Mä kerron mun elämät

Katja Kettu on 2000-luvun kiinnostavin punklaulaja.

Ei mua niin paljon kiinnosta / että jaksaisin peseytyä / Tulen viereen, nukkuvalle / sormet nenään: “Haistele.”

Kappale Tahrat löytyy punkbändi Confusan vastajulkaistulta levyltä. Poikkeuksellisen kitkerä kertomus pettäjän kotiinpaluusta on bändin toisen vokalistin, kirjailija ja ohjaaja Katja Ketun, 29, käsialaa.

“Sain Tahrojen idean poikaystävältäni. Hän oli kuullut jostakin, että Pentti Saarikoski oli heilutellut sormiaan vaimonsa nenän edessä ja kysynyt, että haiseeko pillu”, Kettu naurahtaa ja jatkaa: ”Aika röyhkeää.”

Confusan raivokas ulosanti on suuressa ristiriidassa Helsingin Ysi-baarissa istuvaan miellyttävään naisihmiseen. Kettu puhuu niin hiljaa, että hänen äänensä melkein katoaa baarin lounasruuhkan astioiden kolinaan. Bändi tekee kappaleensa limittäin ja lomittain, myös toinen vokalisti Kaisa Paljakka sanoittaa. On aihe, joku keksii riffin, basisti alkaa kehitellä omaansa, melodiaa kokeillaan.

Sanoitukset ovat syntyneet bussissa. Kaksi vuotta sitten Katja Ketun elämä vaihtui kertarysäyksellä. Hän oli juuri muuttanut pääkaupunkiseudulle Tampereelta. Takana ero avomiehestä, Pispalanharjun idyllin sijaan ympärillä pimeä Bemböle, siellä jossakin kaukana Espoon perukoilla.

“Tuijotin bussin ikkunasta Bembölen mustaa maisemaa. En koskaan oppinut sen reittiä päivänvalossa. Erään kerran pakkasella bussi hyytyi ja joudun harhailemaan pimeässä ja kylmässä. En edes tiennyt mihin suuntaan kääntyä. Pitkällä raitilla näkyi ainoastaan yksi auto. Sen takaikkunaan oli maalattu hakaristi ja kuski huusi minulle ikkunasta, että perkeleen ryssä, antakaa Karjala takaisin. Ei tehnyt mieli kysyä tietä.”

Kettu työskentelee leipätyökseen animaatio-ohjaajana. Hän valmistui Turun taideakatemiasta seitsemän vuotta sitten.

Parhaillaan Kettu työstää kolmen vartin liveleffaa, joka kertoo miehen ja oravan välisestä ystävyydestä. Tapahtumat sijoittuvat Estonian uppoamisen jälkeiseen Suomeen, aikaan, jolloin Suomi oli juuri liittymässä Euroopan unioniin.

“Ei tarvitse olla vainoharhainen huomatakseen, että elokuva-alalla miespuoliset auteur-ohjaajat jyräävät. Samalla tavalla kirjallisuudessa kansakunnan tulkit ovat miehiä. Kirjallisuus on sukupuolittunut, eikä kenellekään ole epäselvää, ketkä niitä kansakunnan suuria kertomuksia tuppaavat kertomaan.”

”Minuakin on neuvottu, että pitäisi laittaa palavereihin korkkarit jalkaan, että saisi vähän pituutta. Elokuvamaailmassa tytötellään mielellään. En anna koskaan ’tyttö hyvän’mennä ohi korvien vaan korjaan sen aina. Sanon tytöttelijöille, että mielessäsi saat kutsua minua miksikä vaan, mutta kohtelias pitää olla.”

Ketun oma suosikkilause Confusan levyllä löytyy kappaleesta Aika:

Itke en, en kertaakaan, se sadetta on ainoastaan.

“Pitää olla ylpeä vaikka tuntuu pahalta.”

“Musiikki on minun henkireikäni. Laulaessani tunnen vapautuvani minuudesta ja ahdistavista rooleista, joita tarjotaan. Rakastan kiertue-elämää. Makaan auton lattialla ja katselen pilviä. Se tuntuu harvinaisen vapaalta.”

”En ole aiemmin nauttinut esiintymisestä, en sen jälkeen kun mokasin Rovaniemellä yläasteella. Meillä oli oppilaskonsertti ja minä lauloin Hectorin biisin Lumi teki enkelin eteiseen. En tiedä mitä tapahtui, mutta jostakin syystä lauloin, että minä laitoin ikkunaan kahvisuojan… Bändi keskeytti, kaikki alkoivat nauraa vedet silmissä. Meni kauan ennen kuin pääsin takaisin musiikin makuun.”

Confusa on kaikkea sitä mikä tyttölapsilta kiellettiin. Että ei saa huutaa, tytöt eivät ole kovaäänisiä.

“Koko lapsuuteni piipitin nurkassa. Koulun teatteriesityksissä en koskaan saanut olla enkeli tai prinsessa. Olin aina noita tai puu, honkkelo mänty, jolla ei edes ollut neulasia.”

Confusa on yksi etappi Ketun projektissa nähdä itsensä pystyvänä ja vahvana ihmisenä. Teini-ikäisenä. Kettu soitti kitaraa, mutta heitti sen menemään, kun soitonopettaja sanoi, ettei naisesta koskaan voi tulla hyvää kitaristia.

“Saan punkilla kanavoitua energiaa ja raivoa. Mutta on tärkeää, että bändi kannattelee tilannetta. Olen ollut joskus punkkeikoilla, joissa tunnelma on sekasortoinen ja pelkästään aggressiivinen. Punkin pitää pystyä tuottamaan kuulijassaan kumuloituvaa energiaa.”

Jotakin Confusan vastustamattomasta draivista kertoo, että äskettäisellä levynjulkistamiskeikalla Katja Kettu hulautti mikrofonin naamaansa ja katkaisi hampaansa. Se ei menoa haitannut.

Ketun esikoisromaaniSurujenkerääjä julkaistiin pari vuotta sitten. Pahasti traumatisoitunut päähenkilö purkaa psyykkisiä ongelmiaan ruumiinsa kautta, pyörii tenujengeissä ja pistää ruumiinsa likoon äärimmäisin tavoin.

Ketulla on työn alla parhaillaan novelli, jossa hän pyörittelee saman tyyppisiä aiheita, mutta eri näkökulmasta. Hän osallistuu WSOY:n kustantamaan 2000-luvun Decamerone-projektiin. 30 suomalaista naista, muun muassa Sofi Oksanen ja Rosa Liksom, kirjoittavat kukin yhden novellin aiheinaan seksuaalisuus ja erotiikka. Kirja julkaistaan ensi syksynä.

Giovanni Boccaccion 1300-luvulla kirjoittama Decamerone sisältää sata kertomusta. Valtaosa tarinoista on eroottisesti sävyttynyttä miehistä kerrontaa himokkaista nunnista ja ovelista aviomiehiään pettävistä vaimoista, oman aikansa viihdekirjallisuutta siis.

Uusi naisten Decamerone kääntää asetelman toisinpäin. Siinä naiset kertovat lukijalle unelmistaan, toiveistaan ja peloistaan.

“Omassa novellissani kirjoitan naisen rajoista. Kuka ruumiin omistaa ja kenellä saa olla mielipide siitä? Missä menevät rajapinnat itsen ja muiden välissä? Edellisessä kirjassani sivutaan hyväksikäyttöä, jota jokainen jollakin tavalla kokee. Onko fyysinen autonomia mahdollinen?” Katja Kettu kysyy, ja työntelee kurkunpalaa lautasellaan.

“Novellini naista nimittää katse. Ympäröivä maailma on peili, jonka kautta hän yrittää nähdä itsensä. Nainen alistuu katseelle, alkaa hakea itseään muiden katseiden kautta. Sen takana on foucaultlainen ajatus siitä, miten vallan kohteena oleva alkaa itse toteuttaa valtaa. Nainen ei onnistu edes siinä. Ensin hän haluaa näyttelijäksi, mutta ei kelpaa. Nainen ajautuu lopulta aikuisviihteeseen, mutta ei kelpaa sielläkään päärooliin vaan päätyy esivalmistelijan tehtäviin.”

“Nuoret naiset pistetään haluamaan katsetta, tavoittelemaan hyväksyntää. Nuoret tytöt ovat pinnan ja ulkonäön korostamisen kautta seksuaalisen ryöstökäytön kohteena.”

Voittajat kirjoittavat historian, sekä mikro- että makrotasolla. Nyt, tuhansien vuosien odottelun jälkeen naiskulttuuri kirjoitetaan esiin. Historiasta kaivetaan unohdettuja naistaiteilijoita ja vaikuttajia. Decamerone on osa tätä prosessia. Naiset luovat menneisyyden uudelleen, etsivät oman äänensä.

”Vanhat asenteet istuvat silti tiukassa”, Kettu sadattelee.

”Yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen. Minulla on onni tuntea miehiä, joiden kanssa tämän tosiasian voi unohtaa. Tasa-arvoisuus lisääntyy hitaasti, koska kukaan ei ole valmis luopumaan saavutetuista eduista. On osattava vaatia. Tosin miesten juhlat alkavat olla ohi, ehkä kaikki eivät vain ole huomanneet sitä.”

Kettu ei ole unohtanut taannoista prostituutiokeskustelua, kuinka erityisesti miesten asenteet paistoivat räikeästi läpi. Miehille on olemassa eri käyttäytymissäännöt ja moraali. Kettu teki vuoden 2003 Tallinnassa animaatiota ja törmäsi miesten rinnakkaistodellisuuteen.

“Asuntoni oli kaukana keskustasta, lähellä rekkakuskien levähdyspaikkaa. Kävin säännöllisesti läheisessä kuppilassa, koska sieltä sai halpaa kaalipiirakkaa. Ystäväni kysyivät, että enkö minä tajua mitään.”

Ketun tallinnalaiset kaverit huomauttivat, että jo pelkästään suomenkielisestä ruokalistasta olisi pitänyt pystyä päättelemään, että “kahvila” oli bordelli. Suomalaiset seksituristit eivät tosin rajoita eroottista trippailuaan pelkästään bordelleihin, heille koko kaupunki on vallankäytön areena. Vuoden aikana suomalaiset miehet halusivat vähän väliä ostaa Ketulta seksipalveluja.

“Minä olen rastapää, ja istuin useimmiten jossakin kahvilassa lukemassa kirjaa. Kukaan ei siis voi kuvitellakaan, että olisin tarjolla. Kyse on vallasta, aktiivisesta vallankäytön tilanteesta, joka on kiihottava itsessään.”

Kettu osallistui Palmenia-instituutin järjestämään foorumiin huhtikuun lopulla. Osanottajat olivat suomalaisia, venäläisiä ja virolaisia kirjailijoita. Foorumin tarkoitus oli edistää kansojen välistä yhteistyötä käännöskirjallisuuden muodossa.

“Monet osanottajat kyselivät naiskirjailijoilta heidän kirjoistaan, että ’onks tää sun omasta elämästä’. Usein naiskirjailijoiden teoksia pidetään runotyttöjen henkilökohtaisena tilityksenä, aivan kuin nainen ei osaisi kirjoittaa tietoisesti rakennettua tekstiä.”

Sattumoisin foorumin aikaan Viron patsaskiista räjähti käsiin. Kettu pääsi seuraamaan aitiopaikalta suurta kansojenvälistä ristiinymmärtämistä.

”Nuoret fiksut venäläiskirjailijat olivat vilpittömästi huolissaan Viron tilanteesta ja kyselivät ihmeissään virolaiskirjailijoilta, että mitä heidän maassaan tapahtuu. He vakuuttivat virolaisille, että nyt kun fasistit ovat saaneet Virossa vallan, niin Venäjä kyllä tulee apuun, kuten se on tehnyt aiemminkin, toisen maailmansodan aikaan.”

Venäläiset katsovat, että Venäjä on Viron pelastaja ja maiden historia on yhteinen. Heidän näkökulmansa perustuu lehdistön ja venäläisten oppikirjojen antamaan tietoon ja asenteisiin.

Toisaalta virolaisetkaan eivät ole mitään laupiaita samarialaisia venäläisvähemmistönsä suhteen. Kettu muistaa, kuinka hänen fiksut virolaiset nuoret ystävänsä saattoivat sanoa jostakin tuttavastaan, että ”hän on naimisissa, mutta vaimo on venäläinen”.

Decamerone-projektin rinnalla Kettu kirjoittaa seuraavaa teostaan, työnimeltään Kieleke, jonka on määrä valmistua keväällä 2008. Kieleke jatkaa Surujenkerääjän aiheistoa, mutta laajemmassa mittakaavassa, kokonaisen kansan, marilaisten, itsemäärittelyn ja identiteetin etsimisen kautta.

”En koeta ryhtyä kansan tai kenenkään historian autoritaariseksi tulkiksi. Tarinassani on kyse yksilöistä, joiden kautta teemat peilautuvat.”

”Kävin pentuna sedän kanssa Marin tasavallassa. Silloin elettiin vielä Neuvostoliiton aikaa. Neuvostoretoriikka ja turisteille tarjottu viihde hehkuttivat kansojen sulatusuunin auvoa. Onnelliset kansallisasuiset neuvostovähemmistöt tanssivat ja lauloivat suuren isoveljen kainalossa.”

Myöhemmin kuva marilaisten kohtalosta alkoi tarkentua, kun Kettu luki Leena Laulajaisen kirjaa Marilaiset, laulun ja uhritulien kansa.

”Aloin ihmetellä, että miksi kaikilla marilaisilla taiteilijoilla on sama kuolinvuosi 1937. Jotenkin tiesin, mitä sieltä paljastuu. Muistan, että minua alkoi kylmätä, mutta oli pakko jatkaa lukemista.”

Marilaiset, kuten monet muut kansat Neuvostoliitossa, joutuivat Stalinin puhdistusten uhriksi. Koko älymystö, lääkärit, opettajat, kirjailijat, “listittiin” yhden yön kuluessa.

“Kaikki paitsi yksi, joka sattui kuolemaan puhdistuksia edeltävänä päivänä.”

Kun Kettu kävi vähän aikaa sitten Marin maalla, hän törmäsi hiljaisuuteen. Kukaan ei halunnut puhua marilaisten nykytilanteesta, joka on uudelleen huonontunut liennytyskauden jälkeen.

”Suomalaisten kiinnostusta sukulaiskieltä puhuvan kansan tilanteeseen pidetään Venäjällä valtauksia havittelevien suomalaisten kaivosyhtiöiden masinoimana suomalais-ugrilaisena salaliittona.”

Tosiasia on kuitenkin se, että marin kieli on vaarassa, koska lapsille ei puhuta enää heidän äidinkieltään. Ensimmäisenä haihtuvat perinteisiin ja uskontoon liittyvät sanat.

Kettu on käynyt ajatusleikkiä, jossa hän vertaa suomalaisia marilaisiin. Jos suomalaisilta vietäisiin pois oma kieli, mitä meistä jäisi jäljelle?

Kettu on pidemmän aikaa miettinyt, mistä minuus koostuu. Kielen mukana katoaa omintakeinen ajattelu, myös ihmisoikeudet. Kettu on kallistumassa siihen, että minuutta ei ole, sitä pistettä, jossa se asuisi. On kerroksia ja säikeitä, joita traditiot ja perimätieto säilyttävät ja jatkavat. Ihmisen minuus koostuu opituista tavoista, kulttuurista ja toiveista. Siitä mitä haluaisi olla ja mitä luulee olevansa. Minäkuva ei koskaan ole realistinen.

”Siksi kaikki ovat sielultaan konservatiiveja. Säilyttäminen on elinehto.”

Kettu on kokenut kouriintuntuvasti miltä kädenvääntö konservatiivisten arvojen kanssa tuntuu. Häntä on pamputettu mielenosoituksissa useampaan otteeseen, muun muassa Göteborgissa kesällä 2001, jossa Kettu joutui usean muun rauhanomaisen mielenosoittajan kanssa poliisiväkivallan uhriksi. Moni hänen ystävistään lopetti ruohonjuuritason toimintansa Göteborgin jälkeen.

”Jos hakataan kadulla, pääsee terapiaan. Mutta jos poliisi lyö, pääsee putkaan. Yhteiskunnallinen rauha tuntuu tarkoittavan harvojen rauhaa. Länsimaissa puhutaan mielellään Venäjän loukkauksista demokratiaa kohtaan. On miellyttävää unohtaa, että oma tontti ei ole puhdas.”

Mielikuvat kansalaisvaikuttamisesta ovat usein aika vinksahtaneita. Kettu naureskelee, kuinka vuosia sitten oli organisoimassa anarkistiliiton Ruokaa ei aseita -tapahtumaa Turun torilla. Paikalla pörräsi Seuran toimittaja, joka kirjoitti sarjaa aktivismista.

”Hän kyseli ihmisiltä mistä päin löytyy se anarkistien Ruokaa ja aseita -tapahtuma. Voiko sanoma mennä enempää pieleen?”

Kettu kiihtyy kun keskustelu kääntyy suomalaisen älymystön ja kulttuuriväen hiljaisuuteen yhteiskunnallisissa asioissa. Hänen mielestään taide ja kirjallisuus on lähtökohtaisesti sidoksissa yhteiskuntaan, eikä hän halua taiteentekijöistä Solženitsynin sanoin ”toista hallitusta”.

”En kaipaa tänne itsensä institutionalisoineita reliikkejä, jotka kaivetaan mylvähtämään totuuksia aina, kun jotain tapahtuu.”

”Aki Kaurismäkeä rakastan, koska hän puhuu sydämestään, ei korostaakseen itseään tai käyttääkseen valtaa.”

Kettu kiittelee ympäristöaktivisteja, jotka suojelivat luontoa jo silloin, kun valtaosa ihmisistä piti sitä täysin naurettavana touhuiluna.

”Tosin ilmastonsuojelu on edelleen ruohonjuuritason toimintaa. Olin pettynyt, kun eduskuntavaaleista ei tullut ilmastovaaleja. Vaikka keskusta ja kokoomus ovat julistautuneet ympäristöpuolueiksi, kummankaan politiikka ei käytännössä tue ympäristönsuojelua.”

”Pentti Linkola on sanonut, että ihmisten pitäisi lakata tekemästä töitä, sillä työn tekeminen on sivilisaation suurin uhka.”

Kettu ehdottaa uudeksi yhteiskunnallisen protestin muodoksi tietoista astumista yhteiskunnan ulkopuolelle.

”Yleensä ajatellaan, että huonot ihmiset eivät tee työtä. Entäpäs jos he ovatkin niitä hyviä ihmisiä?”

”On surullista, että pohjoismaalaiset ovat tarkkoja lainsäädännöstä ja moraalista vain omalla alueella. Kaikki sanovat, että lapsityö on väärin. Käytännössä harva on valmis noudattamaan omaa kantaansa.”

“Sama sokeus näkyy saamelaisten kohtelussa. Kukaan ei halua puhua saamelaisten pakkosteriloinneista, ja siitä, että vielä 1970-luvulla saamelaislapset pakotettiin sisäoppilaitoksiin, joissa he vieraantuivat omasta kielestään ja sitä myöten identiteetistään.”

Kettu ei ole saamelainen taustaltaan, mutta on päässyt seuraamaan sivusta suomalaisten oman kansallisen assimilaatioprojektin käytäntöjä.

“Jossakin tunturikeskuksessa noella mustattu heinähattu leikkii samaania ja kaikki haluavat uskotella ja uskoa, että saamelaiset ovat tyytyväisiä, että heidän kulttuurinsa on näin esillä.”

Kettu kävi lukion Rovaniemellä. Koulun perinteisiin kuului, että penkkareissa käytettiin saamelaisasuja. Saamelaiskäräjät esitti koulun rehtorille toiveen, että pukuja ei käytettäisi. Lukion rehtori ja muu opettajakunta tyrmistyi eikä nähnyt perinneasujen karnevaalikäytössä mitään loukkaavaa.

Kettu jätti kotikulmat kymmenen vuotta sitten, mutta virnuilee pohjoisesta puhuessaan. Peräkylillä kaikki ovat serkkuja keskenään, liian iloisia ja suonissa virtaa samat taudit.

”Pohjoisen ihmiset ovat vilihakoita, pikkuisen ovelia ja hyväntuulisia touhuajia.”

Työtä siellä ei ole ja viinaa juodaan kovasti. Jotkut jäävät, toiset lähtevät. ”Yksi kaveri muutti Rovaniemeltä etelään, Ouluun asti. Hän palasi takaisin ja valitteli, että ”ei oo minuu varten, on niin lämminki.”

BoccaccionDecameronen kehyskertomuksessa kymmenen nuorukaista ja neitoa pakenee maaseudulle Italiassa riehuvaa ruttoepidemiaa. He kertovat tosilleen tarinoita ajan kuluksi, eikä ole varmaa selviytyvätkö he.

Tulevassa naisten Decameronessa ei ole kehyskertomusta. Kettu pohdiskelee mikä voisi olla uuden Decameronen olosuhde. Mikä olisi nykyajan rutto?

“Lintuinfluenssa olisi helppo vastaus. Mutta kyllä sen täytyy olla jotakin totaalisempaa.”

Kuten helvetin huono sää.

Kettu visioi Ysi-baarin pöydässä maiseman, kaukaisen vuorensolan, joka on viimeisenen turvapaikka vedenpaisumuksen hukuttamassa maailmassa. Siperian ikirouta on sulanut, mutta 30 naista on onnistunut pelastautumaan vuorensolaan vesiteitse. Vaarallisen ja vaikean pakomatkan uuvuttamat naiset odottavat turvapaikassaan tietoa ihmiskunnan kohtalosta ja alkavat tarinoida ajan kuluksi.

“Näyttää siltä, että lämpö nousee jo seuraavan 50 vuoden aikana noin 2–3 celsiusta. Ilmastonmuutos on kumulatiivinen, eli noin vuonna 2200 pahimpien skenaarioiden mukaan saatamme olla tilanteessa, jossa noin 85 prosenttia lajeista tuhoutuu. Isot eläimet, kuten ihminen, kärsivät eniten.”

Decameronen naiset joutuvat ongelmiin solassaan. He kertovat tarinansa tyhjyyteen, sillä kukaan ei ole lukemassa niitä, kun viimeinenkin naisista kuolee. Heidän tarinansa katoavat, koska ilman miehiä ihmiskunta sammuu. Kettu ei hyydy ongelman edessä. Hän heittäytyy hetkeksi teknologiahuumaan.

“Vuonna 2200 tiede on niin kehittynyttä, että naiset pystyvät lisääntymään keskenään. Tiede-lehden mukaan munasolu saadaan nyt jo jakaantumaan itsekseen.”

“Ihmiset kykenevät vuonna 2200 samaan kuin varaanit, joilla on ihmeellinen kyky. Ääriolosuhteissa varaani sikiää neitseellisesti, tosin silloin syntyy vain koiraita.”

Jos maailmanloppua odottelevat naiset vuorensolassaan kykenisivät lisääntymään keskenään, heille syntyisi todennäköisesti vain tyttölapsia. Kettu pysyy silti tiukkana. Ei miehiä solaan. Naiset purkakoot miehen kaipaustaan ja seksuaalisuuttaan tarinoidensa kautta.

Nyt kuvittelemme Ketun vedenpaisumuksen aalloille, veneen kokka kohti kaukaista vuorensolaa. Turvapaikkaa, jossa muut 29 naista jo odottavat, että tarinointi voisi alkaa. Hän karkaa maailmanloppua kevyin kantamuksin. Kaikki tärkeä mahtuu yhteen matkalaukkuun.

Kettu on ottanut opiksi esikoiskirjansa päähenkilön virheistä. Surujenkerääjän nuori nainen nakkasi matkalaukkuunsa kiven jokaista surua kohti. Lopulta matkalaukku oli murikoita pullollaan ja pirun painava.

“Kotini on siellä, missä minäkin olen. Olen aina valmistautunut lähtemään.”

“Kaikkia rakkaita kirjoja ei voisi millään ottaa mukaan, mutta matkalaukustani löytyisi ainakin Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Se on surullinen ja vaikuttava kirja, jossa ydinperhe hajotetaan ja pistetään autiolle saarelle. Olen lukenut sitä miehen kanssa. Sitä on hyvä lukea, kun on itse turvassa.”

Kettu maalaa eteen kirjan keskeisen kuvan:

“Lyhty palaa, keräännytään majakan torniin. Mörkö saapuu ulisten, haluaa tanssia lyhdyn valolle. Mutta mörkö on niin pelottava, että puut juoksevat karkuun.”

“Ottaisin mukaan myös joitakin valokuvia. Minusta on hirveän vähän lapsuudenkuvia. Yksi harvoista on otettu naamiaisista. Olen kuvassa läski ja ovelan näköinen jänis, siinä on jotakin taianomaista. Annoin sen juuri lahjaksi rakastetulle.”

Confusa: Confusa. Combat Rock Industry 2007.

Confusa keikalla 26.5. Helsingin uudella ylioppilastalolla, 27.7. Puntalassa & 17.8. Tampereen Vastavirrassa.

www.myspace.com/confusaband

www.confusa.net

Katja Kettu: Surujenkerääjä. WSOY 2005. 256 s.

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu