splash_image.jpg

Melun kuningatar

Sonic Youthin Kim Gordonia kiinnostaa miesten välinen bondailu.

Siinä hän nyt on. Kymmenet uteliaat silmäparit tuijottavat kun Kim Gordon, tuo taiderockin vakavanaamainen ylipapitar, istuutuu oslolaisen baarin nojatuoliin drinkki kädessään.

Hän näyttää koulutyttömäisessä kauluspaita-kellohame-yhdistelmässä niin katu-uskottavalta, että on vaikea uskoa hänen täyttävän huhtikuussa 60 vuotta.

Legendaarisen Sonic Youth -yhtyeen basisti-laulaja suhtautuu tunnetusti mediaan kylmäkiskoisesti, eikä ole yleensä innokas jaarittelemaan julkisesti. Nyt hän vaikuttaa onneksi olevan hyvällä tuulella ja väläyttää silloin tällöin jopa yllättävän hymyn.

Hyvä niin, sillä hänet on raahattu Norjan By:larm-festivaaleille vain näyttämään naamaansa ja puhumaan itsestään.
Toissavuonna kuulutettu Gordonin ja yhtyetoveri Thurston Mooren ero on merkinnyt fanien suruksi myös yli kaksikymmenvuotisen uran tehneen Sonic Youthin jäämistä telakalle. Gordon on keskittynyt sittemmin yhä kokeellisempiin projekteihin eri kumppanien kanssa. Ikue Morin kera hän metelöi viime kesänä myös Helsingissä.

Gordon kertoo keikkailevansa kitaristi Bill Nacen kanssa perustamansa Body/Head-duon kanssa.

”Body/Head on biisipohjaista improvisointia. Meillä on kaksi sähkökitaraa, joiden päälle lausun vokaaleja”, hän selittää.

”Nyt minulla on myös enemmän aikaa kuvataiteelle.”

Gordon on maalannut esimerkiksi tuntemattomien noisebändien nimiä valkoiselle pohjalle mustin, valuvin kirjaimin.

”Mietin bändipaitoja ja niiden ideaa. Monella on yllään jonkin sellaisen yhtyeen paita, jota he eivät ole koskaan kuunnelleet. Siitä syntyi ajatus siirtää vaihtoehtobändien nimet kuvataidekontekstiin ja gallerian seinille. Voisiko taulu olla fanituote?”

Monelle kuulijalle 1990-luvulla suureen maineeseen noussut Sonic Youth oli erilaista kuin mikään, mitä he olivat aiemmin kuulleet. Kokeellinen rockyhtye oli täynnä räjähtävää energiaa, ja sen noisekitaroiden täyttämä saundi ja osiinsa hajoavat kappaleet kuulostivat huumaavan jännittäviltä.

Yksi yhtyeen kantavista voimista oli Gordon, joka lausui passiivista aggressiota tihkuvia tekstejä lakonisen viileästi. Yhtyeen noustessa yhä suositummaksi tämä ihmeellinen vaalea nainen hämmensi musiikkitelevision katsojia itsevarmalla olemuksellaan ja kreisillä tyylillään.

Gordonista ei kuitenkaan pitänyt tulla rokkitähti vaan kuvataiteilija. Torontosta New Yorkiin muuttanut taideopiskelija ehti pyöriä kuvataide- ja performanssipiireissä vuosikausia ennen kuin päätyi musiikin pariin.

”Ensimmäinen keikkani oli taideperformanssia varten kerätty tyttöbändi, joka ei osannut soittaa lainkaan. Pääasiallisena pointtinamme oli hämmentää ja häiritä yleisöä eri tavoin”, Gordon kertoo.

”Olen aina ollut kiinnostunut vaivaannuttavista jutuista ja ihmisten välisestä interaktiosta. Isäni on sosiologi, joten ehkä sillä on ollut jotain vaikutusta asiaan.”

1980-luvun alussa taidekoululainen tutustui Turston Mooreen ja Lee Ranaldoon. He alkoivat soittaa yhdessä ensin nimellä Male Bonding. Myöhemmin nimeksi vaihtui Sonic Youth ja myös yhtyetovereita tuli lisää.

Kim Gordon kertoo, että Male Bonding -nimen takana oli hänen kiinnostuksensa miesten väliseen bondailuun.

”Olen onnekseni päässyt musiikin tekemisellä tutkailemaan mystistä miesten välistä kommunikaatiota”, hän kertoo.
Kun muun muassa Nirvanan kanssa kiertänyt Sonic Youth sai näkyvyyttä, toimittajat alkoivat kysellä Gordonilta, millaista on olla nainen bändissä.

”Kun tuollaisia kysytään, pitäisi ensin miettiä, millaista on olla mies bändissa ja sitten vasta pohtia, miten naisena oleminen mahdollisesti eroaa siitä. Toisin sanoen pitäisi pohtia, millaisia muotoja sukupuolisuus saa rocktähteydessä”, Gordon toteaa.

”Kun asiaa ajattelee, niin oikeastaan monet miesrokkarit näyttävät lavalla naisellisemman puolensa. Esimerkiksi Mick Jagger ja David Bowie ovat androgyynejä ja vahvan seksuaalisia hahmoja. Ehkä naisille tapahtuu rokissa sama juttu: heistä tulee vahvan seksuaalisia ja hieman maskuliinisempia”, Gordon toteaa.

”Rokissa on kyse voimasta, vallasta, oman seksuaalisuuden ilmaisemisesta. Se antaa mahdollisuuden sukupuoliroolien venyttämiseen.”

Esiintyminen ja esitysten katsominen on Gordonille pyhä asia.

”Rokkikeikoissa on loppujen lopuksi kyse siitä, että ihmiset maksavat rahaa päästäkseen katsomaan, kuinka joku seisoo lavalla ja uskoo itseensä. Siitä syntyy positiivinen transferenssi. Katsoja saa imettyä itseensä esiintyjästä itsevarmuutta ja voimaa.”

Kim Gordon on tästä malliesimerkki. Vaikka hänen nykyisistä, vaikeasti lähestyttävistä projekteistaan olisi mitä mieltä, on vaikea kiistää sitä, että hän on vuodattanut faneilleen itsevarmuutta ja voimaa monen keskinkertaisen tähtösen edestä.

Body/Head livekeikalla taidekeskus Belgiessa Belgian Hasseltissa helmikuussa 2012.

Henna Hietamäki

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu