Liekki kuolleen miehen silmässä

Markku Aallon tarina.

Mestariteos, myrkyllinen kukka – lopultakin ihmisestä on tulossa mielenkiintoinen! Niin monia tapoja koettaa paeta ja aina pudota takaisin samaan paikkaan, tulee jumalattomuudesta uusi Jumala, arpeutuneesta haavasta uusi entistä paksumpi iho. Pidä haavasi auki, anna unien niistä vaeltaa sisään ja ulos aina lihaasi auki repien, älä mitään pidä sisälläsi: jos ryhdyt suljetuksi astiaksi, ovat unesi pian kahdesti kirkastettua pimeyttä, myrkkyä jota nautit yhä suurenevin annoksin. Kuka mitenkin haarniskansa rakentaa, joku teräksestä, joku unistaan, sinä silmiesi kahdesta terästä. Mustaa verta, mustaa virtsaa, laita tähän kaikki värisi, koko henkesi hirvittävä väriensekoitus: että tulisi sokeuden hetki, jolloin näet pimeytesi selkeästi.

Naisia kaikkialla, naisia hurskaissa valepuvuissa: naiset enkeleinä, naiset puina ja lintuina, naiset verta imevinä lepakkoina. Minun silmäni eivät näe läpi naamioiden, minun silmieni luonnottomiksi hiotut jalokivet, paljaaseen valheeseen rakastuneet. Kas tässä koko ruumiini, veritekoihin valmis rakastajanruumiini: mikään pyhäinhäväistys ei ole liikaa sille, joka sydämestään on tehnyt temppelin! Siunaukset kääntyvät kirouksiksi ja kiroukset itseään vastaan – mitä muuta on minun kieleni kuin sanoilla pyhitettyjä sanoja: ovat uhraukseni pelkkää kuvitelmaa, täyttyvien ja tyhjenevien maljojen verenkierto. Älä tee kuvaa, meille sanottiin, mutta muuta ei meillä ole, vain tämä jähmettynyt maisema johon itsensä asettaa, naisen jalkoihin käärmeenä kiemurtelemaan muistaen silti kaiken, kaiken. Säilyttää täällä muistinsa, julmempaa rangaistusta ei ole.

Viljapeltojen sadossa ei tänä vuonna ole valittamista, maisema on täynnä keltaista, kypsää, kukat tuoksuvat kuin ruttotautisten korttelissa. Mitä muuta toivoisin, on minulle annettu kumihanskat ja suppilo päähän, kaasunaamari, luistimet, mitä tahansa päivieni iloksi. Nautinnot ovat täällä rajattomat: on viini makeaa, pimeys sakeaa, naiset halukkaita, rypäleet kypsiä poimittaviksi. Ylen antelias Jumalani antaa minulle kaiken mitä osaan toivoa ja enemmänkin, kertoo minulle unessa, mihin on aarre haudattu, missä lepäävät rakastettuni kauan kaivatut lahoamattomat luut. Olen totisesti valittu, kyyhkyset laskeutuvat olkapäilleni pelkäämättä ja nokkivat silmiäni kuin parhaita siemeniä. ”Tämä kaikki on sinun niin kauas kuin katseesi kantaa”, hän sanoi tyhjille silmäkuopilleni, joihin linnut olivat jo tehneet pesänsä.

Haavoittumaton mies, ei verta vuoda, pyhyyden haju hänen ihollaan: tätä miestä en ota koskaan, sanoo sisar, hänen otsalleen ei milloinkaan laskeudu käteni musta lintu. Hän kulkekoon ovesta, joka on eläviltä suljettu, hän katsokoon taakseen ja tuomitkoon rakastettunsa unohdukseen. Me lähetämme tyttäremme hänen luokseen, hänen kanssaan juomaan, naimaan, iloitsemaan, me hukutamme hänet oman verensä kuohuvaan viiniin, sokaisemme hänet omien uniensa hehkuvilla auringoilla. Ja me rakennamme hänelle kaupungin, hänen siellä asua, sitä hallita, jotta se häntä hallitsisi. Kaupungin läpi kulkee virta, vuolas puhdas virta, peseytyköön hän siinä aavistamatta olevansa tuhkaa sen ennen kirkkaassa vedessä. Häntäkö säälisimme, häntä joka haluaa pihvinsä raakoina ja naisensa alistuvina, joka on nähnyt kaikki maailman ihmeet mutta joka ei näe tätä: ei orjilla muuta kuin runous, liekki kuolleen miehen silmässä.

Älä manaa luoksesi mitään, mitä et voi komentaa poistumaan. Kerää valtaa, kerää kunniaa, kerää legioonan verran kaiken värisiä alistuvia naisia, anna lävistää kielesi, itke hunajaa, anna pääsi täyttyä kuin viemärin. Katso tätä vanhaa miestä: hän on pukenut päälleen univormun, se tekee hänestä kuolemattoman, hänen lihansa mätänee mutta puku ei lankea. Hän seisoo muumioituneena kaupungin arvokkaimmalla torilla, siellä missä käydään kauppaa naisilla ja mausteilla, silkkisillä kankailla, madon ulosteilla. Tilejä ei milloinkaan tasoiteta, ei vaaka pysähdy, se keinuu loputtomiin kuin tasapainonsa menettänyt mielesi. Et sinä tiedä milloin ja keneltä saat rakkaudestasi maksun, ja millä rahalla.

Silmät, petolliset silmät! Tiedän, että valehtelette minulle, ihastutte saalistajien pimeässä loistaviin hampaisiin, väärien aurinkojen kirkkaudella minua häikäisette. Katsokaa tätä kiveä: kiven sisällä on leipä, leivän sisällä vastasyntynyt lapsi, lapsen sisällä malja, jonka kirkasta myrkkyä janoamme. Huolettomat miljonäärit rikkaudessaan tekevät pieniä rikoksia, eivät nälkäänsä lihaa syö, huviksensa vain, juhliensa piristykseksi ja suuremmaksi terveydekseen! Oi on minulle ilo olla täällä, en mistään hinnasta luopuisi tästä sieluttomasta ilosta, tästä syvään lankeamisesta: kuljen puutarhassa puulta puulle, nautin hedelmistä, annan mehun valua rinnuksilleni ja nivusiin asti. Olematon kuvittelee olematonta: mieli taivaassa, ruumis helvetissä, mielensä menettäneet unet ahnetta aurinkoa ruokkivat.

Yksi, ikuinen, täydellinen. Kädetön, jalaton, sokea ja kuuro. Kannoin kasvoillani yhtä oikeaa ilmettä, hirveää rikkomatonta tasapainoa, kunnes en erottanut itseäni peilikuvastani, en tunnistanut liikettä, jolla käännyin itseäni vastaan. Helvetti, mykkä sana taivaan kaikenpeittävässä varjossa! Esineet vihaavat minua, tyhjä malja täyttyy itsestään, aistii janoni ja tahtoo sen sammuttaa, myrkyllään minutkin armahtaa. Jokin minussa on alkanut itää, kasvaa sydämessäni, päivä päivältä syvemmälle tunkeutuvat juuriaan etsivät juuret. Pian en enää omaan nahkaani mahdu, käärme, pelkkä nahka, kalliolla auringossa: pitäkää siunattu maljanne, minä sekoitan myrkkyni itse.

Miten vuosituhantiseen kallioon kepillä iskettiin haava, miten mielemme aukaisi painajaisille unelmien virtuoosi! Keppi käärmeeksi muuttukoon, virrat vereksi, tulkoot heinäsirkat ja verenhimoiset linnut. Tulkoot oikeamieliset tuomarit reput täynnä halkileikattuja vastasyntyneitä: laki on niin kuin se on kirjoitettu kiveen. Ja jokainen rangaistus on oikeutettu niin kauan kuin kuolemalle ei puhuta suoraan. Siihen asti turvaudumme kasvoihin joita ei ole, kasvoihin jotka eivät koskaan mätäne. Mielestä mieleen kiemurtelee lohdutuksen petollinen enkeli, ikävöivään sydämeen tekee kotinsa ja aina on herra talossa. Me olemme voimattoman Jumalan vallassa.

Mitä meillä on: maailma, sokean miehen uni, kuolleen miehen silmä, ruumiinsyöjien juhla-ateria. Kallo kutistetaan sitä täyttämällä, kaikki valheet toteen näyttämällä. Naista suudellessasi tunnet suutelevasi vain merkityksettömiä päiviäsi, riekaleiksi revittyjen sanojen maatuvia jälkeisiä. Elämäsi on nyt valmis, kaikkien hetkiesi yhteen koottu olkilyhde. Se sytytetään tuleen, eikä muuta jää kuin kourallinen tuhkaa tuuleen heitettäväksi. Tuuleen, tai sinun janoisille kasvoillesi, lohduttomasti jälleensyntyneille.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kustannustoimittaja. Hänen tekstejään on julkaistu muun muassa Parnasso-, Kerberos- ja Nuori Voima -lehdessä sekä Elävien Runoilijoiden Klubin MotMot-vuosikirjassa.

Markku Aalto

Kommentoi Facebookissa
Graffiti HAM
Route Couture