splash_image.jpg

MC Bride, paskiainen

Chauncey McBride on valinnut kivisen tien nuorten auttamiseen. Liittolaiset ovat karisseet matkan varrella, mutta McBriden ylpeys ei. ”Jos lopettaisin nyt, lopettaisin voittajana.”

Ottelua on jäljellä seitsemäntoista sekuntia, ja helsinkiläisjoukkue Hotsteppaz on pisteen tappiolla. Chauncey McBride pitää palloa molemmilla käsillä päänsä yläpuolella ja hakee katseellaan syöttösuuntaa. Silloin yksi vastustajan pelaajista nappaa takaapäin hänen kädestään kiinni niin napakasti, että McBride kaatuu.

Kaksimetrisen amerikkalaisen päässä sumenee. Hän nousee räväkästi ylös, ja hetkessä hänen tatuoitu käsivartensa halkoo ilmaa. Vastustaja putoaa kentän pintaan. Koko sali hiljenee.

Hämeenlinnassa pelatusta miesten alasarjaottelusta on kulunut seitsemän vuotta. 42-vuotias McBride ei muistele koripallouransa pahinta ylilyöntiä ylpeänä. Koripalloliitto määräsi hänet vuoden pelikieltoon, mutta hän sai jatkaa työtään maahanmuuttotaustaisten junioreiden valmentajana.

Entä miten lyönnin vastaanottanut pelaaja reagoi? Hän lähetti liitolle kirjeen, jossa hän toivoi McBridelle suopeaa rangaistusta, koska tämän tekemä työ suomalaiselle koripalloilulle on niin arvokasta.

Seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin tiivistyy paljon Chauncey McBriden persoonasta. Hän on tulisieluinen mies, joka haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Samalla hän on lempeä isähahmo, jolle elämänsä kanssa haparoivat nuoret ovat kaikki kaikessa.

Hän on henkilö, joka jakaa suomikoriksen ympärillä puuhastelevien mielipiteet ääripäihin.

”Kun olin 12, äitini sanoi minulle, että maailma tarvitsee minunlaisiani. Hän näki minussa jotain, mitä hän ei nähnyt muissa lapsissaan. Siitä se varmaan lähti”, McBride vastaa kysymykseen, mistä hänen halunsa auttaa nuoria on peräisin.

McBride aloitti 12 vuotta sitten tehtävänsä Suomessa. Hän perusti Hotsteppaz-järjestön, jonka tarkoituksena oli auttaa koripallon, tanssin ja muiden aktiviteettien avulla maahanmuuttajia ja maahanmuuttotaustaisia nuoria pysymään poissa kaduilta ja löytämään paikkansa yhteiskunnassa.

Jalosta tarkoituksesta huolimatta matka ei ole sujunut ongelmitta. Yksi syistä siihen on, että McBride on aina halunnut kulkea omaa tietään, vaikka se ei olisikaan se kaikkein tasaisin.

Hänen määrätietoisuutensa on peräisin lapsuudesta. Elämä köyhässä kahdeksanlapsisessa perheessä Kansasissa ghettoalueella ei ollut sitä, mitä hän tulevaisuudeltaan halusi. Huumeiden ja väkivallan värittämistä lähiöistä helpoin tie pois oli urheilu.

McBride jätti kotinsa 16-vuotiaana eikä enää palannut. Hänen tiensä vei Idahon yliopistoon, jossa hän pelasi koripalloa ja opiskeli kaupallista alaa.

Kun McBride oli 25, hän sai kaksi työtarjousta. Hän joko lähtisi Kaliforniaan valmentamaan tai Suomeen pelaamaan. Vielä silloin hän ei ollut valmis jättämään kotimaatansa. Vuosi Kalifornian auringossa maan college-sarjan nuorimpana valmentajana ja kaupallisen alan töissä oli kuitenkin viimeinen naula arkkuun. McBride ei halunnut jäädä maailmaan, jossa sääntöjen rikkominen on sääntö.

”Oman edun ajaminen on osa maan kulttuuria. Aina tilaisuuden tullen vedetään rahaa välistä. Ei siellä rehellisyydellä pitkälle ­pääse.”

Seuraavana vuonna McBride lensi Suomeen. Hän ehti pelata ammattilaisena kaksi vuotta, ennen kuin loukkaantumiset päättivät hänen ammattilaisuransa. Uran päättyminen ei haitannut häntä pätkääkään. McBridella oli ollut suunnitelma valmiina jo vuoden ajan: heti kun hän lopettaa oman uransa, hän pistää alulle jotain tärkeämpää.

Hän teki töitä nuorten kanssa jo kotimaassaan, ja Suomessa hän huomasi nopeasti, että työsarkaa on vaikka millä mitalla. Suomessa oli jatkuvasti enemmän maahanmuuttajanuoria, mutta ennakkoluulot elivät vielä niin vahvoina, ettei kukaan uskaltanut ottaa heitä vastuulleen.

”Pohjois-Amerikassa tilanne ghetoissa on jo ajat sitten mennyt niin pahaksi, ettei juuri mitään ole tehtävissä. Suomessa näin sen sijaan uuden ongelman, jonka kasvua pystyisi hidastamaan.”

Hotsteppaz lähti liikkeelle siitä, kun McBride tutustui Charlie-nimiseen sudanilaispoikaan. Poika oli silmiinpistävän lahjakas, mutta yksikään suomalaisseura ei ollut ottanut häntä pelaamaan. Niinpä McBride ryhtyi valmentamaan häntä itse. Charlie asui Salossa, joten he reissasivat yhdessä Salo–Helsinki-väliä. Vuonna 2000, kun Charlie muutti Helsinkiin, McBride perusti Hotsteppazin, jolla oli sekä miesten että junioreiden joukkue. McBride muistelee järjestön alkuaikoja lämmöllä.

Hotsteppaz sai Helsingin kaupungilta käyttöönsä vakituisen harjoitusvuoron, jonka suosio kasvoi lumipalloefektin voimalla. Sana kiersi, ja harjoitusvuoroille ilmestyi parhaimmillaan 50–60 nuorta erilaisista taustoista. Juuri se oli Hotsteppazin tavoite: tuoda mahdollisimman monta nuorta pois kaduilta ilmaisen aktiviteetin pariin.

McBride ymmärsi urheilun voiman omassa nuoruudessaan, ja hänen filosofiansa on pysynyt samana tähän päivään saakka. Jos maahanmuuttajanuoret ovat pelaamassa koripalloa, he eivät ainakaan ole metroasemilla juopottelemassa ja potkimassa automaatteja.

”Kaikista ei tietenkään tule ammattilaisia”, McBride sanoo. Se ei ole tarkoituskaan. McBride uskoo, että urheilumaailmassa luodut suhteet ja terveellinen elämäntapa auttavat nuoria löytämään oman paikkansa yhteiskunnassa. Urheilu opettaa tavoitteisiin sitoutumista ja ryhmässä toimimista.

”Olen lähettänyt poikia kouluihin ja koripalloakatemioihin ympäri maailmaa, mutta osa on löytänyt työpaikan suomalaisesta yhteiskunnasta, esimerkiksi Helsingin kaupungilta. Yksi jopa kouluttautui lakimieheksi.”

Hotsteppazin ruusuisen alun jälkeen ongelmat alkoivat kasaantua. Suurin niistä oli raha. McBride poimi pelaajia Töölön kisahallista, jonne nämä tulivat yksikseen tai pienissä porukoissa heittelemään palloa.

Hän antoi nuorille ensin yksityisvalmennusta ja tarjosi sitten mahdollisuutta liittyä Hotsteppaziin. Pelaajat tulivat köyhistä perheistä, eikä heillä ollut varaa maksaa harrastuksestaan. Siitä huolimatta McBride halusi antaa heille mahdollisuuden tehdä sitä, mitä he rakastavat.

McBridelle kyllä tarjottiin rahaa. Diakonissalaitoksen silloinen johtaja tarjosi hänelle 20 000 euroa, jos hän toisi joukkueensa Helsinki Human Rights -ohjelmaan. McBride piti tarjousta naurettavan pienenä, sillä ohjelma oli saanut rahoitusta puoli miljoonaa euroa. Hänen ennakkoluulonsa päätöksentekijöitä kohtaan nosti jälleen päätään.

”Kysyin häneltä, että jos minä saan sinulta 20 000, paljonko rahaa sinä teet minulla. Sen jälkeen minusta ei ole pidetty.”

McBride kertoo kohdanneensa samoja ongelmia kuin kotimaassaan. Hänen mukaansa osa poliitikoista ja virkamiehistä haluaa aidosti auttaa nuoria, mutta osalle raha on tärkeämpää. Myös Helsingin nuorisoasiainkeskus tarjosi McBridelle rahaa erääseen projektiin osallistumisesta, mutta sitä varten joukkueen olisi pitänyt siirtyä jonkun pääkaupunkiseudun seuran alle.

McBridella on selkeä selitys siihen, miksi hän ei suostunut ehtoihin: ”Pääkaupunkiseudun joukkueet, kuten Honka ja Torpan Pojat, eivät ikinä päästäisi poikiamme pelaamaan. Siellä pelaavat vain ne suomalaispojat, joiden vanhemmat kuuluvat seuran sisäpiiriin.”

McBride on siis tietoisesti päättänyt kulkea omaa tietään, ja samalla sillat hänen ympäriltään ovat palaneet yksi kerrallaan. Sillä on ollut seurauksensa. Hotsteppaz, nykyiseltä nimeltään PJ Warriors, on ollut 2000-luvun alkupuoliskolta asti rutiköyhä, eikä sillä ole ollut varaa edes vakituiseen harjoitusvuoroon. Joukkue on harjoitellut Töölön kisahallissa silloin, kun kentällä on vapaata.

Rahan lisäksi ongelmia on tuonut erilaisuus. McBride välttelee sanaa rasismi, mutta puhuu jatkuvasti rotuun liittyvistä ennakkoluuloista. Hän kertoo, että etenkin 2000-luvun alkupuolella ennakkoluulot näkyivät tuomareiden toiminnassa.

”Uskokoon ken haluaa, mutta meitä sorrettiin ottelusta toiseen”, McBride toteaa.

Turhautuminen tuomaritoimintaan johti pelaajien toistuviin ylilyönteihin, jotka taas johtivat pelikieltoihin. McBride ihmettelee, miksei Koripalloliitosta koskaan esimerkiksi kysytty, mistä ylilyönnit johtuvat tai voisiko asialle tehdä jotain. Hän lähetti liittoon omia näkemyksiään tapahtumista jatkuvasti, mutta sanoo, ettei niillä ollut mitään vaikutusta.

Ironista kyllä, McBriden mukaan asiat muuttuivat ensi kertaa parempaan päin vuonna 2005, kun vastustaja sai hänen nyrkistään.
”Silloin tuomaritkin ymmärsivät, ettei meno voi jatkua samanlaisena. Vaikka en todellakaan ole ylpeä teostani, niin kenties se oli isku, joka jonkun oli ­annettava.”

Edelliset 12 vuotta ovat olleet McBridelle nyrkkitappelua tuulimyllyjä vastaan. Hän ei kuitenkaan kadu valitsemaansa tietä, sillä muita vaihtoehtoja ei hänen mukaansa ole ollut. Jos hän olisi lähtenyt mukaan kaupungin tai liiton poliittisiin koukeroihin, hänen joukkueensa olisi pakotettu muottiin, johon se ei sovi. McBride on varma siitä, että hän on toiminut nuorten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.

”Olen auttanut lukemattomia nuoria jaloilleen. Jos lopettaisin nyt, lopettaisin voittajana. Olen jo onnistunut tehtävässäni.”

Samaa mieltä McBriden kanssa ovat ainakin hänen kasvattinsa. Kun istumme kisahallissa rupattelemassa, niin entiset kuin nykyisetkin pelaajat tulevat hymyssä suin paiskaamaan hänen kanssaan kättä ja vaihtamaan kuulumisia. McBride kertoo, että hänen joukkueensa nuorista 95 prosenttia on joutunut kasvamaan ilman isää. Siksi hän on heille paitsi valmentaja myös isähahmo. Vastuu tuo mukanaan ongelmia.

”Yksi poika purki minulle kaikki elämänsä ongelmat. En pystynyt kantamaan sellaista vastuuta, ja minun oli päästettävä hänet menemään.”

Joskus pelaajia on vähennettävä muistakin syistä. Yleisin niistä on raha. McBride rahoittaa PJ Warriorsin toimintaa omasta taskustaan. Hänellä on siivouspalveluja tarjoava yritys, joka tarjoaa myös Warriorsin pelaajille töitä. Yrityksen tuotot eivät kuitenkaan riitä pitkälle. Viime vuonna PJ Warriorsin rinki pieneni 15 pelaajalla rahapulan takia. McBride kertoo, että nyt entiset pelaajat riehuvat ympäri kaupunkia, sillä heillä ei ole parempaakaan tekemistä.

Tämä ei ole ainoa kerta, kun näin on käynyt.

Viime vuoden kesällä joukko entisiä Warriorsin pelaajia ryösti vesipuisto Serenasta 6 000 sisäänpääsyranneketta, joita he sitten myivät eteenpäin.

”He eivät olisi tehneet sitä, jos he olisivat voineet pelata koripalloa”, McBride sanoo. Hän kritisoi Koripalloliittoa siitä, ettei kesällä pelata juniorisarjoja tai -turnauksia. Kesällä yhteiskuntaan sopeutumattomien nuorten kynnys tehdä rikoksia madaltuu, sillä heillä ei ole yksinkertaisesti mitään tekemistä.

McBride myöntää, ettei nuorten integroiminen yhteiskuntaan ole yksin Koripalloliiton tehtävä. Helsingin kaupunkia hän kritisoi siitä, ettei se tarjoa tarpeeksi julkisia tiloja nuorten käyttöön. Esimerkiksi kisahalli on kaikille avoin pientä pääsymaksua vastaan, mutta kentän vuokraaminen maksaa, ja varauskalenteri on usein lähes täysi.

McBriden mukaan olisi järkevää käyttää rahat Musiikkitalon tapaisten projektien sijasta urheilutiloihin, jotka olisivat aidosti kaikkien käytettävissä.
”Musiikkitalon rakentaminen ehkä pitää rikkaan kulttuuriväen tyytyväisenä, mutta kuinka kauan he pysyvät tyytyväisinä, jos turhautuneet nuoret potkivat heidän autonsa paskaksi?” hän kysyy.

Suomen korisliigan joukkueita McBride puolestaan arvostelee ennakkoluuloista maahanmuuttotaustaisia suomalaisia kohtaan. Hän ihmettelee, miksi liigajoukkueet ostavat suurella rahalla pelaajia Pohjois-Amerikasta, vaikka yhtä lahjakkaita pelaajia löytää paljon lähempääkin. McBride nimeääkin seuraavaksi tavoitteekseen sen, että joku hänen kasvateistaan lyö läpi Suomen huipulla ja auraa latua muillekin.

Hän uskoo, että nuoret tarvitsevat idoleita. Jos joku maahanmuuttotaustaisista nuorista onnistuu, se valaa muihinkin uskoa. Lisäksi se saisi sponsorit kiinnostumaan Warriorsin tukemisesta, mikä taas mahdollistaisi toiminnan laajentamisen.

”Olemme hyvin lähellä onnistumista”, McBride sanoo luottavaisena. Hän viittaa esimerkiksi Warriorsin 17-vuotiaaseen Orlando Tayloriin, jonka isä on costaricalainen. Joukkueensa tähtipelaaja sai viime vuonna kunnian edustaa Suomen nuorten maajoukkuetta.

Chauncey McBride vie kättään oikealta vasemmalle näyttääkseen ympäröivää kisahallia. Sali on täynnä erivärisiä nuoria pelaamassa koripalloa, tanssimassa ja voimistelemassa keskenään. 12 vuotta sitten tällainen olisi ollut mahdotonta. Suomalainen yhteiskunta on mennyt eteenpäin, mutta ongelmat eivät ole vielä poissa. McBride uskoo, että jos kukaan ei tee mitään, viiden vuoden päästä kadut ovat täynnä toisen polven maahanmuuttajanuoria vailla suuntaa.

”Pelkään, että täällä käy samalla tavoin kuin Ruotsissa. Vaikeudet lisääntyvät silmissä, mutta päättäjät heräävät vasta, kun joku kuolee.”

McBride on koko valmennusuransa ajan tehnyt, kuten on parhaaksi nähnyt. Hän on torjunut ehdotukset yhteistyöstä ja ajautunut vastateloin niin Helsingin kaupungin, Koripalloliiton kuin muiden seurojenkin kanssa.

Siitä huolimatta hän myöntää, että lopulta elämänsä kanssa haparoivat nuoret pelastetaan kaduilta vain yhteistyöllä. McBride on edelleen valmis yhteistyöhön, jos joku ojentaa hänelle reilusti kätensä. Hän sanoo kovapäisyytensä johtuneen siitä, ettei kukaan ole osoittanut vilpitöntä halua auttaa heitä.

”Moni on ollut tarjoavinaan kättään, mutta jättänyt liikkeen puoliväliin. Siksi olen ollut omia polkujani kulkeva paskiainen. Paskiainen, joka jonkun täytyy olla.”

_______________

Koripalloliiton Walldén tyrmää rasismiväitteet: ”Kun jotain tapahtuu, se on valkoisen miehen vika.”

Viikko haastattelun jälkeen puhelimeni soi. Chauncey McBride soittaa kertoakseen, että liitto on jälleen asettanut hänet väliaikaiseen toimitsijakieltoon.

Warriors voitti A-poikien divisioonaottelussa BC Nokian yli 20 pisteellä, mutta McBride meni siitä huolimatta ottelun jälkeen juttusille tuomarin kanssa. Hän ajautui tuomarin kanssa suukopuun, jonka seurauksena tuomari lähetti liittoon valituksen. McBride on väliaikaisessa toimitsijakiellossa ainakin asian käsittelyn ajan.

Koripalloliiton toiminnanjohtaja Vesa Walldén ei kommentoi käsittelyvaiheessa olevaa asiaa. Walldén kuitenkin kertoo näkemyksensä McBridesta: ”Hänen tekemänsä työ nuorten kanssa on arvokasta, mutta on vaikea tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa, joka ei suostu noudattamaan yhteisiä sääntöjä.”

Walldénin mukaan esimerkiksi McBriden kielenkäyttö ei ole tähän yhteiskuntaan sopivaa.

Walldén ei sulata kritiikkiä, jota McBride esittää Koripalloliittoa kohtaan. Hän pitää esimerkiksi typeränä väitettä, ettei liitto olisi kuunnellut Warriorsia pelikieltoihin johtaneista syistä. ”Heillä on aina ollut yhtäläinen mahdollisuus lähettää vastine, jossa he pääsevät kertomaan oman kantansa.”

Walldén ei myöskään usko, että McBridea ja hänen joukkuettaan on kohdeltu ennakkoluuloisesti. Päinvastoin.

”Luulen, että heidän kohdallaan kyse on usein käänteisestä rasismista. Kun jotain tapahtuu, se on valkoisen miehen vika. He pelaavat rasismikortin ilman itsekritiikkiä omaa toimintaansa kohtaan.””

Yhdessä asiassa Walldén on samaa mieltä McBriden kanssa. Urheilu on todella tehokas tapa integroida nuoria yhteiskuntaan. Walldénkin uskoo yhteistyön olevan ensiarvoisen tärkeää, ja hänen mielestään Helsinki Human Rights -ohjelma olisi oikea paikka Warriorsille.

Hän ei osaa sanoa, mitä neuvotteluissa vuosia sitten tapahtui. Hänellä on kuitenkin teoria siitä, miksi McBride ei tee yhteistyötä muiden kanssa.

”Kenties selviytymistaistelu on osa hänen juttuaan. Onhan marttyyrin rooli yksi vaihtoehto.”

Chauncey McBridea ja Vesa Walldénia yhdistää ainakin kaksi asiaa. Molemmat rakastavat koripalloa, ja molemmat haluavat nuorten parasta. Siitä huolimatta he ovat eri puolilla ja latelevat syytöksiä toistensa suuntaan. Ovatko he koskaan viitsineet edes tutustua toisiinsa?

”En tunne häntä henkilökohtaisesti. En usko, että kukaan liitosta tuntee”, Walldén sanoo.

Hyvä hyvä. Tässä on paikkaansa etsiville nuorille hieno esimerkki siitä, miten aikuiset ihmiset hoitavat asiat.

Teemu Muhonen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu