splash_image.jpg

Marinaleda – Utopia kohti rauhaa

Ovatko Espanjan köyhimpiin alueisiin kuuluvan Andalusian loppuun riistetyt maalaiset ja tehdastyöläiset vihdoin ottaneet kohtalon omiin käsiinsä ja haastaneet heitä alistavat taloudelliset ja poliittiset rakenteet keskellä pahenevaa talouskriisiä?

Sata ihmistä marssii syrjäisellä maaseudulla sijaitsevaan monikansalliseen hypermarkettiin. He pakkaavat kärrynsä täyteen peruselintarvikkeita: leipää, maitoa, oliivioljyä, riisiä. Rivissä kaikki työntävät kärrynsä kulutusparatiisista ulos maksamatta. Muutama kassanhoitaja vastustelee turhaan.

Kaupasta hakemansa ruoan joukkio jakaa talouskriisin kurittaneen kylän köyhimmille.

Näin kuuluu tarina sankarillisen Marinaledan kylän asukkaista. He rakentavat omaa sosialistista utopiaansa herttuattaren maille ja solidaarisuudesta naapurikylien köyhiä kohtaan käyvät ryöstämässä rikkailta ja jakamassa ruoan kylien köyhille.

He järjestävät myös marsseja kapitalismin kurittamissa naapurikylissä ja valtaavat matkalla talouseliitin huippuhotellin työläisten virkistyskäyttöön.

Ovatko Espanjan köyhimpiin alueisiin kuuluvan Andalusian loppuun riistetyt maalaiset ja tehdastyöläiset vihdoin ottaneet kohtalon omiin käsiinsä ja haastaneet heitä alistavat taloudelliset ja poliittiset rakenteet keskellä pahenevaa talouskriisiä?

Syksyisen Andalusian aamunsarastuksessa kuivat pellot kuultavat. Oliivipuita näkyy silmänkantamattomiin.

Viereisen pikkukaupungin aukiolla aamua paistatteleva herrasmies lupaa antaa kyydin Marinaledaan. Julkista liikennettä ei ole. Matkalla kuski kertoo näkemyksiään myyttisen kylän asukkaista.

”Muut kylät vuokraavat maitansa herttuattarelta tai kunnalta, marinaledalaiset valtaavat. Siten he ovat ruokkineet satoja köyhiä perheitä, mikä on hyvä asia, mutta silti ryöstämistä.”

Tämä pääoman valtasuhteet hyväksyvä ajattelumalli tuntuu olevan naapurikylissä valloillaan. Peltojen pitämistä tyhjillään kunnan tai suuromistajien hallussa ei nähdä rikollisena, mutta niiden viljelyä ilman lupaa pidetään.

”En osaa sanoa, olenko puolesta vai vastaan”, herrasmies myöntää pienen hiljaisuuden jälkeen.

Aamupäivä Marinaledan raitilla on hiljainen. Traktori ajaa heinäkuormansa kanssa ohi, muuta liikettä ei näy. Tuhansien lintujen laulu on korvia huumaava.

Vanhan vihreän kivitalon pieni ovi on auki. Sisällä reilu tusina miestä istuu rivissä baaritiskillä. Kaikki polttavat punaista Winstonia kuin ikivanhaa koreografiaa mukaillen ja täyttävät ilman tauottomalla puheensorinalla. Baaritiskin takana tuuheat kulmakarvat kurtussa hääräävä baarimikko kaataa vuoroin kahvia, vuoroin brandya miesrivistölle.

”Ihminen on menettänyt suuntansa”, julistaa isomahainen keski-ikäinen mies baaritiskillä. Hän esittelee itsensä Propeloksi ja jatkaa pauhaamistaan:

”Poliitikot ovat kunniattomia!”

Muutama muu tiskillä nyökkää myöntyvästi.

”Ongelma numero yksi on, että poliitikot ovat varastaneet julkiset varat. Uusia autoja, puhelimia, kokaiinia. Kaikki julkisilla varoilla!”

Propelo rauhoittuu jonkin verran ja kertoo viikkoa aiemmin Marinaledaan teltta kainalossa saapuneesta keski-ikäisestä asturialaisesta kaivostyöläisestä. Työt olivat loppuneet kaivoksessa, ja sosiaalitukien leikkausohjelman myötä mieheltä oli myös lopetettu kaikki työttömyysavustukset.

Talouskriisin varjolla toteutettujen sosiaaliturvan leikkausten vuoksi Espanjassa sadattuhannet työttömät putoavat kuukausittain kaikkien tukien ulkopuolelle.

