splash_image.jpg

Maailman kuivin kylä

Pohjois-Chilessä Autiomaan laidalla sinnittelee Quillaguan keidaskylä. Kaivostoiminta on tuhonnut alueen maanviljelyn & keitaan läpi virtaavan joen.

Sinimailanen

”Kun saavuimme, kaikki oli vihreää ja sinistä, hyvin kaunista. Missään ei ollut kuivaa, kuten nyt.”

David Avila on 73-vuotias. Hän muutti nuoruudessaan Pohjois-Chilessä sijaitsevaan Quillaguaan, joka on sademäärillä mitattuna maailman kuivin alue.

Ilman sinimailasen kukkiakin maisema on vaikuttava. Atacaman autiomaan ylittämisen jälkeen Loa-joen rannalle ilmestyvä Quillagua on keidas, kuin kangastus seikkailuromaaneissa.

”Quillagua tuotti ennen maissia, katkarapuja ja sinimailasta. Täältä lähti paljon rehua vientiin. Tämä kylä selviytyi maatalouden avulla”, Avila kertoo.

Kraatterit

Quillaguan asukasyhdistyksen puheenjohtaja Victor Palape vetää henkeä ja aloittaa tarinan.

”Asukkaat saapuivat pohjoisesta. Quillagua sai enemmän vaikutteita Andien ylätasangoilta, Altiplanolta, kuin siirtomaaisänniltä. Lähellä oli kyliä ennen espanjalaisten valloituksia.”

Victor Palapen vieressä aukeaa kraatteri, joka on lähes 40 metriä syvä ja halkaisijaltaan 250 metriä. Syvennykseen haudattiin prekolumbiaanisella ajalla keramiikkaesineitä, uhrilahjoja jumalille.

Läheisellä kukkulalla sijaitsee hautausmaa noin vuodelta 700 eaa. Sinne alueen alkuperäiskansat, aimarat, atacameñot, ketsuat ja changot hautasivat kuolleensa.

Salpietari

Atacaman autiomaasta löydetystä salpietarista eli natriumnitraatista tuli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Chilen valtion tuotannon perusta. Ainetta käytetään lannoitteisiin, pyrotekniikkaan, säilöntäaineiin sekä lasin ja keramiikan valmistukseen. Teollisuutta hallitsivat ensin englantilaiset, myöhemmin se myytiin saksalaisille ja chileläisille.

”Vähitellen salpietarikaivosten ympärille syntyneiden kylien mukana alueelle tuli ihmisiä kaikkialta, etelästä, Coquimbon läänistä. Alkuperäiskansat ja chileläiset alkoivat sekoittua”, Palape kuvailee.

84-vuotias Gladis Suárez Peña työskenteli salpietariteollisuuden loppuaikoina bunkkereissa, joissa hän huolehti Victorian salpietarikylän juomaveden jakelusta.

”Tulin tänne vuonna 1947. Olin 15-vuotias. Näitä taloja ei ollut. Minulla oli omenalaatikoista tehty ovi. Niin me vain tulimme tänne, köyhyyteen.”

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin kehitettiin menetelmä natriumnitraatin tuottamiseksi, ja vähitellen luonnollisen salpietarin tarve romahti.

”Chileläinen salpietari on paljon kalliimpaa kuin teollisesti valmistettu. Niin kaikesta salpietariin liittyvästä luovuttiin”, Suárez Peña kertoo.

Rautatie

Miguel Chavez pysäköi pyöränsä vanhalle asemalle.

”Tämä asema toimi suunnilleen vuoteen 1975 tai 1976. Koko Chileen oli yhteydet”, Chavez muistelee.

Rautateillä kulki salpietarin lisäksi myös peruselintarvikkeita: lihaa, suolaa ja sokeria. Rautatien ansiosta maatalouden vienti kehittyi, ja elintaso Quillaguassa nousi.

”Kylistä tuli ihmisiä myymään. Naiset myivät koreistaan maisseja, leivonnaisia, teetä, kahvia sun muuta”, 49-vuotias Chavez kertoo.

Sanotaan, että raiteita ei pureta, koska sotatilassa niistä on hyötyä.

Maissi

Felisa-rouva istuu talonsa ovella, kuten joka päivä. Hän myy ohikulkeville tietyöläisille munaleipiä.

Felisa tuli Quillaguaan perheensä kanssa vuonna 1950. Perheessä oli 14 lasta.

”Kun tulimme, maissi kasvoi näin”, hän sanoo, ja nostaa käden päänsä yläpuolelle.

”Työtä oli paljon. Heinä kasvoi näin”, hän sanoo ja toistaa eleen ylpeänä.

Felisan mies saapuu traktorilla lastinaan leipäuunin polttopuita. Hän katselee aukealle, jossa vuosikymmeniä sitten kasvoi maissia.

”Jokaisessa korressa oli kolme tähkää, joskus neljä. Kauniita tähkiä”, mies kuvailee.

”Maatalouden harjoittaminen jatkui Quillaguassa 1990-luvun loppuun, vaikka joen vesi oli vähentynyt yläjuoksulla kasvaneen kulutuksen vuoksi.”

Joki

Torvi soi aukiolla. Kello on 12. Juomavesihanat voi avata ja omat säiliöt täyttää. Joka viikko täytetään säilöauton tankit, joista vesi johdetaan taloihin neljästi viikossa. Juomavettä on aina ollut niukasti, mutta aiemmin Quillaguan keitaan keskellä virtaava Loa-joki oli täynnä elämää.

Gladis Suárez Peñan ilme kirkastuu muistosta.

”Mieheni lähti joelle, hyppäsi veteen ja nosti kolme tusinaa katkarapua. Hän myi kaksi tusinaa, ja me söimme yhden. Kalastimme myös kauniita hopeakylkikaloja.”

Ilme synkkenee, kun hänen poikansa Victor Palape osoittaa joen yläjuoksua. Maan suurin kaivosyhtiö, valtio-omisteinen Codelco, ottaa joesta 400 litraa vettä sekunnissa mineraalien rikastamiseen.

”Käytännössä koko joen vesi menee kaivosteollisuudelle. Kylät joen alajuoksulla jäävät osattomiksi vedestä, joka on perinteisesti kuulunut meille.”

Vesi

62-vuotias Carlos Anselmo Herrera pysähtyy kottikärryineen ja kuivaa hikeä otsalta hattuunsa, joka suojaa keskipäivän auringolta.

Maanviljelijä ei enää viljele: mikään ei kasva joen saastumisen vuoksi.

”Uskoakseni ongelmat alkoivat 1980-luvulla”, Herrera kertoo.

”Vuonna 1997 tuli valtava tulva, joka irrotti kaikki sedimentit joen pohjasta”, kertoo Victor Hoyos, joka lähti kylästä saastumisen jälkeen.

”Sitä seurasi hävitys. Joenvarren puut kuivuivat. Eläimet sairastuivat ja kuolivat, eikä niille voinut enää juottaa joen vettä. Vesi oli mustaa kuin öljy ja haisi pahalta. Kun maa kuivui, kivien päälle jäi hiiltä muistuttava kerros. Tätä kesti ehkä viisi kuukautta.”

Chilen maa- ja metsätalousinstituutin vuonna 2000 tekemän selvityksen mukaan vesien pilaantuminen johtui Codelco Norten Talabren padon jätevesistä.

Joesta löydetyt kemikaalit vastasivat asutusperäistä jätevettä. Mittauksissa yhtä vesilitraa kohti löydettiin 4,636 milligrammaa arsenikkia. Sitä saisi olla 0,05 milligrammaa litraa kohti. Vedessä oli myös merkittäviä määriä ksantaattia, jonka raportissa todettiin voivan olla peräisin vain metalliteollisuudesta, yleensä kupari- tai molybdeenikaivoksesta.

Kylä järjestäytyi ja protestoi.

”Mutta se on ohi, olemme täällä Codelcon armoilla. Codelco on isäntä valtiossa”, Anselmo Herrera toteaa.

Puut

Vuonna 1981 sotilasdiktatuurin aikana säädettiin Chilen nykyinen vesilaki, joka jakaa vedenkäyttöoikeudet viljelijöille suhteessa viljelyalaan. Laki mahdollistaa vesioikeuksien myynnin.

Codelco ja kaivosyhtiö Soquimich tarjosivat joen saastumisen jälkeen tilallisille rahaa vesioikeuksista. Moni lähti, toiset jäivät, kaikki kuitenkin myivät. Vedestä tuli kaivosteollisuuden omaisuutta.

Joen tragedia jatkuu yhä. Vesivarojen käytön piti loppua kylien painostuksen ansioista jo vuonna 2000, mutta hallitus jakaa yhä oikeuksia pohjavesien käyttöön: Soquimich ottaa Nueva Victorian jodikaivokselleen vettä Quebrada Amargasta, joka on yksi Loa-joen lähteistä.

Pettymys on antanut yhteisöille voimaa jatkaa kamppailuaan.

Gladis Suárez Peñan ovella kasvaa valtavia johanneksenleipäpuita. Niiden juuret ulottuvat syvälle ja tuovat vettä maan alta. Ne näyttävät hikoilevan.

”Ne eivät hikoile, ne itkevät omaa kuolemaansa”, Suárez Peña korjaa.

Kaivos

”Calama, keidaskaupunki”, kyltti julistaa matkalla lentokentältä Calaman kaupunkiin.

Alle kolmen tunnin ajomatkan päässä Quillaguasta sijaitseva kaupunki on likainen ja kuiva. Se halkeilee auringon paahteessa. Suorilla kaduilla pukumiehiä seuraavat henkivartijat, ja poliisi seuraa niitä, joilla ei ole hampaita.

Kadun päässä, siellä missä kaupunki loppuu, leijuu ikuinen savu.

Chuquicamata on maailman suurin avolouhos ja yksi maailman tärkeimmistä kuparikaivoksista. Turistioppaan mukaan se on toiseksi parhaiten avaruudesta näkyvä ihmisen aikaansaannos maapallolla.

Kaivokselle johtava tie leikkaa autiomaan. Ryhmä miehiä korjaa valtavia SING-sähköyhtiön voimavirtapylväitä, joihin on viritetty 20 000 kilometriä kuparikaapelia: Chuquicamatasta vastaava Codelco on suurin yksittäinen sähkönkuluttaja Chilessä.

Quillaguassa sähköä saa iltakuuden ja aamukahden välillä kylän ulkopuolella sijaitsevasta generaattorista. Victor vilkaisee kraatteria.

”Codelco on mielestäni ainoastaan rikollisjärjestö. Lopullisen vastuun kantaa Chilen valtio.”

Hän seuraa katseellaan sähköjohtoa. Se kulkee kraatterin yli saavuttamattomissa ja irvailee Quillagualle, mutta ei pysähdy huolehtimaan sen tarpeista.

”Ei mitään kunnioitusta. Ne eivät kunnioita mitään.”

Artikkelin suomennos: Mervi Leppäkorpi

Adrian Aragones

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu