Levyarvioita.

Mustaa multaa

Jolly Jumpersin musiikki on väkevän juurevaa kitaravetoista rockia, jossa pyhä yksinkertaisuus nousee kunniaan. Yhtyeen kahdeksas levy Fantom Zone käynnistyy a cappella -negrosprituaalilla The Number, jossa taustoja laulaa kahdeksanhenkinen mieskuoro. 

Jumpers kurottaa kotimaisen musiikin alkulähteille. Levyllä vierailee jouhikkoa soittava Pekko Käppi. Omintakeisen tundrabluesin tai psykedeelisen autotallishamanismin sävyttämän Jumpers-soundin vahvin pohjavire tuntuukin olevan voimakas luontosuhde. Mustan ja valkoisen Amerikan perinne yhdistyy suomalaiseen mullantuoksuun.

Fantom Zonen tuottanut saksalainen Jürgen Hendlmeier on myös ymmärtänyt asian eikä ole lähtenyt tylsistyttämään särmiä nykyisten radiosoittoformaattien vaatimaksi ympäripyöreäksi äänimössöksi. Ankarammalle väännölle antaa vastapainoa Jumpersin melodisuus, joka tuo vahvasti mieleen Neil Youngin ja 1960-luvun hilpeän hippiliikkeen. (TF)

Jolly Jumpers: Fantom Zone. Tug Records 2008. Neljä tähteä.

_______________

Tosi hyvää musaa

Eleanoora Rosenholmin uusi levy saa täydet viisi tähteä. Nyt kerron miksi. Ensimmäinen tähti tulee uskalluksesta ja selkeästä halusta tehdä onnistuneesti uudenlaista ja erilaista musiikkia, jota parhaiten voisi kuvailla kokeelliseksi elektroniseksi popiksi. Toinen siitä, että yhtye on oivaltanut hyvän bändin olevan muutakin kuin biisinsä. Komea visuaalinen ilme on yhtenäinen levyn kannessa, nettisivuilla ja keikoilla.

Kolmas tähti tulee biisistä Ambulanssikuskitar, joka toimii koko albumin kulmakivenä. Tarinana etenevät sanoitukset ovat hauskat, ja tyylin- ja rytminvaihdokset biisin sisällä toimivat ehjästi. Neljäs tähti tulee laulaja Noora Tommilan naiivin herkästä mutta vahvasta laulutavasta, joka on tärkein yksittäinen elementti.

Viidennen tähden bändi saa siitä, että levy on julkaistu sekä CD:nä että vinyylinä. Sen lisäksi, että vinyylin kevyt rahina sopii loistavasti Eleanooran imagoon, on julkaisu näinä päivinä myös kädenojennus levyjen keräilijöitä kohtaan. (JV)

Eleanoora Rosenholm: Älä kysy kuolleilta, he sanoivat. Fonal. Viisi tähteä.

_______________

J. Janatuisen jatsiyhtye

Jaakko Jahnukaisen juontamaa Levyraatia 1960-luvulla seuranneet muistavat, että Jahnun ehdottomia suosikkeja olivat Ella Fitzgerald ja Oscar Peterson. He olivat myös jazzguru Norman Granzin suosikkeja. Granz piti huolen siitä, että O.P. levytti miltei jokaisen merkittävän jazzlaulajan ja -instrumentalistin kanssa. 

Tämän seurauksena radiosta kuultavien jazzlevyjen esittäjien arvaamiset helpottuivat. Jo vastauksella ”Joku ja Oscar Petersonin trio” lohkesi lähes varmat puoli pistettä.

Tenorisaksofonisti Stan Getz ei ollut mikään joku. Hän oli The Sound! Harvalle muusikolle on annettu soittoäänestä johtuen noin röheetä lisänimeä.

Minulla ei ole säilynyt minkäänlaista muistikuvaa Jahnun suhtautumisesta Getziin. Jahnun aikoinaan bibliana käyttämä Jazzboken (Stockholm 1955) on kuitenkin päätynyt kirjahyllyni aarteeksi. Kirjassa ei ole liiemmälti merkintöjä, ainoastaan joitakin nimien alleviivauksia. Stan Getzin nimi on alleviivattu.

Rohkenen väittää, että Jahnu piti tästä levystä. Niin minäkin. Oupiin ja Getzin kuulemiset ovat aina juhlaa! (PL)

Stan Getz And The Oscar Peterson Trio: Jazz Track 2008. Viisi tähteä.

_______________

Pelkkää improvisaatiota

Ruotsin kansainvälisesti tunnetuimman jazzpianotrion e.s.t.:n (Esbjörn Svenssons trio) uusimmasta albumista tuli yhtyeen perintö maailmalle. Trion johtohahmo, säveltäjä ja pianisti Esbjörn Svensson menehtyi sukellusonnettomuudessa kesäkuussa 44 vuoden iässä.

Leucocyte on heidän kahdestatoista albumista ensimmäinen (ja viimeinen), joka on puhdasta improvisaatiota. He sulkeutuivat sydneyläiseen studioon kahdeksi päiväksi jammaamaan ja painoivat nauhoitusnappia. Trio pyrki pois tiukoista raameista myös konserteissaan: koskaan ei päätetty etukäteen mitä soitetaan ja missä järjestyksessä. Suunta oli koko ajan kohti yhä vapaampaa jazzia.

Leucocyte on trion kokeellisin, rohkein ja innovatiivisin tähän mennessä. Albumilla on sekä hypnoottisen kauniita kappaleita että musiikkimaisemaa, joka lähentelee raskasta, energistä heavyjazzia. Aineksia on myös elektronisesta musiikista. Kaiken tämän saa aikaan vain yksi piano, kontrabasso ja rumpusetti. (MKJ)

e.s.t.: Leucocyte. Bonnier Amigo 2008. Viisi tähteä.

_______________

Tytöt rakastavat autoilijoita

Maria Gasolina versioi brasilialaisia soundeja jo toisella omakustanteisella pitkäsoitolla. Levy on tasainen sekoitus bailubiisejä ja herkisteleviä balladeja. Välillä yltiöpirteys ärsyttää. Se annettakoon anteeksi, sillä Gasolina on parhaimmillaan lavalla. Keikkoja seuraa yleensä hikinen yleisö ja usein näyttää siltä, että laulaja/trumpetisti Lissu Lehtimajalla on salasuhde mikrofonin kanssa – niin intohimoisesti Lehtimaja vetää. Siksi onkin vähän harmi, että laulu levyllä kantaa parhaiten hitaimmissa rytmeissä ja saa villimmät biisit kuulostamaan vähän harrastelulta.

Levyn ehdoton helmi on biisi Karoliina kaunis, vaikkakin Kaipuusamba valittiin Radio Helsingin vuoden 2008 kesähitiksi. Rakkaus ja elämä – mistä muustakaan sitä kertoisi, kun sen kerran osaa tehdä noin vaivattomasti. Maailmantuskan sijalla on puhdas ilo ja se on mukavaa se. Saman meiningin aistii levynkansitaiteesta, joka tämän yhtyeen kohdalla on harvinaisen yhtenäinen ja linjassa musiikin kanssa. (MH)

Maria Gasolina: Mä olen sun. Omakustanne 2008. Neljä tähteä.

_______________

Timo Forss, Mirkka Hietanen, Maria-Kaisa Jurva, Pertti Laesmaa & Jukka Vuorio