kanssa levytetty Lulu haukuttiin ja toivotettiin helvettiin. Tosin Lulu manattiin sinne jo ennen ilmestymistään. Sekä Metallica- että Lou Reed -fanit tahoillaan huusivat vääryyttä ja oikeusmurhaa. Reed sai tappouhkauksia Metallica-faneilta.

Minäpä kerron teille tässä ja nyt, että levy on tolkuttoman hyvä. Reed pujottelee – tyylilleen uskollisesti – nuottien välistä osumatta kertaakaan kohdalle, ja Metallica on juuri sellainen riffihirviö, kuin vain Metallica osaa olla. Väitän myös, että molemmissa leireissä on operoitu oman mukavuusalueen ulkopuolella, ja siellähän se kehitys tapahtuu, kuten Jari Sarasvuo niin pistämättömästi laittaa.

Okei, saksalaisen ekspressionisti Frank Wekindin (1864–1918) teksteihin perustuvat sanoitukset ovat vähintään varttihulluja, ja välillä Lou-parka hukkuu kitaravalleihin. Silti käsillä on timantti, ja pelkkä ajatuskin siitä, että Metallica soittaa artsua, lämmittää mieltä. Junnaava drone ja kirskuvat hälyäänet ovat ennenkuulematonta Metallicaa.

Ja fanittamiseni kannalta sillä, pidänkö levyn musiikista, ei loppupeleissä ole suurtakaan merkitystä. Se, että muusikot näinä päivinä, jolloin onnistumiset mitataan pelkästään rahassa, tekevät jotain näin yllättävää ja kaupallisesti riskaabelia, on hatunnoston arvoista.

Ja ensimmäinen video Lululta? Iced Honeyn ohjaajaksi on kiinnitetty Darren Aronofsky. Huh-huh.

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu