Me, me, I wanna be!

Keski-ikäiset kirjailijanaiset katsovat peiliin. Pitäisikö kirjailijoiden autofiktion kiinnostaa, Maaria Pääjärvi pohtii esseessään.

Päällisin puolin Anja Snellmanin ja Virpi Hämeen-Anttilan uusimmat teokset ovat toistensa vastakohtia. Snellmanin ohuen Ivana B:n kansi muistuttaa peiliä, johon on kirjoitettu nimi ärhäkän fuksianpunaisella huulipuikolla. Siitä lukijakin voi katsella kuvajaistaan. Hämeen-Anttilan Tapetinvärisen mattapintaista kantta koristaa kirjailijan lapsuuskuva.

Autofiktio merkitsee sellaista proosakirjallisuuden lajia, johon kirjailija on kirjoittanut itsensä mukaan. Kotimaisessa kirjallisuudessa sitä edustavat esimerkiksi Pentti Holapan Ystävän muotokuva (1997) ja Pirkko Saision Punainen erokirja (2003). Kirjallisuudentutkija Päivi Koiviston mukaan autofiktiolle tyypillistä on pyrkimys viestiin ja vaikuttamiseen.

Holapan ja Saision teokset edustavat seksuaalivähemmistön identiteettikirjallisuutta ja sikäli lähestyvät tunnustuksellista proosaa. Niiden merkitys omaelämäkerrallisena proosana on saada käytännössä sekä fiktiivinen rooli että fiktion ulkopuolinen tunnustus seksuaalivähemmistölle ja kirjailijalle sen edustajana. Samaan tapaan voi tarkastella Snellmanin Ivana B:ta ja Hämeen-Anttilan Tapetinväristä.

Snellmanin Ivana B:n aihe on kirjallinen julkisuus. Ivana B on wannabe-kirjailija, joka hallitsee julkisuutta provokaatioilla ja paljastuksilla ennen kuin on julkaissut yhtäkään romaania. Ivana B:stä voi poimia nopeasti pintajulkisuutta soimaavan ja vanhaa kunnon sivistystä puoltavan sanoman. Sankari kirjoittaa, konna poseeraa.

Kaunokirjallisuus-nimiseen peliin tietysti kuuluu teosten tulkintojen jättäminen auki ja niiden pitäminen hienotunteisesti etäällä kirjailijasta. Kuitenkin omaelämäkerrallinen ja kirjallisuuspoliittisesti akuutti puheenvuoro suorastaan pakottaa lukijan keskittymään juuri siihen, mitä kirjailija haluaa sanoa. Etenkin silloin, kun tuo sanoma on tuttu muistakin kulttuuripoliittisista yhteyksistä.

Viime vuosina apuraha- ja palkintolautakunnat sekä lehtien toimitukset ovat joutuneet tekemisiin kirjatulvan kanssa. Teoksia ilmestyy paljon ja joidenkin, kuten Snellmanin, mielestä liikaa. Koska kirjalla on vaikea erottua julkisuudessa,”ulkokirjalliset” seikat painottuvat. Tuskin juuri kukaan olisi kuullutkaan Pimppini on valloillaan -antologiasta, ellei Katja Kettu olisi puhunut itseensä kohdistuneesta kaappausyrityksestä, jonka todenperäisyyden selvittämisen iltapäivälehdet ottivat asiakseen.

Vuoden 2012 kohukirjailija Minttu Vettenterä hyödynsi sosiaalisen median ulottuvuuksia tehdessään tunnetuksi Enkeli-Elisan hahmoa ja Jonakin päivänä kaduttaa -kirjaansa. Netin väitetään tuoneen mukanaan myös piratismiongelman. Siitä kirjailijatkin ovat huolissaan, vaikka sen merkitys heidän työlleen on ainakin toistaiseksi korkeintaan marginaalinen.

Tässä tilanteessa kirjailijat kampanjoivat näkyvästi sekä oman ammattistatuksensa että tienestiensä puolesta. Snellman on osallistunut ”Myytti lukukansasta” -kampanjaan, joka painostaa suomalaisia palkitsemaan kirjailijansa rahallisesti, koska saavat käyttää hyvää kirjastoverkostoa ilmaiseksi.

Hämeen-Anttila taas on kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanasto ry:n puheenjohtaja. Sanasto on kirjallisuudelle kuin Teosto musiikille – se tilittää tekijänoikeuteen perustuvia maksuja, kuten lainauskorvauksia. Lainauskorvaus on kirjailijan saama lainakohtainen, tekijänoikeuteen perustuva korvaus, jonka tarkoitus on kompensoida oletettuja, kirjaston aiheuttamia menetyksiä kirjamyynnissä. Sanasto on kampanjoinut vuoden 2012 aikana näkyvästi lainauskorvauksen tason korottamisen puolesta.

Oikeudet omaan tekstiin tai omaan elämäntarinaan ovat viime vuosina tulleet voimakkaasti esille nimenomaan taloudellisessa mielessä. Piratismi, plagiointi, omaisuuden varjeleminen ja toimeentulon turvaaminen kulttuurin hyödyntäjiltä eli lukevalta yleisöltä ovat nousseet tärkeiksi kirjallisuuspoliittisiksi kysymyksiksi. Sananvapausjärjestö Suomen Penin puheenjohtaja, kirjailija Jarkko Tontti laajensi piratismin vastaisen taistelunsa kirjastoihin, jotka hänen mukaansa ovat kaikesta hyvästä huolimatta tuoneet Suomeen ”ilmaisuuden kulttuurin”, joka saa yleisön olettamaan kirjallisuudesta nauttimisen maksuttomaksi.

Ivana B on kirjeromaani. Minäkertoja lähettelee yksipuolisia kirjeitä terapeutti Parantaiselle, koska Ivana B on järkyttänyt hänen identiteettiään kirjailijana. Minäkertoja on Anja Snellmanin omakuva, kypsään keski-ikään ehtinyt naiskirjailija, joka on ainakin omasta mielestään kohonnut julkisuuteen oikeaa reittiä ja ennen kaikkea kirjoittamalla. Huoli sivistyksen rappiosta ja oikeinkirjoituksen kovasta kohtalosta on niin suuri, että ”Jane Austin” on Snellmanin näppäimistöstä herkullinen lipsahdus.

Fiktion lakien mukaan Ivana B on vanhemman naiskirjailijan itsensä tuottama kuvitelma, joka merkitsee haastetta. Sen yli pitää kasvaa. Siksi Ivana B onkin ennen muuta romaani persoonallisesta kasvusta, kliseisesti oman vanhenemisen pelon yli kömpimisestä.

Tietysti romaanin minä selviää haasteesta. Hän kesyttää Ivana B:n kuvitteelliseksi tyttärekseen ja tulee näin sinuiksi häiritsevän ja uudenlaisen kirjailijaroolin kanssa. ”Arka runoratsu Pegasos pakenee mediameteliä […] olen viimein palannut työpöydän ääreen, uusi vuosi ja uusi kovalevy odottaa, ja aivan ensi töiksi muistelen äitiäni […]”. Ivana B sulkee esiripun, kun kirjailija palaa leiviskänsä ääreen ja kykenee sijoittamaan itsensä sukupolvien ketjuun.

Haasteesta selviää myös Hämeen-Anttilan Tapetinvärisen minäkertoja. Unidialogi Chagallin, arkkityyppisen taiteilijahahmon, kanssa vapauttaa hänet kirjoittamisblokista. ”Mutta kieltä sinä rakastat täydellisesti ja ilman ehtoja, etkö rakastakin? […] Haluatko kirjoittaa? Haluat. Siinä on kaikki mitä välttämättä tarvitset.” Tämän jälkeen kirjailija voi palata huojentuneena ja vapautuneena elämäänsä ja työpöytänsä ääreen.

Tapetinvärisen haaste on kuitenkin erilainen kuin Ivana B:n. Hämeen-Anttilaa muistuttavan päähenkilön elämään ilmestyy Mimi, joka romaanin alussa esitellään lapsuudenystävänä mutta joka onkin minuuden projektio, kaksoisolento, joka saapuu haastamaan päähenkilön. Persoonallisuuden eri puolia edustavat arkkityypit: jokeri, lapsi, vaitonainen, kenties kehitysvammainen nainen, perfektionisti, taiteilija.

Tapetinvärinen opettaa tulemaan sinuiksi ankeankin lapsuuden kanssa, löytämään siitä positiivisia seikkoja ja työntämään syrjään sen pelokkuuden, joka saa yksilön pysyttelemään näkymättömissä. Hämeen-Anttilan kirja on elämäntaito-opas romaanimuodossa. Kokemus ahdistavasta lapsuudenkodista ja traumojen käsitteleminen arkkityyppien avulla pyrkivät tekemään subjektiivisesta universaalia, jaettua. Arkkityypeillä on myös Tapetinvärisen maailmassa olennainen feministinen ulottuvuus: ne ovat talismaaneja patriarkaatin sortoa vastaan.

Onnistuneesta myytti- tai tarinaterapiasta on kuitenkin vielä pitkä matka hyvään sanataiteeseen. Ja tätä on pohdittava, koska Hämeen-Anttilan romaanin jälkisanat asettavat Tapetinväriselle romaanitaiteen uudistamiseen tähtäävät kehykset. Jälkisanoina toimii katkelma David Shieldsin Reality Hunger -manifestista (2010). Se koskee muistelmia, muistin epäluotettavuutta ja muistelmakirjallisuuden herkkyyttä juuri luotettavuuden ja epäluotettavuuden akselilla.

Muisti ja identiteetti eivät ole pysyviä ja kiinteitä ilmiöitä vaan ne muuntuvat alituisesti: ”Kun pidämme tämän mielessä, muistelmia voidaan kutsua moderneiksi romaaneiksi, sitä piirrettä myöten, että niissä on epäluotettava kertoja.” Tällä varauksella autobiografinen romaani kuitenkin pysyy nimenomaan fiktiokirjallisuuden piirissä. Näin Hämeen-Anttila myös torjuu romaaninsa lukemisen suoraan elämäkertana, ja samaan aikaan hän korostaa haastatteluissaan romaanin elämäkerrallisuutta. Näin ympyrä sulkeutuu, kirjailija on sen valtias ja tarinansa tosi omistaja.

Reality Hunger -manifestissa kyse on suurista linjoista. Shields pitää fiktiokirjallisuuden tietä loppuunkuljettuna ja vaatii tilalle esseistisen, elämäkerrallisen ja journalistisen otteen pohjalta laadittua proosaa.

Manifestin sisältämä aines on kuitenkin pitkälti muusta kirjallisuudesta lainattua. Se sisältää pyrkimyksen ravistaa kirjallisuuden tekijyyteen ja kaupallisuuteen liittyviä sopimuksia, joilla on perustava arvo taiteenlajin kannalta. Kirjallisuus mielletään tekijöiden kautta, tekijännimi on kunkin teoksen tärkein hakuehto, tekijänoikeus on voimakas henkinen ja materiaalinen arvo, ja tekijän kirjailijaura muodostuu kriitikoiden kiittäessä juuri hänen tapaansa ilmaista.

Jälkisanoissaan Shields mainitsee nykyisen keskustelun varkauksista ja plagioinnista tärkeäksi syyksi manifestinsa kirjoittamiseen. Sen takia hän halusi rakentaa kirjansa lainauksista, joiden alkuperää ei ilmoiteta. Kustantaja kuitenkin vaati häntä laatimaan listan viitteistä, ja sen Shields kehottaa leikkaamaan irti Reality Hungerin lopusta. ”Yritän saada takaisin sen vapauden, joka oli kirjailijoille Montaignesta Burroughsiin itsestäänselvyys, mutta jonka me olemme menettäneet.”

Shieldsin sanoma on selvä: kulttuuria ei omista kukaan tai sen omistavat kaikki. Todellisuuttakaan ei voi saattaa copyrightin piiriin, vaikka kirjailija Riikka Ala-Harjan sisar väittäisi sanomalehdessä omistavansa perheensä tarinan ja kirjailijan siis varastaneen sen häneltä. Yhdysvalloissa elämäntarinoiden myyminen on jo mahdollista, jokainen oman elämänsä taiteilija on oman elämänsä tekijänoikeuden haltija. Tässä lienee individualismin korkein voitto kulttuurin kollektiivisista piirteistä.

Shieldsiin tukeutuminen on Hämeen-Anttilalta erikoinen teko. Hämeen-Anttilan toiminta suomalaisessa kirjallisuuspolitiikassa vahvan tekijänoikeuden puoltajana tuntuu ristiriitaiselta Shieldsin poliittisen ohjelman rinnalla. Onko kirjailija vain jättänyt jälkisanat lukematta? Ei kai sentään.

Tapetinvärinen osallistuu kirjallisuuspoliittiseen keskusteluun tarinan omistamisesta. Kirjailijan mielestä Mimi on varastanut hänen elämäntarinansa ja käyttänyt sitä teoksissaan. Tilanne häiritsee kirjailijaa. Kysymys omistamisesta kuitenkin raukeaa siihen, että Mimi on vain yksi me-me lisää, osa itseä.

Mitä merkitsee näin yltiöyksilökeskeinen rakenne? Poliittista kysymystä tarinan copyrightista ei tarvitse koskaan ratkaista, koska yksilö itsessään paljastuu niin monisyiseksi, ettei hänen oikea kätensä ole selvillä vasemman touhuista. Kysymys tekijänoikeudesta ei kriisiydy, koska sille ei ole todellista uhkaa. Pelkkä kuvitelmakin riittää suistamaan kirjailijan raiteiltaan. Emotionaalinen uhka oman tarinan menettämisestä jonkun toisen kirjailijan tuotantoon on kenties vastaväite Shieldsin manifestiin, mutta hyvin heikko, koska pelko jää tabuksi. Koskemattomaksi, käsittelemättömäksi ja kyseenalaistamattomaksi.

Nähdäkseni Hämeen-Anttila vastaa Shieldsin julistukseen tarinoiden täydellisestä vapaudesta äärimmäisellä individualismilla. Kirjailija ei joudu luopumaan halustaan omistaa tarinansa, ja näin halusta tulee oikeus. Hän rauhoittuu vasta kun tajuaa, ettei kukaan vie hänen elämäntarinaansa.

Kirjailija päättää solmia moninkertaiset suhteet itseensä: hän on leegio persoonallisuuksia, jotka kaikki tukevat hänen tarinansa muotoutumista. Shields mainitsee Reality Hungerissa kahden kannan kamppailun: unelma itsestä ja unelma yhteisöstä. Tapetinvärinen vannoo edellisen nimiin radikaalisti, kesyttämällä romaanin alussa piirtyvän Mimin oudon pienyhteisön osaksi itseään.

Antamansa haastattelun mukaan Hämeen-Anttila tahtoo valaa rohkeutta niihin, jotka samastuvat hänen kokemuksiinsa lapsuudesta ja sen aiheuttamista seurauksista. Kertomus minuuden eheytymisestä suhteessa yleisöön, yhteisöön, on esimerkillinen tarina, jonka kautta yksilö asettaa itsensä muiden yksilöllisen kasvun esikuvaksi.

Sekä Snellmanin että Hämeen-Anttilan kirjojen kertoja on nimenomaan kirjailija. Paradoksi on mielenkiintoinen: autofiktio on siis kirjailijoiden kirjallisuutta. Siksikö, kuten Päivi Koivistokin sanoo, lajissa korostuvat usein metafiktiiviset piirteet?

Metafiktio tarkoittaa itseään kommentoivaa kerrontaa, vähän samaa kuin itsereflektio. Tietoisuus itsestä tekemässä jotain. Sekä me-men että I wanna ben laita on sama. Kirjat ovat esitystä kirjailijan sisäisestä taistelusta, joka liittyy vain osittain sellaisiin inhimillisiin seikkoihin, jotka lukijakunta voi laajalti jakaa, mutta sitäkin selvemmin hänen toimintaansa juuri kirjailijana.

Suomalaisen kirjallisuuden isossa kaaressa on arvostettu sellaisia teoksia, joissa kirjailija pystyy rakentamaan erilaisten ihmisten tarinoista todellisuutta monitasoisesti valaisevan näkymän. Esimerkiksi Väinö Linnan tunnettuja romaaneja luetaan juuri tämän takia.

Linna ei ollut ensisijaisesti kiinnostunut itsestään tai itsestään esimerkkinä, jonka voi asettaa muiden eteen, vaan tarkastelun ala on jatkuvasti monta kertaa suurempi kuin kirjailija itse. Tähän myös perustuu sinänsä hatara oletus kirjailijoiden kyvystä ymmärtää ihmisyhteisöjä tai ihmisen toimintaa, siis oletus kirjailijoiden viisaudesta.

Unelma kansalliskirjallisuudesta on ollut suomalaisen kirjallisuuden unelma yhteisöstä. Kirjallisuuden kansallinen funktio on pitkälle kyseenalaistunut, ja siitä on tulossa entistä selvemmin vihkiytyneiden ja erikoistuneiden ammatillinen kenttä. Pyrkimykset laajuuteen tai puhumiseen yhtenäiskulttuurissa kariutuvat lähtökohtaisesti, ja tilanne onkin omiaan täysin subjektivistiselle proosalle ja mahdollisesti yhteisöllisyyden muotoutumiselle, esimerkiksi kirjallisuuden alakulttuureissa.

Kirjailijan ongelmien käsitteleminen tällä tasolla, laajan yleisön lukuromaaneissa, synnyttää automaattisesti tyhmiä kysymyksiä, joista kenties typerin kuuluu: miksi suuren yleisön pitäisi olla kiinnostunut kirjailijasta? Itsestään voi tietysti kirjoittaa, mutta vaikkapa Montaigne, Alfred de Musset tai Marcel Proust kykenivät käyttämään omaa napaansa maailman synnyttämiseen sen sijaan että olisivat mieltäneet sen sekä alfaksi että omegaksi.

Sekä Ivana B että Tapetinvärinen kuitenkin suuntaavat viestinsä yhteisölle. Niiden vahvuudet ovat lähinnä keskustelun herättämisessä, mutta siitäkin lajista on ylitarjontaa. Samalla kuitenkin Hämeen-Anttila on kirjailijantyön korostamisella ja Shieldsiä hyödyntämällä laatinut kirjallisuuspoliittisen ulottuvuuden romaaniinsa, trauman käsittelyn oheen. Snellmanin kirjan koko teema taas on kirjailijanuran kehkeytyminen, näkökulma on vanhemman kirjailijan, ja tarkastelun kohteena on nykytodellisuus, joka ei kuitenkaan ole realistisesti kuvattu vaan paremminkin uhkakuvilla leikittelevä – kuten politiikka usein on.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen, Otava 2012, 318 s.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala 2012, 165 s.

Kirjoittaja on kriitikko ja kirjallisuudentutkija, joka kirjoittaa aktiivisesti kulttuuria käsittelevään Luutii-yhteisöblogiin.

Maaria Pääjärvi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu