Mekko

Olen kutsunut siskon sunnuntaipäivälliselle.

OLEN KUTSUNUT SISKON sunnuntaipäivälliselle. Pöydässä Titti hämmentelee soppaa lusikalla ja ilmeessä on tutkijan hartautta.

”Mitä tää tumma on?”

”Merilevää.”

Titti ottaa lusikallisen, toisen. Hän tosiaan syö halukkaasti. Ihmeellistä.

”Jännä. Siis, jännä maku. Etkö sää ota?”

”En taida.”

Napsin riisikakun muruja lautaselta. Näitä ”ota nyt, en mää, ota nyt vaan, no jos ihan vähän” -pelejä me pelaamme jatkuvasti. En muista tarkkaan, mistä ja milloin sunnuntaipäivälliset saivat alkunsa. Äidin kuoleman jälkeen se oli, varmasti. Ainakin viisi vuotta tätä on jatkunut. Äiti oli ensimmäinen päivällisten järjestäjä ja kai me äidin kattauksia kaipasimme, tavallaan.

Äidin päivällispöydässä ruoka oli näkyvää, muu liikkui pinnan alla, kulmankohotuksessa, otsarypyissä, äänensävyssä. Mitä vain ei voinut syödä miten vain. Liian ahne ei saanut olla, mutta jos ei ottanut lainkaan, niin sekin oli pahasta. Nopeus oli hätäisyyttä, hitaus vetkuttelua, syömättömyys nirsoutta ja syöminen ahneutta, keskellä kulki polku, reunoilta oli jatkuvasti vaarassa pudota kohtuuttomuuteen.

Titti on se kaunis sisko ja minä olen se rumempi. Ei sitä ääneen sanota, mutta sen näkee. Titin hiukset ovat pitkät ja luonnonkiharat, minun vain pitkät, Titillä on nöpönenä, minulla peruna, Titillä kurvit, minulla pallomaha.

Titti muikistelee suutaan ja katsoo kun nakerran riisikeksiä.

”Sää taidat olla laihtunu.”

Tuon Titti on sanonut viimeksi kesällä. Se on tyhjä lause, Titti tuskin tarkoittaa mitään.

PARI KUUKAUTTA SITTEN sunnuntaina katsoimme ruuan jälkeen Hobby Hallin mainoksia ja Titti innostui. Titin mielestä kuvaston leninki sopi täydellisesti.

”Se on just sun tyyliä, olisit niin kun Hepburn Aamiaisessa Tiffanylla”, Titti sanoi.

”Jaa”, sanoin, ”missä mää sitä pitäisin.”

”No säilytät varalla juhlia varten”, Titti sanoi, ”montako leninkiä sulla on?”

”Ei yhtään”, sanoin.

”Sää tarttet tommosen. Ihan totta!” Titti sanoi.

Viikon päästä paketti tuli, sen sisällä mekko, mustaa puuvillaa ja pieniä valkoisia tähtiä, oikein kaunista ja klassista. Hepburnilla oli vielä hienompaa, silkkiä kai. Se sai olkapäiden ihon hohtamaan.

Odotin sunnuntaihin asti, silloin vasta sovitin mekkoa.

Titti katseli vierestä.

”Palauta toi kolttu ja vaadi rahat takasin.”

”On mulle ennen neljänelonen sopinu”, sanoin.

”Ainakin viis senttiä pitäis saada pois mahasta ja lanteilta. Et sää mahdu tohon ikinä.”

”Kyllä tää kohta sopii. Katotaan vaan.”

”Saanko mää sen? Se on mulle hyvä, jos otan saumoista sisään. Mää voin ommella.”

”Anna olla.”

Sisko osaa korjata vaatteita, tehdä isosta pienempää. Mikä temppu se nyt on. Titti tietää kuinka tahrat saa lähtemään matosta ja miten tunkki laitetaan auton alle tukevasti. Eikö ole tarpeeksi, että toinen on kaunis, pitääkö olla lisäksi kätevä ja näppärä.

Mekossa en ollut Hepburn, olin tällätty torimuija, käyttökelpoinen laihdutusmainosten ennen-kuviin. Lyhyet hihat saivat käsivarret näyttämään limpuilta. Helmat pullistuivat säärten päälle kuin uintikellukkeet, vain oranssi väri puuttui. Takavetoketju ei mennyt kiinni, siellä alla oli liian monta aamiaista, lounasta ja päivällistä. Ja se kaikki mitä välissä oli, välipalat ja vähän isommat annokset. Liikaa lihaa.

Titti alkoi selittää laihdutusohjeita, niitä joilla se itse pysyi kauniimpana ja hoikempana. Minä nieleskelin tyhjää ja kiskoin mekkoa pois päältä.

VAIN KERRAN OLEN TUNTENUT itseni melkein voitonriemuiseksi. Se oli puoli vuotta Titin häitten jälkeen, silloin Titti soitti yhtenä iltana ja sanoi että nyt tuli ero. Ja lisäsi vielä: ”Älä sano äidille. Kerrotaan pikkuhiljaa.”

Ero jäi kokonaan kertomatta, äiti ehti kuolla ennen. Äiti kai ihmetteli, kun Titin miestä ei näkynyt sunnuntaisin, muttei äiti mitään kysynyt, joten ei tarvinnut vastata.

Hykertelin salaa, kun tarjouduin muuttoavuksi. Viikonloppu kannettiin tavaroita miehen omakotitalosta Titin uuteen kotiin, joka oli kolme kertaa vanhaa pienempi. Silloin unohdin, että Titti kumminkin on se parempi versio, minä isosiskona harjoittelukappale, joka tuli koulusta polvet kurassa ja sukkahousut reikäisinä katsomaan kun Titti se sirosti sipsutteli äidin remmikengillä.

Vaikka perinnönjaossa meni kaikki puoliksi, oli äiti nimennyt Titille erikseen tavaroita, niin kuin nyt kaksitoistaosaisen astiaston ja piirongin, jolla oli liikkeen mukaan antiikkiarvoa, en kyllä muista miten paljon. En ollut äidin silmissä oikein mitään. En ainakaan piirongin arvoinen.

Titti voi kehua, mutta ikinä en ota tolkkua siitä, pitääkö oikeasti. ”Voi että, onpas sulla kivat verhot”, Titti saattaa sanoa. Sitten puolen tunnin päästä: ”Olis tohon paremmin sopinu ohuemmat, noi pimentää ihan liikaa.”

En muista kumpi aloitti päivälliset. Vuoroviikoin me niitä laitoimme, tasan kolmelta alkaen ja aina piti olla erityisempää kuin ennen. Mielellään etnistä tai muuten harvinaista, jotain jonka tekeminen oli hidasta ja harrasta.

TÄMÄ VIIMEINEN PÄIVÄLLINEN oli erityisen harvinainen. Edellisenä iltana olin taas sovittanut mekkoa ja se oli entistä piukempi. Ensin revin sen pois päältä, sitten otin sakset ja leikkasin suikaleita, suikaleista palasia. Viimeksi istuin silpun keskellä, noustessa huimasi. Aloin tehdä japanilaista sunnuntaipäivällistä, misokeittoa ja pieniä sushipalasia. Merilevä näytti samanlaiselta kuin mekkosilppu lattialla. Siitä sen keksin. Keitin, paistoin, paloittelin, haudutin. En iljennyt maistaa, mutta mekko muutti muotoa, sitä tuli keittoon, sitä oli erikoisen hienojen japanilaisten riisipallojen ympärillä, loput pari desiä päätin panna taikinaan, keittää taateleitten kanssa mössöksi ja työntää uuniin. Olkoon japanilais-suomalainen ateria, jälkiruokana taatelimekkokakkua ja teetä, tämä viimeinen sunnuntaipäivällinen.

Ja niin tarjoilen siskolle keittoa ja sushia, jälkiruuaksi kakkua. Hykertelen itsekseni. Titti syö, on oppinut äidin päivällisiltä miten ollaan ja käyttäydytään. Toisen kakunpalan jälkeen Titti kysyy:

”Muuten, sopiiko se mekko sulle vai saanko mää sen?”

Kirjoittaja on tamperelaistunut filosofian maisteri. Hänen tekstejään on julkaistu Viita-akatemian kirjoittajakoulun antologiassa Kaksi munaa raakana suuhun (2004).

Riitta Aromäki

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu