Maassa maan alla

Heillä ei ole kasvoja ja he pakoilevat kameraa, sillä pelko on koko ajan läsnä.

8. elokuuta 2006, Val d’Oisen prefektuuri Pariisin esikaupunkialueella.

Virkailija tihrustaa tarkkaan Lynceyn kouluvihkon puuväreillä väritettyjä sivuja ja esittää kysymyksiä. Hän pyytää tyttöä laulamaan koulussa opetetun laulun. Takeltelevan yrityksen jälkeen Lyncey luovuttaa: ”Madame, en muista enää ulkoa laulun sanoja.” Vieressä vanhemmat yrittävät puhua ranskaa ilman korostusta, sillä koko perheen on todistettava olevansa integroitunut.

Kriteerit ovat tiukat. Ainakin yhden vanhemmista on täytynyt asua Ranskassa kaksi vuotta. Perheessä täytyy olla lapsi, joka on ollut Ranskassa koulussa vähintään syyskuusta 2005 lähtien niin, että hän on mennyt kouluun ennen 13 vuoden ikää.

Perheenjäsenten on osattava puhua ranskaa. Lisäksi on liuta tulkinnanvaraisia kriteereitä. Vanhempien tulee esimerkiksi osoittaa huolehtivansa lapsesta eikä lapsella saa olla suhteita alkuperäiseen kotimaahansa.

Oleskeluluvattomat, epäviralliset, laittomat, paperittomat, ”les sans-papiers” – heidät esitetään aina negaation kautta. Ranskassa heitä on 200 000–400 000 henkeä, mutta tarkkaa lukua ei tiedetä. Eihän heitä virallisesti ole.

Suuri osa on tullut maahan laillisesti töihin tai opiskelemaan, mutta oleskelulupaa ei ole uusittu tai virastot ovat antaneet odottaa vastausta niin pitkään, että lapsia on ehtinyt syntyä, sota on saapunut kotimaahan, juuret ovat kasvaneet Ranskaan.

”Hallitus pyrkii syyllistämään mei-tä käyttämällä termiä laiton. Laiton on joku näkymätön, joka piiloilee, jolla olisi varmaankin jotain salattavaa, joka voi olla vaarallinen. Me olemme tässä, hyvin näkyviä, ja aiomme pysyä sellaisina”, paperittomien entinen äänenkantaja, senegalilaissyntyinen Madjiguène Cissé, julisti vuonna 1999.

Vaikka Madjiguène Cissén vetämä ensimmäinen paperittomien liike 1990-luvun lopulla loi kasvualustan näkymättömän luokan järjestäytymiselle, valtapolitiikka puhaltaa voimakkaasti toiseen suuntaan.

Tiukkana laittoman maahanmuuton kitkijänä tunnetun sisäministerin, keskustaoikeistolaisen Nicolas Sarkozyn tavoitteena oli alun perin poistaa maasta tämän vuoden aikana 25 000 ulkomaalaista karkoituksia tehostamalla. Sarkozy tähtää ”valikoivaan siirtolaisuuteen” – vain korkeasti koulutetut tai senhetkisiin tarpeisiin soveltuvat työntekijät ovat tervetulleita.

24. heinäkuuta hyväksytty uusi laki vaikeuttaa perheenjäsenten maahanmuuttoa, tiukentaa oleskeluluvan kriteereitä, pidentää oleskelulupaan vaadittavia maassaoloaikoja ja heikentää karkoittamissuojaa. Aiemmin esimerkiksi yli kymmenen vuoden maassa oleskelu, laitonkin, oikeutti oleskelulupaan – ei enää. Avioliitto ranskalaisen kanssa ei sekään ole tae, sillä eron sattuessa oleskelulupa saatetaan vetää takaisin.

”Pelkkä Ranskaan tuleminen ei oikeuta tänne jäämiseen. Se tarkoittaisi sitä, että Ranska on ainoa maa maailmassa, jolla ei ole oikeutta sanoa, kuka saa oleskella sen maaperällä”, Sarkozy kommentoi julkisuudessa.

Vaikka yli 800 tahoa vihreistä vasemmistoon ja ammattiliitoista kansallisjärjestöihin on allekirjoittanut vetoomuksen uutta lakia vastaan, vastustus ei ole kaatanut Sarkozyn päättäväistä politiikkaa. Taustalla on myös presidenttipeli: ensi kesän presidentinvaaleihin valmistautuvan Sarkozyn sanotaan tavoittelevan äärioikeiston äänestäjäkuntaa, jolle kansalliset ”puhdistamistalkoot” kyllä sopivat.

Kun viranomaiset alkoivat keväällä sisäministeriön valtuuttamina käydä noutamassa jopa koulun penkiltä vailla oleskelulupaa olevien perheiden lapsia, ”Koulutus ilman rajoja” (RESF) -nimisen verkoston alle järjestäytyneet opettajat, vanhempainjärjestöt, politiikot, ammattiliitot ja kansalaisjärjestöt nostivat äläkän.

He vaativat, että yhtään koululaista ei karkoiteta maasta ennen syksyä. Painostuksen alla sisäministeri lähetti prefektuureille 13. kesäkuuta alemman asteisen hallinnollisen säädöksen (circulaire). Siinä annettiin tietyt kriteerit täyttäville lapsiperheille aikaa jättää oleskelulupahakemus 13. elokuuta asti. Prefektuurit täyttyivät lapsiperheistä, joiden tuli todistaa kelpoisuutensa maahan jäämiseksi.

Lukion opettaja Omar Slaouti pyörittelee päätään. Hän kuuluu RESF-verkostoon, joka pitää paperittomien perheiden puolta.

”Kriteerien tulkinnat vaihtelevat prefektuurista toiseen. Mitä esimerkiksi tarkoitetaan siteellä kotimaahan? Val d’Oisen prefekti tulkitsi tämän siten, että ydinperheen tulee olla Ranskassa.

Hakemuksia on hylätty, sillä perheen isä ei ole Ranskassa. Naisilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista yhteyttä isään, ja he pelkäävät palata. Sarkozylle integroituminen tarkoittaa myös, että henkilö ei puhu oman maansa kieltä. Kuvittele, jos englantilaiselta tai suomalaiselta perheeltä vaadittaisiin, että omaa kieltä ei saa puhua!”

Palaamiseen kannustetaan rahasummalla, prefektuurin tervetuliaispuheessa muistetaan korostaa.

”Noin 7000 euroa pariskuntaa kohden, ensimmäisestä lapsesta 2000 euroa. Saatte tietää tarkat summat tapauskohtaisesti, kun teidät otetaan vastaan”, virkailija selittää. Odotushuoneen outo huutokauppa ei kiinnosta perheitä. Kaikki toivovat voivansa jäädä Ranskaan.

Vapaaehtoiset viettävät suuren osan kesälomastaan perheiden tukena. He menevät aulassa parveilevien ihmisten puheille, kyselevät ja neuvovat: ”Saanko katsoa kansiotanne?” He muistuttavat, että haastattelutilanteessa pitää puhua ranskaa, ”kaikki sanat mitä vain osaatte”.

Kielteisen päätöksen saapuessa he auttavat tekemään valituksen ja pyrkivät prefektin puheille. Opettaja Catherine Laruet on yksi heistä.

”En voi hyväksyä sitä, että koulustani katoaa lapsia kesken lukukauden. Kieltäkööt sitten vaikka kokonaan maahanmuuttajien tulemisen Ranskaan, mutta nämä ihmiset ovat jo Ranskassa, eivät he lähde enää mihinkään. Heidän oleskelulupiaan on viivytetty kahdella, kolmella, neljällä vuodella – siinä ajassa ehtii rakentaa elämän, hankkia lapsiakin. Perheet elävät jatkuvassa pelossa. On tärkeää olla heidän tukenaan myös siksi, että lapset muistavat, että on olemassa hyviä ranskalaisia, jotka auttavat heitä ja heidän perhettään. Muuten heihin jää kytemään viha”, Laruet sanoo.

Mitä tapahtuu niille perheille, jotka saavat oleskeluluvan sijaan karkoittamispäätöksen? Voidaanko heidät tulla hakemaan kotoaan. Sellaistakin huhutaan? Kukaan ei tiedä.

19. elokuuta 2006, Argenteuilin lähiö Pariisin esikaupunkialueella.

Koska heitä ei virallisesti ole, heille ei myönnetä kokoontumistilaa sisältä. Kulttuurikeskuksen betonisilla rappusilla sataa tihuttaa. Argenteuilin paperittomien kollektiivi -järjestön perjantaitapaamisessa kätellään, vaihdetaan poskisuudelmia ja kuulumisia. Vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa käydään läpi jokaisen tilanne ja puhutaan papereista, joita moni lähettää virastoon kolmannen tai neljännen kerran.

Suurin osa läsnäolevista on kotoisin Ranskan entisistä siirtomaista. Ikähaarukka on jotain 3:n ja 45:n väliltä, mutta eläkepommin purkajiksi näitä pimeässä vaeltajia ei kelpuuteta.

Ensin toimittajan läsnäolo säikäyttää – kyseessähän voisi olla vaikka siviilipukuinen poliisi. Mutta kun yksi uskaltaa esille, muutkin rohkaistuvat. Kaikissa tarinoissa toistuvat samat teemat: jatkuva stressi selviämisestä ja ratsiaan joutumisen pelko, halu tehdä töitä laillisesti ja elää normaalia elämää, kotimaahan palaamisen mahdottomuus. Maasta pääsee kyllä pois, mutta takaisin ei silloin ole tulemista.

On niitä, joilla ei ole enää suhteita kotimaahansa, kuten 20-vuotias Chico. Hän tuli Ranskaan lukioon 17-vuotiaana ja sai prefektiltä 18-vuotislahjaksi kutsun lähteä takaisin.

”Kotona Norsunluurannikolla soditaan, suurlähetystö on suljettu. En voi palata sinne. En edes tiedä, missä vanhempani ovat, neljään vuoteen en ole kuullut heistä mitään. Ja viranomaiset haluavat lähettää minut sinne, vaikka tietävät hyvin, että siellä on sota”, Chico kertoo.

39-vuotias Giselle tuli Ranskaan opiskelemaan vuonna 1990. Vuonna 1992 hän ei saanut enää oleskelulupaa uusittua, mutta jäi maahan. Nyt hän on ollut vailla papereita jo 14 vuotta.

”En halua itkeä tänään, sillä olen hieman onnellinen: siskoni on käymässä. Mutta isääni en ole nähnyt 12 vuoteen, hän on Marokossa. Elämäni on täällä, ystäväni ovat täällä, teen täällä töitä, kuinka voisin lähteä. Jos lähden, en voi enää palata. Kun minulle näytettiin äskettäin isäni kuva, en tunnistanut häntä, hän näytti niin vanhalta. Kun lähdin, hän oli nuori, nyt hän on vanha. En halua itkeä tänään”, Fatima mutisee ja purskahtaa itkuun. ”Entä se pelko, joka iskee, kun näemme mellakkapoliisin auton tai poliisin metrossa. Meillä ei ole minkäänlaista ylpeyttä”, Giselle sanoo.

”Me haluamme vain elää tavallista elämää. Ranska tarvitsee nuorta työvoimaa. 90 prosenttia meistä tekee töitä. Hallitus ei ymmärrä, että he menettävät rahaa, sillä jos meidät laillistettaisiin maksaisimme veroja”, rakennustyömaalla pimeänä puurtava marokkolaissyntyinen Abdoul kertoo. Hänen oleskelulupahakemuksensa on ollut prefektuurin pimennoissa nyt vuoden päivät.

Sairaanhoitaja Fati tekee töitä kotihoitajana – pimeänä hänkin. Hän kertoo, että moni ranskalainen ottaa kyllä tyytyväisenä vastaan pimeän työn tekijän, joka puurtaa aamusta iltaan jopa vain 250 eurolla kuukaudessa.

”Alun perin tulin tänne auttamaan veljeäni kuntoutuksessa. Ranskalainen roistojengi oli pahoinpidellyt häntä niin, että hän halvaantui. Viime vuonna, kun halusin lähteä takaisin, kuulin, että pikkuveljeni ja isäni Algeriassa olivat kuolleet. Nyt minulla ei ole kuin halvaantunut veljeni. Aion taistella jäädäkseni, sillä olen menettänyt kaiken muun.”

Fati on kuitenkin varma, että hänen hakemuksensa hylätään.

”Jos Sarkozyn valikoivan maahanmuuton periaate otettaisiin todella käyttöön, se olisi minulle hyvä, sillä Ranska tarvitsee sairaanhoitajia. Minulla on koulutus ja työllistämislupaus erään vanhainkodin sairaalasta. Käytäntö on kuitenkin toinen”, Fati sanoo kyynisesti.

Fati epäilee koululasten perheiden kutsumisen virastoon olleen lähinnä ansa, jolla perheitä saatiin paikannettua, sillä noin 30 000 oleskeluluvan hakijasta vain noin 6 000 aiotaan laillistaa.

Nicolas Sarkozy liittää samassa lauseessa surutta yhteen lähiökriisit, työttömyyden ja laittoman siirtolaisuuden, ikään kuin ne kuuluisivat auttamatta yhteen. INED-tilastokeskuksen vastikään julkaiseman tutkimuksen mukaan kuva Ranskasta massiivisen maahanmuuton maana on kuitenkin väärä. Loppujen lopuksi maahanmuuttajat eivät tee joukolla lapsia, kuten populistit antavat ymmärtää, ja Ranskaan tulevat ulkomaalaiset edustavat harvoin lähtömaansa alaluokkaa.

Köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen välinen kuilu ei myöskään ole syntynyt itsestään. Vasemmiston presidenttiehdokassuosikki Ségolene Royal tuomitseekin ankarasti sisäministerin politiikan vedoten muun muassa siirtomaidensa resursseja hyväksikäyttäneen Ranskan velkaan näitä kohden. Mutta poliittinen puhe on poliittista puhetta, täällä se tiedetään.

Kulttuurikeskuksen portailla seisovat eivät unelmoi autojen polttamisesta eivätkä marssi kovaan ääneen maailmanlaajuisen tasa-arvon puolesta kulkueissa. He haaveilevat tavallisesta elämästä, ilman jatkuvaa pelkoa.

Olen jo lähdössä, kun hymyilevä teinityttö juoksee luokseni.

”Perheeni on ollut kolme vuotta Ranskassa, aiemmin emme ole onnistuneet saamaan oleskelulupaa. Kun kuulimme circulairesta, otimme mukaan kaikki mahdolliset paperit. Alueemme yhdeksästä perheestä vain meille annettiin positiivinen päätös. Elämä on niin paljon helpompaa nyt! Toivon tätä kaikille”, lähihoitajan ammatista haaveileva Ghizlane sanoo nauraen. Hän haluaa poseerata kameralle, piileskelyn aika on ohi.

Anuliina Savolainen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu