Levyjä, perkele!

Jos saisin kuunneltavakseni kaikki 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun äänilevyt eri genreissä, en kaipaisi muuta.

Vuonna 1877 Thomas Alva Edison keksi, kuinka ääntä voidaan tallentaa. Hän kiinnitti teräslieriöön tinapaperia. Sitten hän lausui suppiloon sanat: ”Mary had a little lamb”. Kalvoon kiinnitetty neula kaiversi tinapaperille äänenvärähdyksiä vastaavan uran.

Alkuaikoina levyt olivat puhetta ja oopperaa. Seuraavaksi mukaan tuli orkesterimusiikki. Sen jälkeen jazz- ja viihdemusiikki. 1920-luvun lopussa Suomessakin päästiin jo miljoonan levyn vuosimyyntiin. Melkoinen määrä savikiekkoja lähes skraitta-autiossa maassa!

Äänilevyjen merkitys lähti kasvuun toisen maailmansodan jälkeen. Sitä ennen ne olivat harvinaista herkkua tavallisille kadundallaajille, joiden oli ollut tyytyminen parhaimmissa tapauksissa radioon, elokuviin ja eläviin esityksiin.

Olen usein sanonut, että jos saisin kuunneltavakseni kaikki 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun äänilevyt eri genreissä, en kaipaisi muuta. Ne riittäisivät minulle.

Olen pitkään myös ihmetellyt uusien äänitteiden pakkomielteistä syytämistä markkinoille. Tähdiksi yrittäjiä riittää. Levyttäjät saavat myös eräänlaisen kuolemattomuuden tultuaan taltioiduiksi ikiajoiksi. Ennen levytettiin jo hyväksi havaittua matskua. Enää ei sellaista vaadita.

Kokeissa on havaittu, että jos vuoteenomalle, vahvasti dementoituneelle ihmiselle, joka ei edes tunne omaisiaan, soitetaan hänen mielimusiikkiaan, hänessä tapahtuu muutos. Hän alkaa ”elää”, ja vanhoja muistoja tulee hänen mieleensä. Usein murrosiässä kuultu musiikki on ihmiselle sitä tärkeintä läpi koko elämän.

Uudetkin murrosikäiset tarvitsevat tietysti omia tärkeitä kappaleitaan, mutta ei kait jokaiselle tarvitse tehdä omaa äänitettä. Hiukan kierrätystä, please! Samojakin voi käyttää. Ja meillä kaikilla maailman ihmisillä on jo vaikka kuinka monta ”omaa” plattaa.

Pertti Laesmaa

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu