Mediakritiikkiä kakaroille

Oppilaiden tehtävä olisi pohtia, miksi media tuottaa tiettyjä näkökulmia ja osoittaa, miksi minä olen väärässä.

Mitä on kriittisyys? Jos ajatellaan kouluopetusta, niin millainen ympäristö tarjoaa parhaat mahdollisuudet kriittisen oppilaan kasvattamiseen? Itse ajattelisin kahta vaihtoehtoa.

Pätevän opettajan malli on sellainen, jossa opettaja on todella osaava mediakriitikko, mikä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi hallita opettajan työn ohessa myös kaikki kriittisen tutkijan ja journalistin ominaisuudet. Tämä voi olla kohtuuton vaatimus, koska se vaatisi valtavaa työtä.

Tavallisen open vaihtoehdoksi jää se, että opettaja opettaa opetussuunnitelman mukaan, mutta samalla paljastaa alati sen, mitä hän – auktoriteettina – itse ajattelee ja kertoo miksi. Poliittista asennetta ei voi erottaa kriittisyydestä.

Omien näkemyksien perustelemattomuus on karhunpalvelus mediakritiikille. Mikään muu ei ole kriitiikille yhtä vahingollista kuin se, että auktoriteetti vaatisi kriittisyyttä ilman, että oppilas tietää miksi.

Tuumasta toimeen. Yritänpä seuraavassa olla mediakriittinen seuraten Voiman opetussuunnitelmaa. Jokainen lukija voi valita toiset esimerkit seuraten omaa poliittista intuitiotaan, joka saattaa poiketa esitetystä.

Kurssi alkaisi sillä, että muistuttaisin oppilaita oikeusministeriön kampanjasta, jolla yritettiin aktivoida nuoria äänestämään. Toteaisin, että ei onnistunut, tuloksena oli sodan jälkeen kehnoin äänestysprosentti. Kysyisin, miksi nuorisolle suunnatut valtioapparaatin tuottamat äänestämistä ironisoivat mainokset eivät koskettaneet heitä.

Seuraavaksi näyttäisin oppilaille Timo Harakan Pressiklubin ohjelman, jossa kerrotaan eduskuntaan valittujen keskipalkan olevan noin 90 000 euroa vuodessa ennen eduskuntaan valitsemista. Siis lähes neljä kertaa enemmän kuin keskivertokansalaisella.

Sitten katsoisimme uudestaan SAK lihava porvari syö meidän ruokamme -mainoksen ja tutustuisimme Voima-lehteen numero 2/2007. Katsoisimme tilastoja, kuinka paljon rahaa kansantaloudesta valuu ulkomaille. Tämän jälkeen opettaisin oppilaille, että SAK:n mainos ei ollut väärässä vaan siksi, että nykyaikaisessa sivistyneessä kapitalismissa ketään ei saa syyttää riiston hedelmien putoamisesta epätasaisesti harvoille ja valituille. Se on tabu.

Tämän jälkeen keskustelisimme oppilaiden vanhempien tuloista ja siitä, missä määrin ne korreloivat suhteessa oppilaiden poliittiseen asennoitumisen.

Sitten lukisimme iltapäivälehtiä ja pohtisimme eduskuntavaaleja edeltänyttä tilannetta, jossa demariministeripoloinen menetti täysin uskottavuutensa siksi, että hänen miehensä oli ehkä maksanut graafikolle pimeästi 1000 euroa.

Samaan aikaan kokoomuksen riveissä oli mies, joka ei tiennyt seurustelevansa maksullista eroottista hierontaa harjoittavan naisen kanssa. Kokoomuksella on riveissään myös mies, joka nukahdettuaan auton rattiin aiheutti yhden ihmisen kuoleman. Kuolonkolarikuljettaja vetosi asianajajatyyliin siihen, että ei muista mitään. Media avitti poloista pohtimalla, josko poliitikkoasianajajalla olisi sairaus, joka aiheuttaa nukahtamista rattiin.

Kokoomukselta löytyy myös mediamoguli, jonka omistama tutkimusyritys suhmuroi päättömiä tulosennusteita ja tuotti tilanteen, jossa kokoomuksen äänikuningas saa laitettua kaiken ennen vaaleja Ylen – ei yrityksen – syyksi. Tämän lisäksi samaisen nykyisen kansanedustajan väitetään tehneen seksistisiä ehdotuksia kilpailevalle naisehdokkaalle.

Kaikkea ikävää voi sattua. Kysyisin kuitenkin oppilailta, miksi näyttää siltä, että yhden puolueen ehdokkailta ei edes oleteta minkäänlaista tietoisuutta omasta toiminnastaan puhumattakaan omastatunnosta. Kysyisin myös, miksi media antaa yhdelle anteeksi sellaisen, joka toiselle olisi poliittisen uran loppu. Sitten kertoisin tarinoita naispääministeri Anneli Jäätteenmäen pienestä valheesta ja suuresta totuudesta ja entisen kansanedustaja Rosa Meriläisen kohtalokkaasta rehellisyydestä.

Oppilaiden tehtävä olisi pohtia, miksi media tuottaa tiettyjä näkökulmia ja osoittaa, miksi minä olen väärässä. Viimeistään kotona käytyjen perhekeskustelujen jälkeen he löisivät pöytään vasta-argumenttinsa, jotka minä sitten yrittäisin tyrmätä. Oppilaille ei jäisi epäselväksi, mitä mieltä minä olen, mitä mieltä heidän vanhempansa ja miksi he ovat eri mieltä kuin minä.

Kurssin lopuksi muistuttaisin, että Suomessa ei ilmesty ainoatakaan vasemmistolaista päivälehteä. Vaatisin oppilaita lopettamaan väärää tietoisuutta edustavien lehtien tilaamisen. Oppilaat tuskin tottelisivat minua, mutta tiedostaisivat ainakin, miksi he mitäkin tilaavat ja millaista politiikkaa ne edustavat.

Mediatutkija Juha Herkman on kirjoittanut kirjan kriittisestä mediakasvatuksesta. Herkmanin kirjaan on koottu historiallisesti ja asiallisesti kaikki olennainen, mikä kuuluu kaikille mediakasvatuksen parissa työskenteleville.

Herkmanin kirja on analyyttinen ja viileä ja perustelee väitteensä kunnolla. Kovinkaan räksyttävä se ei ole ja akateeminen epäsuoruus voi myös etäännyttää opettajan. Tämä on kirjan ainoa puute.

Olisi kuitenkin virheellistä ajatella, että Herkmanin kirja kuuluisi vain opettajan jokailtaiseksi palkattomaksi työksi eli iltalukemiseksi. Etenkin se kuuluu toimittajan ja muiden valistajien työpöydälle.

Ei siksi, että sitä pitäisi ainoastaan lukea joka päivä, vaan siksi että muut näkisivät, että sitä luetaan. Kirja on pakollista ostettavaa kaikille oppilaitoksille, toimittajille siinä missä muillekin, jotka voivat vähentää sen verotuksessaan.

Juha Herkman: Kriittinen mediakasvatus. Vastapaino 2007. 259 s.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu