Maattomien matkassa

Kuvausmatka Brasiliaan ja Uruguayhin vei keskelle modernia orjatyötä, väkivaltaa ja räikeää epätasa-arvoa.

Tukholma haluaa varoittaa Helsinkiä: ”Ne soittivat Stora Ensosta, sieltä Suomen konttorista. Annoin niille sun emailin”, tekstiviestissä sanotaan.

Pari minuuttia myöhemmin puhelin soi.

”Pirjetta Soikkeli Stora Ensosta hei!”.

No hei.

”Olemme nähneet internetissä suomenkielisen version sellaisesta Uruguay-dokumentista”.

Joo.

”Te olette ilmeisesti näyttämässä sitä täällä Helsingissä?”

Joo..

”Niin.., missä ja milloin sitä näytetään?”

Mmh… tai siis mistäs sä olet sellaista lukenut?

Olen laittanut blogiin linkkejä ja tiedän, että monella taholla on mielenkiintoa nähdä elokuva, mutta vielä sen esittämisestä ei ole sovittu mitään. Sanon Soikkelille, että voin olla yhteydessä jos näytös järjestetään.

”Se olisi hienoa, laitan sulle emailissa yhteystiedot.”

Kiva. 

Stora Enson yritysvastuuosaston viestintäjohtaja Pirjetta Soikkelin kiinnostus ruotsalaiseen amatööridokumenttiin ei ole sattumaa. Dokumentti käsittelee monikansallisten metsäyhtiöiden toimintaa Uruguayssa. Keskiössä ovat Weyerhaeuser, ENCE, Botnia – ja Stora Enso.

Kaikki alkoi viime syksynä, kun kaksi kuvausryhmää lähti ihmettelemään maatalousbisnestä ja sen vaikutuksia ihmisten elämään ja luontoon Brasiliassa ja Uruguayssa. Itse päädyin viiden ruotsalaisopiskelijan kanssa Brasiliaan MST:n matkaan kuvaamaan dokumenttia soijan viljelyn sosiaalisista vaikutuksista Amazonian alueella.

Puoli vuotta Brasiliassa ei opettanut vain dokumentintekoa. Maattomien arkeen tutustuminen johdatti keskelle modernin orjatyön, väkivallan ja räikeän epätasa-arvon Brasiliaa. Ryhmä oppi vallasta, agroekologiasta, vapautuksen teologiasta, solidaarisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta.

Yli puolentoista miljoonan jäsenen Maattomien liike MST kuuluu Latinalaisen Amerikan merkittävimpiin kansanliikkeisiin. MST taistelee maareformin ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta Brasiliassa, jossa maanomistus on Paraguayn jälkeen maailman toiseksi keskittyneintä. Puolitoista prosenttia väestöstä omistaa 47 prosenttia viljelykelpoisesta maasta.

Vastassaan MST:llä on laaja rintama monikansallisia yhtiöitä ja suurmaanomistus, jonka etuja ajamaan on 1960-luvun sotilasdiktatuurin ajoista asti kehittynyt liittouma, johon kuuluu kaupunkien ja maaseudun eliitti, suurteollisuus, pankit ja media.

Maattomien liikkeen ja maaseudun ay-aktivistien arkipäivään kuuluu liittouman harjoittama väkivalta sekä yritykset kriminalisoida liike.

Vastustaja vaikuttaa ylivoimaiselta. Miten MST on ylipäänsä enää olemassa? Miten se toimii näissä olosuhteissa? Mitä tehomaatalous käytännössä on?

Viime lokakuun 17. päivänä kuvausryhmämme saapui Brasilian São Pauloon puolenyön jälkeen. Lentokentällä vastassa on ihmismassa, jonka joukosta  erottuu mies. Hänen kädessään on kyltti, josssa lukee suecos, ruotsalaiset.

MST:n työntekijä on tullut vastaan ruotsalaista ryhmäämme, joka koostuu kahdesta chileläisestä, yhdestä uruguaylaisesta, yhdestä suomalaisesta ja kahdesta puhdasverisestä ruotsalaisesta.

“Vain sinä näytät ruotsalaiselta”, mies ihmettelee minulle. 

Lämmin tuuli puhaltaa kasvoille ajaessamme läpi öisen kaupungin kohti MST:n majoitusta. Alkaa hämärtää. Kuljettaja hidastaa ja harmaaseen seinään alkaa hitaasti hahmottua teksti: Prefiro morrer lutando, do que morrer de fome. Kuolen mieluummin taistellen kuin nälkään.

Elämään jääneen lauseen lausahti maaton maatyöläinen ja äiti Roseli Nunes, joka sai surmansa 1987 Rio Grande do Sulissa, kun kuorma-auto kaasuttti MST:n mielenosoituskulkueen päälle. 

Olemme perillä.

Majoituksen yövahti on keittänyt meille teetä ja kahvia ja laittanut leipää pöytään. Yöpalan jälkeen kiipeän kerrossängyn yläpedille. Ehdin ennen nukahtamista tuijotella kaupungin valoja avonaisesta ikkunasta ja miettiä miten lentokentän Harrodsin ja siitä puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevan majapaikan väliin tuntuu mahtuvan vuosien mittainen todellisuuksien kuilu. 

Aamulla meille selviää, että majoituksemme toimii myös puolisalaisena koulutus- ja kokouspaikkana.

“Täällä järjestetään kursseja ja hoidetaan hallinnollisia asioita. MST kun ei ole oikeushenkilöyden omaava järjestö vaan kansanliike”, MST:n sihteeristössä työskentelevä Daniel selittää aamukahvin äärellä.

“Tämä on strateginen ratkaisu. Tietyn järjestön toiminta olisi helppo kieltää lakiteitse, mutta kukaan ei voi estää liikkeen olemassaoloa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö MST omaisi järjestömäistä rakennetta, mikä on suoranainen edellytys liikkeen demokraattiselle toiminnalle ja välttämättömyys muutokseen tarvittavien massojen mobilisoimiseksi.”

Pesemme astiat ja alamme käydä läpi seuraavien kahden viikon ohjelmaa, johon kuuluu portugalintuntien lisäksi perehdytys Brasilian ja MST:n historiaan. 

Lennämme 4. marraskuuta halki Brasilian pohjoiseen Parán osavaltioon. Kokoustamme MST:n Parán koordinaattoreiden – liikkeen periaatteiden mukaisesti yksi nainen ja yksi mies kussakin osavaltiossa – Maria Raimundan ja Ulisses Manaçaksen sekä militantti Charles Trocaten kanssa, jotka toivottavat meidät lämpimästi tervetulleiksi ja briiffaavat MST:n toiminnasta ja järjestäytymisestä Parássa.

He ehdottavat, että ennen töiden aloittamista tutustuisimme parin viikon ajan maattomien arkeen yhdellä asutuksella ja leirillä Belémin liepeillä.

Päätämme jakaa ryhmän kahtia, mutta lopuksi tuotetaan yksi dokumentti. Toinen ryhmä keskittyy soijan viljelyn sosiaalisiin vaikutuksiin, toinen, omani, median rooliin maatalousbisneksen lobbaamisessa. Ryhmämme myös vahvistuu MST:n kommunikaatiosektorilla toimivan Paulinhon tullessa mukaan porukkaan. 

Ulisses lähtee esittelemään ryhmälle Belémiä, joka on kehittynyt eurooppalaisten ensimmäisestä Amazonian siirtokunnasta parin miljoonan asukkaan suurkaupungiksi. Jättiläismäiset mangopuut reunustavat keskustan jalkakäytäviä. Liikennettä on paljon. Puoliksi alaston nainen raahaa itseään sinne tänne keskellä risteystä ohiajavien autojen juuri hidastamatta. 

Marraskuun 5. päivä. Belém, Mosqueiro. Ilma väreilee kuumuudesta, vaatteet liimautuvat ihoon. Martires de abril – huhtikuun marttyyrit – tavaan spraymaalilla maalatusta kyltistä. MST:n asutuksilla ja leireillä on aina jollain tavalla liikkeelle merkityksellinen nimi – Cabanos, Chico Mendez, Salvador Allende…

Vakiintunut keino hankkia maata ja painostaa hallitusta toteuttamaan maareformi on liittovaltion tai yksityisten omistaman maan valtaaminen.

Fazendeirot, suurmaanomistajat, makaavat tuhansien, jopa miljoonien hehtaarien kokoisten maa-alueiden päällä. Brasilian vuoden 1988 perustuslain mukaan “maa, joka ei täytä sosiaalista tehtäväänsä, on ohjattava maareformiin”, toisin sanoen käyttämättömät viljelykelpoiset maat tulisi jakaa niitä tarvitseville pienviljelijöille.

Paradoksaalisesti sama perustuslaki julistaa yksityisomaisuuden loukkaamattomuutta. Suurmaanomistuksen sopiessa hallituksen valitsemaan uusliberaaliin agendaan maareformia paremmin ovat valtaukset välttämätön keino maan saamiseksi. 

Maanvaltaus on siis poliittinen painostuskeino, maattomien lakkoase. Se voidaan myös nähdä kansalaistottelemattomuutena, keinona kyseenalaistaa hallitsevaa luokkaa suosiva epäoikeudenmukainen lainsäädäntö. MST ei koe, että keskeinen kiista olisi suurmaanomistajien ja maattomien välinen, vaan maattomien ja valtion välinen, kokonaista poliittista projektia koskeva. Kyse ei lopulta ole vain maasta, vaan vaihtoehdosta kapitalismin ja kulutuksen nimeen vannovalle yhteiskunnalle. 

Valtauksen jälkeen alueelle pystytetään leiri mustine muovitelttoineen. Edessä voi olla vuosien odotus, lukuisia häätöjä ja uudelleenvaltauksia, jatkuvaa väkivallan pelkoa ja epävarmuutta. Jos valtaus onnistutaan virallistamaan, siitä voi kehittyä asutus, kuten 1999 perustettu 150 perheen Martires de abril, joka pienine taloineen muistuttaa mitä tahansa maaseutuasutusta. 

Kuuttakymppiä hipova, heinähattuun, kumisaappaisiin ja reikäiseen MST-paitaan pukeutunut Mameides Gomes tiirailee meitä hetken pullonpohjalasiensa takaa ja  kutsuu sitten kylään. Istahdamme nurmikolle vaatimattoman talon eteen.

Muurahaiset ovat käsittämättömän isoja. Mies hakee nurkan takaa kottikärryllisen kookospähkinöitä ja pilkkoo niitä machetella juomakuntoon kertoen samalla neljän hehtaarin viljelmistään, joilla kasvaa yli 80 ruoka- ja lääkekasvilajia. 

Kaikki MST:n viljelmät, myös Mameideksen, ovat agroekologisia. Agroekologia on MST:n tarjoaman vaihtoehtoisen yhteiskuntamallin keskeinen elementti. Se on vastakohta raskaasti mekanisoidulle, maatalouskemikaalien käyttöön, monokulttuuriviljelmiin, maanomistukseen keskittyvään ja usein geenimuunneltuihin lajikkeisiin perustuvalle tehomaataloudelle.

“Luonnon ja ihmisen suhde tulisi nähdä toisella tavalla. Sen tulee olla ekologisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti kestävä”, Mameides juttelee.

“Agroekologinen viljely perustuu pienviljelyyn, se takaa paikallisen ruoantuotannon ja edistää ruokaturvaa”, Paulinho täydentää.

“Lulan hallituksen näkemys luonnon huomioonottamisesta on yhtä kuin tuottaa biopolttoaineita, siis viljellä ruokakasveja polttoaineeksi, kestämättömällä tavalla. Eihän eliitti tällaisesta maanviljelystä tykkää kun ei tästä saa suuria voittoja. On kannattavampaa saada meidät ostamaan lannoitteita, hyönteismyrkkyjä ja gmo-siemeniä”, Mameides jatkaa naureskellen, machete kädessä viuhuen. 

Marraskuun 8. päivä, Belém, Irituia. Luis Carlos Prestes -leiri perustettiin kaksi vuotta sitten. Valtauksen yhteydessä kahakoinnissa fazendeirojen palkkaamien pyssymiesten kanssa sai surmansa yksi maaton. Leirissä asuvien 79 perheen tilanne on kuitenkin hyvä, sillä kansallinen maareformista vastaava instituutio, INCRA, on virallistanut valtauksen. 

Jokainen ryhmäläinen on saanut viikoksi uudet “vanhemmat” leiriläisistä. Vietän leppoisaa koti-iltaa chileläisen toverini Emmanuelin ja Paulinhon kanssa “äitini” dona Ginan oljista rakennetussa majassa. Reippaasti ylipainoinen, käheä-ääninen, tarttuvan räkäisen naurun omaava ja kovin vapaamielinen äitini kantaa cachaçaa pöytään ja aloittaa keskustelun leirin seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvista jäsenistä.

Siirrymme tästä sulavasti monogamiaan, jota Paulinho tuntuu vastustavan ja Emmanuel kannattavan. Itse painan poissa-nappia, epäilen olevani humalassa ja keskityn ihastelemaan jaloissa pyöriviä kanoja. Dona Gina nauraa räkättää pienellä jakkaralla keikkuen. Kiivaan keskustelun tuoksinassa kaatunut cachaça imeytyy maalattiaan. Kätevää. 

Heräämme Emmanuelin kanssa kukonlauluun aamuviideltä. Dona Gina on jo valmistamassa aamupalaa ja tervehtii virnistäen. Kävelemme aamupesulle läheiselle lammelle, jossa myös pestään vaatteet ja astiat tai vain lillutaan. Palatessamme pöydässä odottaa maissikuskusta ja kuumaa maitoa. 

Pian aamupalan jälkeen alkaa núcleon kokous. Leiri on jaettu 11 núcleoon, ryhmään, johon kuhunkin kuuluu 7–10 perhettä. Jokaisella ryhmällä on oma vastuualue, joita ovat muun muassa tuotanto, koulutus, turvallisuus, terveys ja nuoret. Dona Gina on koulutuksesta vastaavan ryhmän puheenjohtaja.

Joka viikko järjestettävässä kokouksessa käydään läpi ajankohtaiset asiat ja valitukset sekä tarvittaessa äänestetään ja päätetään yhteisistä asioista. Nyt keskustellaan leirin tulevaisuudesta, siitä, muodostetaanko tuotanto-osuuskunta vai viljelevätkö perheet yksittäin. Vain yhtä yksin asuvaa miestä lukuunottamatta kaikki ovat osuuskunnan kannalla.

Äänestyksen tulos kirjataan ylös ja siitä keskustellaan myöhemmin kaikkien ryhmien yhteisessä kokouksessa. Päätöksenteko MST:ssä tapahtuu kaikilla tasoilla tällaisen suoran demokratian periaatteiden mukaan. Päätöksenteon kanssa ei hosuta, asioita kypsytellään ja pyritään kohti mahdollisimman suurta yksimielisyyttä. 

Marraskuun 17. päivä, Belém. Olemme vihdoin lähdössä laivalla kohti Santarémia, jossa tarkoituksemme on haastatella ihmisiä, jotka ovat tekemisissä brasilialaisen maatalousbisneksen ykköstuotteen soijan kanssa.

Pohjoisamerikkalainen maatalousjätti Cargill ihastui Amazonas- ja Tapajós-jokien risteyksessä sijaitsevaan Santarémiin, rakensi sinne laittoman sataman vuonna 2003 ja takaa nyt osaltaan soijan viljelyn leviämisen ja sademetsien ryöstöhakkuiden jatkumisen alueella.

Brasilian eteläosista nelisenkymmentä vuotta sitten leviämään lähteneen modernin maatalousbisneksen rintama etenee nyt siis Santarémin korkeudella tunkeutuen yhä syvemmälle Amazonian metsiin.

MST:n suunnitelma avata toimisto kaupunkiin kertoo myös siitä, että alueesta on kehittynyt väkivaltaisten maakonfliktien keskeistä aluetta Parássa, jo ennestään Brasilian väkivaltaisimmaksi luokitellussa osavaltiossa. 

Joulukuun 11. päivä, Santarém. Olemme parin viikon ajan käyneet haastattelemassa tutkijoita ja kansalaisjärjestöjen sekä MST:n kanssa läheistä yhteistyötä tekevän katolisen kirkon CPT-järjestön henkilökuntaa. Nyt vuorossa on tapaaminen Santarémin maatyöläisten ammattiyhdistyksen entisen puheenjohtajan Maria Ivete Bastos dos Santosin kanssa. 

Hän kertoo miten Cargillin saapumisen jälkeen paikallisia asukkaita alettiin painostaa myymään maansa, uhkailtiin ja ajettiin pois väkivaltaa käyttäen, jotta soijaviljelmille saataisiin lisää tilaa.

“Santaremin lähistöllä poltettiin vuonna 2005 yli parikymmentä kotia.”

Maria Iveten nimi ilmestyi fazendeirojen tappolistalle jo muutama vuosi sitten.

“Sanallisen uhkailun lisäksi minut on yritetty viedä kotoani ja polttaa sen jälkeen kun ensin roiskivat bensiinillä”, hän kertoo rauhallisesti. Maria Ivete on edelleen poliisivartiossa vuorokauden ympäri.

“Toki poliisiinkaan ei aina voi luottaa”, hän toteaa. “Osa vapaudestani on viety. Ne, jotka haluavat minut hengiltä, ovat vapaina. Kaikki tämä voittojen, maatalousbisneksen nimissä”, hän lisää. 

Paikallisella alkuperäisväestöjen edustajalla, Amazoniaa puolustavaan verkostoon kuuluvalla kansalaisjärjestöaktiivi Odair Borarilla on samansuuntaisia kokemuksia.

“Fazendeirot palkkasivat kaksi pistoleiroa, pyssymiestä, minua uhkailemaan. He raahasivat minut metsään, sitoivat puuhun, hakkasivat, hieroivat hiekkaa silmiini ja suuhuni. Tätä kesti kahdeksan tuntia. He käskivät minua soittamaan viimeisen puhelun vaimolleni. Heidän mielestään halusin estää Amazonian kehityksen”, Odair kertoo. 

Yritämme myös jututtaa läheisen Belterran kunnan ympäristöstä ja turismista vastaavaa sihteeriä, Laércio Pereira Pazia, joka ei yllättäen näe alueella suurempia ympäristö- tai sosiaalisia ongelmia. “Hänen isänsä on sojeiro, soijanviljelijä”, Maria Irlanda de Almeida, Belterran maatyöläisten ammattiyhdistyksen puheenjohtaja kertoo meille myöhemmin. 

Emme onnistu saamaan haastattelua yhdeltäkään soijan suurviljelijältä, vaikka esittelemme itsemme viattomasti ruotsalaisina agronomian opiskelijoina. Kaikki tuntuvat olevan epäileväisiä ja varuillaan.

Soija on vahvasti läsnä, mutta siitä ei puhuta ruokapöydässä, eikä sitä ruokapöydässä myöskään syödä – suuri osa soijasta menee vientiin, eläinrehuksi Euroopan, Yhdysvaltojen ja Kiinan lehmille, sioille ja kanoille. 

Tammikuun 2. päivä, Belém. Ryhmä kokoontuu jälleen Belémissä parin viikon työtauon jälkeen. MST:n majoituksessa desibelit ovat katossa.

Taloon on meidän lisäksemme majoitettu 40 eri puolilta Brasiliaa tullutta liikkeen jäsentä ja pienviljelijöiden kansainvälisen verkoston Via Campesinan väkeä, jotka osallistuvat Maailman sosiaalifoorumin valmisteluihin.

Vessoja on yksi ja vesi on jostain syystä poikki useamman tunnin päivässä. Tunnelma on kuitenkin hilpeä. On minun vuoroni siivota keittiö, jonne puikkelehdin riippumattojen ja kapealla käytävällä laulavien ja tanssivien maattomien välistä. Toimimattoman uunin uumenissa asuva rotta juoksee meteliä karkuun. 

Helmikuun 1. päivä, Belém. Sosiaalifoorumin viimeinen päivä. Olemme sopineet haastattelusta yhden MST:n ja Via Campesinan tunnetuimman kasvon, João Pedro Stedilen, kanssa. Taloustieteilijä, MST:ssä alusta asti mukana ollut militantti ja johtaja on tunnettu suorapuheisuudestaan. Samaan aikaan haastattelua tekemään ilmestyvät belgialainen ja ranskalainen toimittaja.

“Kello 17, espanjalaiset. Te ette näytä espanjalaisilta”, väsyneen ja kiukkuisen oloinen Stedile plärää kalenteriaan.

“Mistäs te sitten olette?”

“Suomesta ja Ruotsista”, vastaan. Aavistuksen verran joulupukkia muistuttava Stedile nostaa katseensa kalenterista, hymähtää hieman ja kohottaa merkitsevästi kulmiaan.

“Terveisiä Stora Ensolle”, hän murahtaa. 

Ymmärrän yskän, mutta kamera käy jo enkä voi olla kysymättä millaisista terveisistä on kyse. Meidän piti puhua soijasta, mutta puhe kääntyy väistämättä eukalyptusistutuksiin. Mitäpä tuosta, maatalousbisnestä yhtä kaikki. Belgialainen ja ranskalainenkin kuuntelevat valppaina.

“Uskon, että tulevaisuudessa voimme ajaa maasta kaikki meitä riistävät monikansalliset paperiyhtiöt, joiden toiminta on rikollista. Stora Enso on syyllistynyt ympäristörikoksiin, joista se on joutunut maksamaan ympäristöviranomaisen langettamia sakkojakin – tuhonnut atlanttista sademetsää ja luonnon monimuotoisuuden istuttamalla eukalyptusmonokulttuureja”, Stedile puhuu kameralle. 

“Se on rahoittanut paikallisten kuvernöörien ja poliitikkojen vaalikampanjoita Bahialla ja Rio Grande do Sulissa, pyrkii hankkimaan maata keinottelemalla ja muuttamaan lainsäädäntöä itselleen suotuisaksi. Miten te reagoisitte Suomessa ja Ruotsissa, jos tekisimme vastaavaa siellä? Me emme halua Stora Ensoa, te voitte pitää sen. Emme lopeta, ennen kuin saamme palautettua sen teille.”

Väsymyksestä huolimatta Stedile jaksaa jutella suhdanneanalyysista ja geenimuuntelusta. Hän avaa tekijöitä, jotka ovat johtaneet kansainvälisen pääoman yliotteeseen maataloudesta ja pohtii finanssikriisin vaikutuksia maatalousbisnekseen.

“Luojalle kiitos – luojan ollessa edelleen maanviljelijä – kriisin voidaan myös nähdä tarjoavan meille mahdollisuuksia. Se on vaikuttanut luotonantoon vaikeuttaen maatalousbisneksen toimintaa ja horjuttanut uskoa uusliberalismiin”, Stedile selittää kaikella vakavuudella ja alkaa kasata tavaroitaan.

“Kunnon kristittynä uskon, että väärin tekevät palavat helvetin tulissa”, hän jatkaa vielä, tarkastelee ilmeitämme ja remahtaa sitten nauramaan omille heitoilleen. Haastattelu on päättynyt.

Matkalla ulos Stedile innostuu vielä toisesta Suomi-aiheesta, Botniasta Uruguayssa, mutta juttu jää kesken kun joulupukkia tullaan hoputtamaan toiseen haastatteluun. 

Maaliskuun 7. päivä, Guararema. “Nossa patria livre e forte, construida pelo poder popular.

Nyrkit nousevat ilmaan aamuisessa auringonpaisteessa MST:n hymnin kertosäkeen tahdissa. Olemme kerääntyneet Escola Nacional Florestan Fernandesin, MST:n niin kutsutun yliopiston päärakennuksen vihreälle sisäpihalle.

Vietämme viimeisen, editoinnille omistetun kuukauden kukkulaiselle alueelle metsän keskelle vapaaehtoisvoimin rakennettussa ENFF:ssä. Päivän aloittava mística, teatterin ja musiikin yhdistelmä, jonka tarkoituksena on yhtälailla luoda ja ylläpitää tietoisuutta maattomien historiasta ja todellisuudesta kuin luoda toivoa tulevasta, on päättymässä. 

Místican loputtua yliopiston asukkaat, joiden joukossa on paljon ulkomaisiakin oppilaita Via Campesinan jäsenjärjestöistä, siirtyvät luokkahuoneisiin. Edessä on jälleen pitkä päivä, jonka ohjelmaan kuuluu oppituntien lisäksi trabalho doméstico eli kotitöitä ruoanlaitosta siivoamiseen ja trabalho militante, joka voi olla mitä tahansa yleishyödyllistä työtä aina peltotöistä talonrakentamiseen.

Yliopiston kulloisetkin asukkaat pitävät paikan toiminnassa – jopa syömämme ruoka viljellään ja valmistetaan itse – osallistumalla päivittäin tuottavaan työhön. Tämä järjestely on sopusoinnussa maattomien liikkeen pedagogian kanssa, joka perustuu teorian ja käytännön yhdistämiselle.

Tartun kuokkaan ja kävelen töihin, kuokkimaan umpeenkasvanutta kahvipensaspeltoa. Kunnioitus campesinoja kohtaan nousee kohisten muutaman tunnin hikoilun aikana. 

Oppilaiden lisäksi ENFF on täynnä MST:n kansallisen tason johtajia, osavaltioiden koordinaattoreita, jotka osallistuvat globaalia talouskriisiä käsittelevään nelipäiväiseen suhdanneanalyysikokoukseen.

Kahvitauolla törmään pirteään Stedileen ja tämän kavereihin João Pauloon ja Gilmariin. He tarjoavat keksiä ja kertovat liikkeen tulevasta toiminnasta. Illalla järjestetyissä bileissä näen myös Parásta saapuneen Ulisseksen, joka innostuu puhumaan Leninistä, militanttien koulutuksesta ja tähtikuvioista, kunnes siirrymme tanssimaan carimbota

Huhtikuun 17. päivä, Tukholma. Osallistumme Stora Enson vastaiseen mielenosoitukseen aamuvarhaisella yhtiön Tukholman-konttorin edustalla Via Campesinan lanseeraaman pienviljelijöiden kansainvälisen taistelun päivän kunniaksi. Päivän historia juontuu vuoteen 1996, huhtikuun 17. Parássa tapahtuneeseen Eldorado dos Carajásin verilöylyyn, jossa 19 MST:n jäsentä sai surmansa sotilaspoliisin hajottaessa väkivaltaisesti liikkeen mielenosoituskulkueen.

“Te olette niin väärässä”, vihainen mieshenkilö tiuskaisee ja painelee työpaikalleen. 

Tänään, maailma. Film för förändring oli projektin nimi. Muuttuiko sitten mikään?  

Uruguayssa Stora Enso osti 18. toukokuuta chileläisen Araucon kanssa 130 000 hehtaaria lisää maata ja puuviljelmiä. Ne ovat nyt yhdessä Uruguayn suurin yksityinen maanomistaja. Botniakin jatkaa toimintaansa.

Perussa maatalousbisnes ja Alan Garcian hallitus tappavat alkuperäiskansoja ja tuhoavat sademetsää. 5. kesäkuuta Perun Amazonian alueen sademetsäintiaanien protestiliikkeen väkivaltaisen tukahduttamisen rekisteröity saldo on 56 kuollutta ja yli sata kadonnutta.

Brasiliassa maattomat jatkavat “jatkuvaa vallankumousta, jonka ovat perineet edeltäjiltään”. Parássa tapaamani militantti Charles on saanut tappouhkauksen eikä sen seurauksena uskalla liikkua julkisilla paikoilla saati nukkua kotonaan.

Indio, Parán militantti hänkin, sai pari sotilaspoliisin luotia vatsaansa huhtikuisen maanvaltauksen yhteydessä, mutta on paranemaan päin. Loput yrittävät elää niin normaalia elämää kuin pystyvät ja aivan varmasti tanssivat carimbota. 

Stora Enso on kesäkuisen puhelun perusteella nähtävästi huolestunut tuotemerkkinsä käytöstä tai julkisuuskuvastaan. Stora Enso ja MST istuivat saman pöydän ääreen Brasiliassa heinäkuussa. MST ilmoitti, että dialogi on mahdollista vain, jos Stora Enso pysäyttää laajenemisensa maassa. Näin tuskin tapahtuu.

Itse tunnen matkan aikana löytäneeni rakkautta ja aitoa välittämistä usein niin tyhjien sanojen maailmassa. Ja aion jatkaa yhteistyötä MST:n kanssa.

Johanna Suhonen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu