Lapsi ei tyydy häkkiin

Arvostelussa Jarmo Stoorin kirja Sieluhäkki.

Jarmo Stoorin Sieluhäkissä näyttäytyy maailma, jota lapsi seuraa välillä kuin huonoa elokuvaa. Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen vaatii uskollisuutta sille, ettei lapsi näe aikuisissa pahuutta samoin kuin toiset aikuiset. Heijastuuko tarinassa ”pahuus sukupolvesta toiseen” vai sittenkin inhimillinen kyvyttömyys käsitellä traumoja?

Teoksesta tulee mieleen toinen ”pahuuden” kuvaus, Shena Mackayn Orchard On Fire, joka katsoo pedofiliaa lapsen silmin. Osa lukijoista kokee vieraannuttavaksi sen, ettei lapsi järkyty naapurin sedän lähentely-yrityksistä. Miksi järkyttyisi? Myös Sieluhäkissä on kiinnostavaa, ettei tarinaa kerro sosiaalityöntekijä.

Takakannessa sanotaan, että päähenkilö pakenee pahuutta mielikuvitusmaailmaan. Mutta lapsen maailmassa paetaan tylsyyttä ja pusketaan rohkeasti hyvän ja pahan maailman rajoja.

Koskettavinta Sieluhäkissä ovat isän ja pojan suhde ja miesriitit, joita edes alkoholismi ei onnistu turmelemaan. Vieraannuttavinta on palata takaumiin sota-ajoista ja äidin traumaan, jonka yhteisö julmasti kieltää. Sitä tarinaa ei enää kerro lapsi.

Jarmo Stoor: Sieluhäkki. Into 2013. 240 s. Neljä tähteä.

Minea Koskinen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu