Libya vuonna 36

Voima kävi tutustumassa roistovaltioksi kutsutun Libyan nykyoloihin ja tapasi Muammar Gaddafin. Vallankaappauksesta on kulunut 36 vuotta.

SAIN YLLÄTTÄEN KUTSUN LIBYAAN. Takavuosina olin ollut perustamassa Maailman perustuslaki- ja parlamenttiyhdistyksen Suomen osastoa, joka sittemmin kuihtui. Nyt yhdistyksen Suomeen tuonut henkilö soitti ja kysyi, lähtisinkö helmikuussa maailmanparlamentin konferenssiin Tripoliin. Libyan valtio maksaisi kaikki kulut määränpäässä.

Pienen sähköpostittelun jälkeen kysyin konferenssin järjestäjiltä, voisiko lentolippuihin saada rahoitusta. Vastaus tuli saman tien: kyllä, mutta virallinen pyyntö pitäisi tehdä saman päivän aikana. Ihmettelin kiirettä, mutta tein työtä käskettyä, lähetin ansioluetteloni ja kerroin miksi konferenssi kiinnostaa minua.

Viikon päästä tuli vastaus. Minut oli hyväksytty, mutta eri kokoukseen. ”Pyöreän pöydän demokratiafoorumi” alkaisi kahden viikon päästä. Aihe tuntui omalta. Olin pitkään halunnut saada selvyyttä Libyan suoran demokratian malliin. Ohjelma tosin askarrutti. Kuinka ”pyöreä” pöytämme tulisi olemaan, kun kaikki puheenvuorot oli varattu libyalaisille. Vierailukutsu tuli Majahiraya Thought Academy -nimiseltä laitokselta. Matkaoppaasta selvisi, että majahiraya tarkoittaa ’massojen valtaa’, se on eräänlainen valtioideologia.

VASTAANOTTO SYYSKUISESSA TRIPOLISSA on lämmin ja epämuodollinen. Lentokentällä meille selviää, että akatemian työntekijät ovat vapaaehtoisia. Minusta pitää huolta geologian jatko-opiskelija Khalifa Kelderbak. Hän kaavailee suorittavansa tohtorin tutkinnon Kanadassa.

Foorumin alkuun on vielä kokonainen päivä, joten livahdan kaupungille. Mieltäni kiihottaa kuuluisa Vihreä tori. Tarinan mukaan palestiinalaisterroristit ostivat sieltä 1970-luvulla eurooppalaisia passeja hyvään hintaan. Jos toria ei olisi vallankumouksen 36-vuotisjuhlien kunniaksi kukitettu islamille ja Libyalle tunnusomaisilla vihreillä lipuilla, voisi puhua pikemminkin harmaasta torista. Torikauppiaiden valtaamaa vanhaa kaupunkia lukuun ottamatta Tripoli ei näyttäydy erityisen vihreänä eikä kauniinakaan.

Kalaa kaupataan raakana Italian siirtomaa-ajalta periytyvillä marmoripöydillä. ”Mistä päin olet kotoisin?” kysyy James Collinsiksi esittäytyvä mies. Hän on paennut Liberiasta 18 vuotta sitten ja kiertänyt sen jälkeen Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Libyaan hän tuli YK:n pakolaisohjelman turvin kaksi kuukautta sitten. Collins kertoo olevansa puolen vuoden mekaanikkokoulutuksessa ja saavansa pientä viikkorahaa. Sillä tulee juuri ja juuri toimeen, jos taittaa matkat kävellen. Collins haluaa puhua.

”Koko Libyassa oloni aikana olet ensimmäinen eimustaihoinen, jonka kanssa keskustelen, viranomaisia lukuun ottamatta.”

COLLINS HALUAA ESITELLÄ minulle Tripolin ”mustat markkinat”. Kaikki minua lukuun ottamatta ovat tummaihoisia. Tunnelma on rento, Collinsia ja minua katsotaan uteliaasti. Vastaantulija pyytää, että ottaisimme kamerallani kuvan hänestä ja minusta. Hän antaa sähköpostiosoitteensa ja pyytää minua lähettämään kuvan.

Istun Collinsin kanssa kahvilaan juomaan libyalaista limonadia, se maistuu jotakuinkin colan, Vita Novan ja ginger alen sekoitukselta. Rakastun siihen välittömästi.

Collins vakavoituu ja kysyy minulta neuvoa. ”Libyaan en tahdo jäädä. Aion käydä mekaanikkokurssin loppuun, mutta täällä ei ole minulle mitään muuta. Liberiaan en uskalla vielä palata, koska isäni oli vaikutusvaltainen tekijä sisällissodan alkuvaiheissa. Toivoisin, että saisin yhteyden äitiini ja veljeeni, en ole kuullut heistä yli kuuteen vuoteen.”

Jatkamme matkaa ja löydämme elektroniikkapuodin, jossa on tarjolla piraattiversioina Rocky-elokuvia 1980-luvulta, ajalta jolloin Reaganin USA pommitti Libyaa, kun sille päälle sattui. Ostan ruotsinkielisillä kansilla varustetun Tom & Jerry -levyn yhdellä dinaarilla, noin 60 sentillä.

Kävelemme tyhjällä hiekkarannalla. Libyalaiset eivät vietä aikaa rannalla, eikä länsimaisia turisteja ole. Vain muutama egyptiläinen tai marokkolainen perhe on matkalla naapurimaassaan, ehkä tapaamassa sukulaisia. ”Kaiken likaisen työn tekevät mustat, ja rakennustöissä näkee vain egyptiläisiä tai marokkolaisia”, Collins toteaa paikallisesta työnjaosta.

Ranta päättyy yllättäen, hiekalle on kasattu rakennusjätettä. Vieressä haisee avoviemäri, joka johtaa suoraan mereen. Libyalaiset valittavat juomaveden puutetta. Muutama viikko takaperin Libya pyysi joukkotuhoaseista luopumisen palkkioksi USA:lta ydintekniikkaa, jonka avulla merivedestä voitaisiin erottaa suola. Miljardeja maksanut keinotekoinen joki kuljettaa vettä syvältä Saharan maaperästä. Vesi on jäänyt maaperään aikana, jolloin Saharan autiomaan paikalla oli vehmas metsä. Uusiutumatonta vettä riittää ehkä 50 vuodeksi. Ihmettelen, eikö maailman kuumimmassa maassa riittäisi aurinkoenergiaa makean veden tuottamiseen.

SEURAAVANA AAMUNA konferenssi alkaa juhlapuheilla. Juhlallisissa merkeissä se myös jatkuu. Isännät ja foorumin ulkomaiset osanottajat puhuvat niin kohteliaasti ja juhlallisesti, että on mahdotonta saada mitään tolkkua Libyan todellisesta tilanteesta. Länsimaissa Libya määritellään diktatuuriksi, Muammar Gaddafin kirjoittaman ”Vihreän kirjan” opeilla arvioiden Libya on ainoa todellinen demokratia koko maailmassa.

”Ulkopolitiikastakin päätetään suoran demokratian keinoin”, kertovat isäntämme.

”Voisitteko valaista, miten syntyi viime vuosien tärkein ulkopoliittinen ratkaisu, päätös luopua joukkotuhoaseohjelmista?” kysyy eräs kokousedustaja.

Vastaus tulee salamana: ”Pelkäänpä että aikamme on loppu tältä erää.” Aiheeseen ei enää palata.

Meitä ulkomailta kutsuttuja on varsin sekalainen joukko: Yhdysvalloista professori Glen Martin, Maailmanparlamentin puheenjohtaja, Don Harter, eläkkeellä oleva maataloustieteen professori Keskilännestä ja Patricia Murphy, filosofien rauhanjärjestön puheenjohtaja. J. W. Smith, entinen ”maailman paras rodeoratsastaja”, alkoi opiskella yliopistossa 50-vuotiaana. Nyt 76 vuoden iässä hän on poliittisen taloustieteen tohtori ja yrittää saada isäntiämme kääntämään uusimman kirjansa arabiaksi.

Britanniasta ovat paikalla toimittaja Susannah Tarbush ja entinen diplomaatti Michael Wynne-Parker, joka on kirjoittanut kirjoja kansainvälisestä politiikasta, parapsykologiasta ja runoudesta. ”Kirjoittaisin mielelläni muistelmani, mutta se olisi vielä liian vaarallista. Ehkä kymmenen vuoden päästä”, hän sanoo. Turkista paikalle on kutsuttu eläkkeellä oleva akateemikko Turkkaya Ataöv, joka kertoo kirjoittaneensa yli sata kirjaa. ”Laadusta en tosin anna mitään takeita”, hän sanoo ironisesti.

Ja vielä Peter Davidsen, oudosti käyttäytyvä ”tietokanta-asiantuntija”. Joku joukostamme muistaa hänen aiemmin kertoneen olevansa Hollannin salaisesta palvelusta.

KESKUSTELEN HOTELLIHUONEESSA Don Harterin kanssa epäilyksistäni, jotka liittyvät yhtäältä hollantilaiseen ja toisaalta ristiriitaan isäntien puheiden ja todellisuuden välillä. James Bondini katsoneena kirjoitan paperilapulle, että meitä saatetaan kuunnella.

”Ei minua kiinnosta, kuuntelevatko he vai eivät, minä haluan vain saada omat tavoitteeni täällä läpi!” Harter pamauttaa.

Vainoharhaisuus on kuin keskipäivän aurinko: pieninä annoksina se parantaa elimistön vastustuskykyä, mutta äkillinen altistuminen voi laukaista hallitsemattomia prosesseja.

Harter ei ole ainoa, joka on tullut Libyaan oman asialistan takia. ”Ei minua tämä kokous kiinnosta, mutta libyalaisten kanssa on päästävä paikan päälle, jotta voimme sopia maailmanparlamentin kokousten järjestelyistä”, toteaa professori Martin.

Tehtävä ei ole helppo, sillä Libyan valtaverkosto on läpinäkymätön. Kenelläkään ei tunnu olevan mitään muodollista asemaa, ei edes Muammar Gaddafilla. Toisin kuin useimmat vallan kaapanneet sotilasjohtajat, Gaddafi ei ole ylentänyt itseään kenraaliksi, vaan on pitänyt everstin arvonsa. ”Colonelin” lisäksi Gaddafista käytetään ilmausta ”vallankumousjohtaja”.

EN PYSY KOKOUKSESSA KÄRRYILLÄ. Tiedä sitten, johtuuko se ideologian sekavuudesta, filosofian tohtoreiden korkealentoisuudesta, tottumattomuudestani arabialaiseen tapaan jäsentää ajatuksia vai puherytmin rikkovasta simultaanitulkkauksesta.

Vilkuilen vierustovereitani. Yksi torkkuu, toinen kirjoittaa runoja. Yritän terästäytyä ja kirjoitan muistiinpanoja vimmaisesti. ”Laki on yhteiskunnan toiminnan perusta… Uskonnon ja poliittisen toiminnan tulee olla erillisiä asioita, mutta uskonnon tulee tarjota moraalinen perusta ihmisten toiminnalle…” Sekavia merkintöjä.

Yhtäkkiä puheenjohtaja keskeyttää kolmannen kokouspäivän: ”Olemme nyt keskustelleet kolme päivää ”Vihreän kirjan” filosofisista ulottuvuuksista ja käytännön sovelluksista. Mutta miksi emme kysyisi alkuperäiseltä lähteeltä itseltään?”

Lähdemme siis Muammar Gaddafin palatsiin.

GADDAFIN ASUNTO on pikemmin linnoitus kuin palatsi. Kuljemme kolmen puolustusrenkaan läpi. Jokaisessa on korkea betonimuuri, kameroita, vartiotorneja, ampuma-aukkoja ja suuri määrä sotilaita. Jossakin vilahtaa tankki. Linnoituksen keskellä on mahtava tietoliikennetorni, sen juurella on verrattain vaatimattoman näköinen rakennus.

Odottelemme Vihreässä auditoriossa, paikalla on televisiokamera ja lehtikuvaajia. Puheensorina lakkaa ja tunnelma sähköistyy, kun maestro astuu sisään valkoisessa puvussa ja vihreässä t-paidassa. Muammar Gaddafi vaikuttaa väsyneeltä, enemmänkin kuin väsyneeltä. Hänestä huokuu vaivoin peitelty turhautuneisuus ja pettymys, mutta karisma täyttää salin, tunnelma on epätodellinen. Gaddafi on kuin koreaksi maalattu savijättiläinen.

Hitaasti hän alkaa puhua. Puhe käsittelee ”Vihreää kirjaa”, se on lyhennelmä kirjasta. Ainoan kerran Gaddafi hymyilee, kun seurueemme yhdysvaltalainen jäsen kertoo lahjoittavansa kappaleen kirjoittamaansa kirjaa Libyan johtajalle ja omistavansa sen Gaddafin USA:n pommituksissa kuolleelle tyttärelle.

Alustuksensa jälkeen Gaddafi kommentoi viimeaikaisia maailman tapahtumia, myös Irakin sotaa. ”Suuri enemmistö Englannissa ei halunnut sotaa. Kuitenkin he ryhtyivät sotaan. Tämä osoittaa, miten valheellista on puhua demokratiasta… Ei kansalta Yhdysvalloissa kysytty, haluaako se lähteä sotaan. Se on diktatuuria. Bush muodostaa suuren uhan maailmanrauhalle.”

”MAAILMANPARLAMENTTI on erittäin hyvä idea, meidän täytyy haastaa YK ja luoda parlamentti, jossa kaikki maailman ihmiset ovat tasa-arvoisesti edustettuina. Nyt turvallisuusneuvosto pitää YK:n yleiskokousta panttivankina. Maailmanparlamentti on vallankumouksellinen idea”, Gaddafi arvioi.

Gaddafi näkee etuja myös muissa monenkeskisissä järjestöissä. ”Ihmisten on luotava voimakkaita liittoutumia, Afrikan unioni, G22, ja Latinalaisen Amerikan Unioni ovat hyviä yrityksiä. EU ei ole aggressiivinen, se pyrkii tasapainottamaan voimasuhteita. Uuskolonialistiset hankkeet ovat häviämässä.”

Gaddafin Libya on pyrkinyt läheisiin suhteisiin Kuuban ja Venezuelan kanssa. ”Venezuela pelaa sääntöjen mukaan, mutta USA halusi syrjäyttää Chávezin. Tehtävä annettiin CIA:lle, mutta se epäonnistui. Kuuballa on edelleen totalitaarinen johto, mutta tärkeää ei ole, kuka johtaa. Lopputulos merkitsee. Kuubalaiset kannattavat järjestelmäänsä. Kuuba lähetti New Orleansin tuhoalueelle tuhat lääkäriä. Miten Kuuba voisi olla uhka USA:lle?” Gaddafi ihmettelee.

Lopuksi kättelemme Gaddafia ja hän signeeraa ”Vihreät kirjamme”. Tilaisuus on päättynyt. Tv:n iltauutiset käyttävät runsaasti aikaa Gaddafin ja meidän tapaamiseemme. En ymmärrä, mitä uutisissa sanotaan, mutta ryhmämme näyttää arvovaltaiselta, valtiovierailta.

INTERNET ON LIBYASSA vasta pari vuotta vanha ilmiö, silti Tripolissa näkee paljon yksityisten omistamia nettikahviloita. Nettiä ei ilmeisesti sensuroida, sillä uutistoimistojen ja Amnestyn sivut aukeavat ongelmitta. Amnestyn maaraportissa kerrotaan, että poliittisten mielipiteitten avoin ilmaisu Libyassa voi johtaa vankilaan ja kidutukseen. Pientä edistymistä ihmisoikeusasioissa on silti tapahtunut, Amnestyn tarkkailijat ovat päässeet tänä vuonna maahan ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. He raportoivat avoimista keskusteluista Gaddafin kanssa.

USA ja Libya pyrkivät lämmittämään suhteitaan niin nopeasti kuin suinkin. USA:n ulkoministeri Condoleezza Rice kehuu Libyaa ”ystäväksi”. Englanninkielisestä Tripoli Post -lehdestä luen, että Libya aikoo kaksinkertaistaa öljyntuotantonsa viidessä vuodessa.

Juttelen nettikahvilan pitäjän, parikymppisen Hamedin, kanssa. ”Libya on avautunut viime vuosina ja se on hyvä. Toivon, että avautuminen jatkuu. Parempi on, jos se tapahtuu pikkuhiljaa, varovasti, ettei tule ongelmia, tiedäthän.” Hamed katsoo silmiini tutkivasti ja lisää: ”Gaddafi on suuri mies, hän on tehnyt paljon hyvää. Ennen vallankumousta täällä ei ollut juuri mitään, kehitys on ollut nopeaa.”

VIIMEISENÄ AAMUNA käyn vielä katsomassa erästä moskeijaa ja kävelen alueella, jossa on paljon toimistoja ja kauppoja. Gaddafin kuvia näkyy kaikkialla, mutta mistään ei tunnu saavan hänen kuvallaan varustettua postikorttia. Paperikaupan myyjä esittäytyy Shulcri Taheriksi, hän kaivaa kätköistään pölyisiä Gaddafin kuvia ja antaa ne ilmaiseksi. Taher kertoo opiskelleensa Itävallassa hammaskirurgiksi.

”Olin töissä sairaalassa ja minulla oli itävaltalaisia ystäviä. En kuitenkaan jaksanut sitä, että työasiat ja henkilökohtaiset asiat pidettiin niin erillään. Jotkut töissä eivät kertoneet mitään itsestään.”

Ihmettelen, miksei hän tee lääkärin töitä Libyassa.

”Liikaa stressiä, paperikaupassa voin tulla ja mennä miten haluan, kukaan ei huuda perään.” Isäntämme ajavat meitä lentokentälle. Libyassa on hyvät tiet. Vaikka meillä ei ole kiire, auton nopeus nousee kaupunkialueellakin helposti 140 kilometrin tuntivauhtiin. Muistan lukeneeni, että Libyassa kuolee eniten ihmisiä liikenneonnettomuuksissa suhteessa väkilukuun. Autot Tripolissa näyttävät kolaroiduilta. Veri pakenee kasvoiltani.

Lentokoneessa viereeni istuu herra Smith. Ihmettelemme, mikä oli kutsun tarkoitus. Emme erityisemmin vakuuttuneet suoran demokratian käytöstä Libyassa. Edes teoriaa ei esitetty selkeästi. Jos tämä olisi ollut prmatka, meille olisi esitetty kouluja tai sairaaloita. Tuskinpa isäntämme kuvittelevat, että alamme matkan innoittamina puuhata vallankumouksia kotimaissamme. Emme myöskään ole politiikan raskasta sarjaa. Tieteellinen kokous ei ollut missään nimessä. Parikymmentä vuotta sitten Libya rahoitti avokätisesti IRA:n, PLO:n ja muiden vapautusliikkeiksi katsomiensa sotilaallisten järjestöjen toimintaa. Ehkä ”ulkopolitiikkaa rahalla” -vaihde on jäänyt päälle ja meidän kokouksemme oli tuon ulkopolitiikan pieni puro. Illallisella oli jo ollut puhetta seuraavan konferenssin järjestämisestä Yhdysvalloissa, sillä ”raha ei olisi ongelma”.

GADDAFIN VIHREÄ KIRJA

NUORET UPSEERIT kaappasivat Libyassa vallan syyskuussa vuonna 1969, pariin ensimmäiseen kuukauteen he eivät paljastaneet henkilöllisyyttään. Tammikuussa 1970 esiin nousi johtaja, 27-vuotias Muammar Gaddafi. Kolme vuotta myöhemmin Gaddafi julisti suuren kulttuurivallankumouksen alkaneeksi. Vuonna 1975 hän julkaisi kirjoittamansa ”Vihreän kirjan”.

”Vihreän kirjan” mukaan edustuksellinen demokratia on perusteellisesti valheellinen ja toimimaton järjestelmä. Kirja listaa edustuksellisen demokratian viat. Äänten hajoamisen takia vähemmistö voi päästä määräävään asemaan. Puolueet edustavat ensisijassa rahoittajiaan. Kansalla on valtaa vain yhtenä päivänä neljässä vuodessa, muuten kansa on voimaton. Puolueetonta joukkotiedotusta ei voi olla, medialla on kapeat tavoitteensa, olivat ne sitten pääoman tai korporaatioiden tavoitteita.

Ratkaisu on suora demokratia. Jokainen kansalainen kuuluu asuinalueensa kansankongressin alimpaan tasoon, joka päättää itsenäisesti alueen asioista. Laajempien asioiden käsittely siirretään seuraavan tason kongressille, alempi taso lähettää sinne edustajansa. Ylimpänä on yleinen kansankongressi, se päättää ulkopolitiikasta ja valitsee ministerit.

Talouden ongelman ratkaisu on sosialismi.

Kirjan esittämää yhteiskuntamallia kutsutaan nimellä ”kolmas universaali teoria”.

1970-luvun lopulla ”Vihreä kirja” herätti laajaa kiinnostusta itäeurooppalaisen älymystön ja lännen yliopistomarxistien piirissä. 1980-luvulle tultaessa kirja ja teoria oli haudattu kaikkialla muualla paitsi Libyassa, missä sillä on edelleen virallisen valtioideologian asema.

Kirjoittaja on demokratia-aktivisti ja toimii muun muassa äänestysmenetelmien ja vaalitekniikan erityisneuvonantajana Maailman perustuslaki- ja parlamenttiyhdistyksessä.

Jiri Räsänen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu