Luontokuvan harha

Ihmisen luonto: Tästä laverilta katsottuna näen noin kahdeksankymmentä senttiä kanttiinsa kokoisen ikkunaruudun verran maailmankaikkeutta ja luontokuvaa.

Ikkunalautaan on naulattu vinyylimuovinen saksanhirven pää. Se on joskus ollut ilmapuntarin koriste. Hirvenpää näkyy mustana silhuettina sinisen hämärtävää huurrekoivikkoa vasten. Kun illan tummuus ruudun takana hiljalleen syvenee, Isonkarhun tähdistön sakara alkaa välkehtiä selkeämmin puiden välistä.

Tästä laverilta katsottuna näen noin kahdeksankymmentä senttiä kanttiinsa kokoisen ikkunaruudun verran maailmankaikkeutta ja luontokuvaa. Se on olemassa ilman mitään ihmisen käsittämää tarkoitusta tai alkuperää. Tuntuu kuin makoilisin suuren neulanreikäkameran sisuksissa ja katselisin sen etsimen läpi tuota hämärän avaruuskuvan pientä kaistaletta ja odottaisin uutta avaruuden rytmikästä sulkimen räpsähdystä, joka valottaa seuraavan hitaasti muuttuvan ruudun tästä sirkulaatiosta.

Tunnen, että olen lähellä ajatuksen oivaltavaa värähdystä, joka aukaisisi lukemattomien luontokuvien takana olevan särön ja siitä juontuvan ajatuksen. Sitä monet luontokuvaajat yrittävät töillään saavuttaa ja samalla poistaa luontokuvan harhan.

Mieleeni tulevat elokuvaohjaaja ja luontodokumentintekijä Markku Lehmuskallion sanat: ”Mielestäni suuri osa luonnonkuvaajista tekee turhaa työtä. He kuvaavat luontoa, sitä mitä näkevät, eikä sen takana ole mitään. En ymmärrä mikä on heidän motiivinsa, vain räpsiä ympäriinsä ja itselleen. Onhan kuvien eteen nähty paljon vaivaa, mutta eivät kärsimykset ole mikään mittari. Mielestäni kuvien takana on oltava jokin ajatus, ennen kuin voi puhua luonnonkuvauksesta.”

Hetki katoaa, särö jää aukeamatta ja ähkäisen laverille istumaan ja vetäisen kohta kengät jalkaan. Lisään puita kaminaan ja astun ulos kämpästä. Äskeinen kaistale kuvaa laajenee kämppää ympäröiväksi, lumiseksi metsäksi ja peltinen kaminantorvi suitsuttaa savua kohti tähtitaivasta. Savu kohoaa kohtisuoraan ylös kuin paksu fakiirin köysi talvisesta taikametsästä. Ympäröivä hiljaisuus siunaa siinä seisojan ja sydänmaa värisee pakkasen kosketuksena olemuksessani. Kun astun takaisin kämppään, sytytän kynttilän. Häilyvä valo kultaa ikkunalaudalla olevan keltaisenruskean saksanhirven pään ja tuo vinyylimuovinen sinisen hämärä silhuetti hohtaa kuin inkojen aarre.

Veli-Matti Lehtikangas

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu