Levyjä Adelesta Ismoon, boheemijazzista vapaaseen uikutukseen.
Sanansaattajat tsufella?
Kun (be)bop viilentyi länsirannikon jazzin myötä, monikaan musta muusikko ei tuntenut sitä oikein omakseen. Tarvittiin uusi ryhtiliike. Pallo siirtyi takaisin itärannikolle ja New Yorkiin. Liikkeen keulassa heiluivat rumpali Art Blakey ja pianisti Horace Silver. Syntyi hard bop. Se on nimensä mukaisesti bopia, jolle on ominaista kova ja siloittelematon soittotapa. Bluesin ja gospelin vaikutteita on myös havaittavissa.
Vuonna 1955 Blakey perusti yhtyeen nimeltään The Jazz Messengers. Kvintetissä soittivat Blakeyn lisäksi Silver, trumpetisti Kenny Dorham, tenorisaksofonisti Hank Mobley ja basisti Doug Watkins. Seuraavana vuonna Silver lähti yhtyeestä perustaakseen oman kokoonpanonsa. Blakey sen sijaan johti lyhyitä keskeytyksiä lukuun ottamatta samalla nimellä kulkevaa kvintettiä tai sekstettiä aina kuolemaansa (1990) asti.
Tähän tupla-CD:hen on mahdutettu kolme vanhaa älppäriä ja bonuksena vielä neljäskin älppäri, jolla sama lössi skulaa Silverin nimissä. Ja ne missään tsufella ole, vaan soittavat klubilla helvetin hyvää jazzia! (PL)
The Complete Jazz Messengers At The Café Bohemia. Lone Hill Jazz 2007. Viisi tähteä.
_______________
Soiva Maamme-kirja
Suomi-rockin tervaskanto Ismo Alanko irtisanoi tuhatvuotisen sopimuksensa Pokon Epe Heleniuksen kanssa ja hyppäsi energisten punk-poikien Fullsteam-indiepuljuun. Samaan syssyyn hän telakoi kolmin kitaroin leveästi soineen Säätiö-orkesterinsa ja keskittyi duo-musisointiin Teho Majamäen kanssa.
Tulokset on taltioitu Blanco Spirituals -levylle, joka soi paikoin massiivisemmin ja moniulotteisemmin kuin Säätiö konsanaan. Sävellykset ja sanoitukset ovat tuttua Alankoa oivaltavine melodisine koukkuineen mutta myös maneereineen aina pakollisine vitun hokemisineen.
Levy on turvallista tavaraa nostalgianälkäisille. Teho Majamäen maukas vibrafonin soitto tuo mieleen jo Hassisen Koneessa lanseeratun omaperäisen Alanko-soundin, joka on paljolti velkaa klassisen musiikin venäläisille mestareille. Muutamassa biisissä säveltäjänä mukana oleva Jukka Orma tuo mukaan Sielun Veljien hypnoottisen nykimisen parhaat perinteet.
Parasta Blanco Spiritualsissa on, että se kuulostaa Ismo Alangolta alusta loppuun. ”Päästänkö irti” ja ”Puupää” ovat klassikkokamaa tarttuvine melodioineen ja osuvine sanoituksineen. Levyltä on kaikesta tuttuudesta huolimatta aistittavissa aitoa tekemisen iloa. Blanco Spirituals on soivaa, 2000-luvulle päivitettyä jatkoa Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjalle. (TF)
Ismo Alanko Teholla: Blanco Spiritulas. Fullsteam Records 2008. Neljä tähteä.
_______________
Myös muu maa mansikka
Italialaisten Pietro Lussun, Lorenzo Tuccin ja Pietro Clancaglinin muodostaman LTC-trion hard-bop-henkinen pianojazz rullaa tiukasti eteenpäin tuoden muassaan myös sopivasti välimerellistä rentoutta ja keveyttä. Tasaisen mahtavan levyn kruununjalokivi on sijoitettu viimeiselle raidalle, jolta löytyy lainakappale ”I Wish I Knew How it Would Feel to Be Free”.
Bill Taylorin vuonna 1954 säveltämä kappale nousi kuuluisuuteen 1960-luvulla Nina Simonen levytettyä siitä taivaallisen versionsa. Kansalaisoikeusliikkeen nousun mukana nostetta saanut huuto mustan väestön oikeuksien puolesta pysäyttää edelleen, ja kunnianosoitus tälle kappaleelle on aina paikallaan.
A Different View’n mukana levy-yhtiö Ricky-Tick muuttaa myös julkaisulinjaansa dramaattisesti, aikaisemmat julkaisut ovat kaikki olleet kotimaista tuotantoa. Toivottavasti kotimaistakin julkaistavaa riittää jatkossa, mutta sen verran timmiä settiä LTC tarjoilee, että en nyt ihan hirveästi jaksa murehtia mokomasta. Ulkomaalaisetkin artistit kelpaavat hyvin, kiitos vaan. (JT)
LTC: A Different View. Ricky-Tick 2008. Viisi tähteä
_______________
Burberry-Winehouse
Brittimimmi laulaja-lauluntekijä Adele Adkinsia, taiteilijanimeltään Adele, on tituleerattu yhdeksi vuoden 2008 kiinnostavimmista artisteista. Aika mahtipontista, mutta kyllähän se läheltä liippaa: uudenlainen souljazz on nousussa ja Adele on ihana! Mahtaako musiikin helppous ja aitouden tuntu johtua siitä, että saadessaan ensimmäisen kerran mikin kouraansa Adkins tiesi mitä tehdä ja ennen kaikkea rakasti sitä.
Adelea on ihan pakko verrata Amy Winehouseen ja saman opinahjon, Brit Schoolin, laulajiahan he ovat. Kummankin äänestä kuuluu omituinen riippumattomuus, jopa vanhanaikaisuus. Tosin Winehousen biisit on usein kruunattu sekakäyttögloorialla kun taas Adelen laulut kertovat enemmän sisäänpäinkääntyneitä rakkaustarinoita 19-vuotiaan antaumuksella ja ironialla.
19 on hieno levy, jos sielussasi on vähänkään sentimentaalisuutta ja heikkoutta tyylille, vaikkei ihan koko setti kuitenkaan käsittele paskaksi menneitä sokeriunelmia. Biisi ”Hometown Glory” on todellinen oodi Lontoolle: ”Shows that we ain’t gonna stand shit. Shows that we are united”. (MH)
Adele: 19. XL 2008. Neljä tähteä.
_______________
Mahtavuuden mahtavuus
Radioheadin laulaja-kitaristi-pianisti Thom Yorken viimevuotinen mestariteos The Eraser on saanut seurakseen arvoisensa sisarteoksen The Eraser rmxs. Alkuperäisen Eraserin kappaleita on kutsuttu remixaamaan tämän hetken kuumimpia nimiä. Muiden muassa Burial, Modeselektor, The Field ja Four Tet ovat saaneet ilmeisen vapaat kädet kappaleiden työstöön, sen verran tyyliltään vaihtelevaa tavaraa uudelleen käsitellyt kappaleet tarjoavat.
Alkuperäisen levyn leppoisa pulputuselektroniikka vääntyy dubstepistä minimalistiseen elektroniikkaan. Laaja skaala tarjoaa vaihtelevia näkemyksiä Yorken hengentuotteista ja kyllä tätä kelpaakin fiilistellä kun tuo emoyhtye Radiohead tuntuu palanneen pysyvästi kitararockin pariin.
Kolmena erillisenä 12” vinyylimaksina julkaistut miksaukset voisivat johtaa epäilemään rahastusta ellei levyjä olisi hinnoiteltu kovin edukkaiksi, selvästi alle kympin kappale. Siltikin täytynee miettiä, onko kolme maksia näppärämpi formaatti kuin vaikkapa yksi täyspitkä. Levyt julkaistiin samalla myös mp3-formaatissa, ehkä cd:kin seuraa joskus tuonnempana. (JT)
Thom Yorke: The Eraser rmxs 1, 2 & 3. XL 2008. Neljä tähteä.
Timo Forss, Mirkka Hietanen, Pertti Laesmaa & Jari Tamminen