”Vanha hevonen ei saa töitä, vaihtoehdot ovat vähissä”, sanoo José, arpinaamainen vanha työtaisteluveteraani baaritiskillä.

Kun kylästäkään ei löytynyt töitä, asturialainen lähti vuorille, Somonten vallatulle maatilalle yrittämään onneaan, eikä häntä ole takaisin kuulunut.

”Pankit ja Merkelit saisivat hoitaa kriisinsä itse. Ei minulla ole sellaiseen aikaa, kun pitää tehdä töitä aamusta asti”, Pepe tilittää. Hän istuu tiskillä hiljaa.

”Tällä hetkellä Espanjassa ei veri virtaa, mikä tulee johtamaan kuolioon. Silloin vaihtoehtomme ovat solidaarisuus, jossa sairaalat toimivat vapaaehtoistyöllä ja maat vallataan viljelyksiin, tai sitten paineen annetaan kasvaa kunnes ihmiset eivät enää kestä. Sen seurauksia voidaan vain arvailla”, Propelo analysoi.

Ihmisten epätoivoisuuden tasosta puhuttaessa Propelo vihjailee, että jotkut suunnittelevat jo siirtyvänsä vuorille jatkaakseen taistelua kurjistavaa järjestelmää vastaan klassisen sissitoiminnan keinoin.

”Eräs ystäväni on jo lukemassa tiilenpäitä, koska hän heitti monikansallisen öljy-yhtiön dieselrekkaa polttopullolla.”

Miten Marinaleda sitten rakenteellisesti eroaa nykyisestä, pahenevaan kriisiin johtaneesta kapitalistisesta talousjärjestelmästä? Edustaako se pelkkää laastarointia vai onko se todellinen haaste pääoman logiikalle?

1980-luvulla ihmiset Mari-naledassa alkoivat vaatia työtä ja maata peltoja valtaamalla. Vuosien varrella vallattiin jopa sata maatilaa – iskulause oli ”Maa niille jotka sitä työstävät!”

Suurimman osan alueen viljelymaasta omisti Infantadon herttua, joka tarpeensa mukaan otti kyläläisiä maille töihin. Jatkuvien valtausten sekä valtaajien ja poliisin välisten yhteenottojen tuloksena Andalusian hallinto kuitenkin pakkolunasti ja lahjoitti herttuan 17 000 hehtaarista 1 200 hehtaaria viljelymaata kyläläisille.

Kylän pormestari Juan Manuel Sánchez Gordillo, joka edustaa vasemmistolaisen Izquierda Unido -puolueliiton radikaalia siipeä, on ollut mukana kaikissa valtauksissa ja työtaisteluissa vuodesta 1979. Hän järjestää edelleen suoraa toimintaa, kuten työläismarsseja sekä ruokakauppaiskuja. Mediassa hän myös intohimoisesti syyttää pankkeja ja valtavirtapoliitikkoja ihmisten oloja kurjistavasta talouskriisistä.

Oman kylänsä suhteen Gordillon utopia on antaa kyläläisille mahdollisuus halpaan asumiseen sekä töitä kaikille. Kylän osuuskunta työllistää kaikki, jotka eivät ole muissa töissä. Työttömyysprosentti on siis nolla. Maanviljelyosuuskunta perustettiin vuonna 1991 kyläläisille lunastetun 1 200 peltohehtaarin varaan ja on toiminut siitä lähtien.

Kodin rakentamista varten kyläläiset saavat hallinnolta ilmaisen tontin ja materiaalit sekä käyttöönsä arkkitehdin. Itse heidän tarvitsee antaa vain työpanoksensa talon rakentamisessa ja maksaa asuessaan takaisin materiaalikuluja 15 euroa kuukaudessa. Myös kaikki kylän julkiset palvelut ovat joko ilmaisia tai maksavat vain muutaman euron.

Kylän raitin varrella sijaitsevassa nuorisobaarissa soivat ysärihitit. Nuori tyttö, Marilo, tilaa tiskillä kahvia.

”Autonomia on ihan kiva. Kaikki on töissä osuuskunnalla. Vaikka töitä on vähän, ne jaetaan kaikkien kesken. Ruoka pitää kuitenkin ostaa kaupasta.”

Kylän kauppa pursuaa monikansallisten yhtiöiden tuotteita. Kuten myös pienen lippakioskin tiskillä, jossa notkuu kaksi geelitukkaista nuorta miestä.

”Tästä ei löydy ketään puhumaan utopiasta”, pojat vastaavat pojat hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen. He vaihtavat katseita.

”Ei me ymmärretä oikein koko juttua.”

Illalla kylän baaritiskillä elämä jatkuu pitkälti muuttumattomana. Telkkarista tulee nyt jalkapalloa ja pöydät ovat täyttyneet korttia pelaavista miesryppäistä. Samat vanhat ystävämme istuvat tiskillä.

”Kun rakennuskupla oli huipussaan, nuoret lähtivät tekemään kovapalkkaista työtä rakennuksille. Nyt kun se loppui kriisin myötä, he tulivat takaisin uusilla autoillaan. Eivät he ymmärrä työtaistelusta mitään. He käyttäytyvät tietämättään kuin natsit, ilman hurskautta ja rakkautta. Ilman tunnetta – hyvää tai huonoa”, Propelo lataa.

”Utopiaa ei ole olemassa”, sanoo baaritiskin takana oleva maanvaltaajaveteraani.

”Ulkoapäin tämä näyttää ehkä ruusulta, mutta siinä on piikkejä. Tarvitsisimme koko Andalusian itsehallintoalueen kokoisen autonomian.”

Marinaledassa on ollut kautta lähihistorian käytössä anarkistisia toimintamalleja, kuten suora toiminta sekä suora demokratia: monet asiat päätetään avoimessa kyläkokouksessa. Silti yksityisomistus on ohittanut haasteen.

Pormestarin ja kyläläisten projekti ei selvästi ole saavuttanut kapitalististen rakenteiden ja logiikan haastamisen syviä vesiä. Toisaalta se on onnistunut luomaan pehmeämmän selviytymisen mallin sekä monia hetkittäisen protestin muodostumia.

Omavaraisuudesta Marinaledassa ei kuitenkaan voida puhua: kylän toiminta riippuu hyvin pitkälti Andalusian hallinnolta saaduista avustuksista ja on sitä kautta riippuvainen maailmanlaajuisesta finanssikapitalismista. Näin ollen nykyinen kriisi aiheuttaa kyläläisissä yhtä suurta huolta kuin muuallakin. Työn loppumista pelätään.

Herääkin kysymys, miksi ihmiset maaseudulla eivät viljele itse omaa ruokaansa ja tuota omaa energiaansa, vaikka siihen olisi maata ja resursseja? Miksi pääoma pidetään vapaaehtoisesti kaiken välittäjävoimana?

Historiallista maidenvaltauksen perinnettä on kuitenkin myös jatkettu. 200 ihmisen kansainvälinen joukko valtasi kaksi vuotta sitten Somonten suurtilan, joka sijaitsee 30 kilometrin päässä kylästä. Joukko on onnistunut pitämään maat ja viljelemään niitä jatkuvasti, kahdesta häädöstä huolimatta.

”Somonte on tällä hetkellä taistelun keihäänkärki”, Propelo kuittaa.

Melu baarissa alkaa olla huimaava. Jalkapallo pauhaa televisiosta, kortinpelaajat ovat räjähtäneet väittelyyn, ja baaritiskillä on alettu laulaa flamencoa. Koko baarin ainoa nainen on keittiössä. Tiskillä punainen Winston syttyy yksi toisensa jälkeen.

Propelo tekee välitilinpäätöstä. Baarin isäntä laskee kymmenet tähänastiset brandyt: 15 euron lasku. Propelo kaivaa lompakosta kympin ja heittää sen tiskiin. Apupoika näyttää kymppiä isännälle, kulmakarvat kurtistuvat, ja kalabaliikki on valmis. Hetken päästä baarimikko antaa periksi ja napsauttaa setelin kassaan.

Propelo laulaa hänelle siitä hyvästä säkeistön. Vanhuuttaan tärisevä Pepe ja kolmas, kaksimetrinen lapioleukainen mies liittyvät laulurinkiin. Kun yksi lopettaa, toinen aloittaa. Lauletaan niin menetetyistä rakkauksista kuin toisten miesten saamattomuudesta rakkauden saralla.

Tulee hetken hiljaisuus laulamiseen. Pepe tilaa viskin. Baarimikko kaataa vääränmerkkistä ja Pepe protestoi. Baarimikko keikkaa kaadetun viskin itse huiviin ja kaataa uuden: ”Tarjoatko toisenkin?”

Sakari Laurila

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu