Levyt

Lukuaika: 3 minuuttia

Levyt

Aikas hyviä levyjä arvioituina.

Singersongwriterbluesia

Malilaisen laulajan, kitaristin ja säveltäjän Rokia Traorén neljäs albumi on täynnä intiimejä, hienostuneita kappaleita, joissa Traoré on niin läsnä, että tuntuu kuin hän kuiskaisi ja huokaisi kuuntelijan korvaan. Hänen sähkökitaran soittonsa sekä albumilla kuuluvat afrikkalainen jousisoitin ngoni, harppu sekä lyömäsoittimet muodostavat minimalistisen yhdistelmän. Albumilla Traoré laulaa enimmäkseen bambaran kielellä, joskus ranskaksi sosiaalisesti suuntautuneita tekstejään. Yhdeksännellä ja viimeisellä raidalla A Ou Ni Sou on piiloraita. Se on persoonallinen ja jazzahtava tulkinta englanniksi amerikkalaisvenäläisen säveltäjän George Gershwin klassikosta The Man I Love, joka kuului myös Billie Holidayn repertuaariin. Päällimmäisenä koko albumilla hehkuu ja hengittää kuitenkin Rokia Traorén hillitty ja herkkä, erittäin kaunis laulu. (MKJ)

Rokia Traoré: Tchamantché. Universal 2008. Neljä tähteä.

_______________

Luuttutrio

Palestiinalaisen luuttutrion – veljekset Samir, Wissam ja Adnan Joubran – sanotaan olevan maailman ensimmäinen luuttutrio. Se on tapa murtaa arabialaisen musiikin perinne, jossa luutun tehtävänä on ollut säestää laulajaa. Tässä kokoonpanossa itse luuttu pääsee pääosaan.

Myös trion toinen albumi Majâz on instrumentaalinen lukuun ottamatta yhdeksättä raitaa Min Zaman, jossa veljekset myös laulavat. Se on perinteinen laulu ja levyn ainoa, jota he eivät ole säveltäneet itse.

Musiikissa on jännitettä. He pitävät musiikkiaan poliittisena ja se syntyy palestiinalaisten arkipäivästä. Rauhallinen kappale voi yhtäkkiä muuttua nopeatempoiseksi, energisen konfliktintäytteiseksi, lähes agg-ressiiviseksi. Veljekset improvisoivat ja musiikkiin tuo sykettä myös vieraileva perkussionisti, Yousef Hbeisch. Veljekset ovat todellakin virtuooseja ja soittavat niin riipaisevan kauniisti, että kuulija melkein pidättää henkeään. (MKJ)

Le Trio Joubran: Majâz. Harmonia Mundi 2007. Viisi tähteä.

_______________

So called band

Turkulainen So Called Plan oli uransa alkutaipaleella muutamia vuosia sitten oikeastaan aika kiva bändi. Silloin orkesteria pystyi hyvällä omallatunnolla sanomaan enemmän tai vähemmän punkrockbändiksi, mutta uusimmalla levyllä on otettu jälleen iso askel indie-alternative-ininän suuntaan. Ja siinähän ei sinänsä ole mitään pahaa, koska sekin voi olla tyylikästä. Nyt lopputulos ei kuitenkaan sitä ole. Parhaimmillaan bändistä tulee mieleen newjerseyläinen loistava My Chemical Romance, mutta valitettavasti ei kovin pitkäksi aikaa.

Melodista So Called Planin musiikki edelleen on. Eikä tätä tule nyt tulkita niin, että kaikki matsku levyllä olisi tekotaiteellista paskaa. Ei siellä ole mitään paskaa. Ongelma on vain siinä, että edes sinkkubiisiksi lohkaistu December ei tarjoa mitään kovin mielenkiintoista tai innostavaa. (JV)

So Called Plan: December turns to fall. Sony BMG. Kaksi tähteä.

_______________

Idols

Baritoni Johnny Hartmanin laulaessa pystymme jokainen toteamaan, että hän ”osaa laulaa”. Tuon seikan selvittelyyn ei tarvita arvovaltaista tuomaristoa.

Hartmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 85 vuotta. Jo kuusikymppisenä kuolleen balladin mestarin laulu kuulostaa niin häkellyttävän helpolta. Hyvien laulajien kuulostaa.

Huipulla ollut John Coltrane järjesti vuonna 1963 melkoisen yllätyksen levyttämällä Dizzy Gillespien ajoilta tutun Hartmanin kanssa. Tämä on ainoa kerta, jolloin kuulemme Tranen kvartettia säestystehtävissä.

mainos

Säestäminen on sosiaalinen taitolaji, joka ei sovi diivailijoille tai filmaajille. Kvartetti myötäilee sopivan surulliselta vaikuttavaa Hartmania niin kuin pitää. Trane on sielukkaimmillaan, McCoy Tyner runollisimmillaan sekä Elvin Jones ja Jimmy Garrison herkimmillään. Saman vuoden Birdlandin, Newportin ja Köpiksen keikoilla ei kuulostettu tältä.

Porukka hoiti yksillä otoilla levyn purkkiin. Yksi kappale vaati kuitenkin uuden aloituksen, kun Elvin Jones pudotti rumpupalikan. Eivät olleetkaan jumalia?

Parasta kutumusaa! Meidän romantikkojen ykkösvalinta! (PL)

John Coltrane And Johnny Hartman. Impulse Records 2008. Viisi tähteä.

_______________

Vastapainoa räyhäämiselle

Poliittinen musiikki on usein melkoista paatosta tai villiä räyhäämistä. Molemmat tyylit toimivat hyvin, ajoittain ne vaan tuntuvat varsin raskailta kuunnella.

Miellyttävän vaihtoehdon aggressiota pursuvalle poliittiselle musiikille tarjoaa Washington DC:stä käsin operoiva Thievery Corporation. Jamaikalaisia, intialaisia ja brasilialaisia tyylejä rumpu-basso-vetoisiin taustoihin yhdistelevä yhtye on luonut omalaatuisen tyylinsä loungehenkisestä maailmanmusiikista. Rennon letkeä tuotanto kätkee kuitenkin sisäänsä äkäistä avautumista vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan. Vallankumousta houkutellaan ja mellakkapoliisirivistöä kohti rynnätään.

Vaikka Thieveryä voisi syyttää musiikillisesta nössöilystä, saattaa kyseessä ollakin ovela juoni. Kuuntelijat, jotka normaalisti kiertävät punk-huudon kaukaa, kuuntelevat tällä kertaa propagandan mieluusti ja kokevat valaistumisen huomaamatta. Yhtyeen Rob Garzan sanoin:

”Näinä aikoina taiteilijoilla ei ole mitään tekosyytä olla käsittelemättä maailmanpolitiikkaa. On vaikeaa sulkea silmänsä maailman palaessa ympärillä.”(JT)

Thievery Corporation: Radio Retaliation. ESL Music, 2008 Viisi tähteä.

_______________

Timo Forss, Maria-Kaisa Jurva, Pertti Laesmaa, Jari Tamminen & Jukka Vuorio

  • 9.9.2009