Israelin hallitus koventaa otteitaan Palestiinassa. Seuraavaksi miehityksen kovaa kouraa joutuvat maistamaan Länsirannan beduiinit.
Israel aikoo lähiaikoina pakkosiirtää Itä-Jerusalemin liepeiden beduiinikylät Jerusalemin ulkopuolella sijaitsevan Abu Disin kaatopaikan viereen. Myöhemmin koko Palestiinan beduiiniväestö on tarkoitus pakottaa reservaatteihin.
Kokonaisuudessaan operaatio tulee olemaan valtava: Länsirannan beduiinikylissä asuu miltei 30?000 paimentolaista. Suuri osa heistä on asettunut paikalleen asumaan, ja vain harva on enää puhtaasti nomadi ja vaeltaa elääkseen.
Israelin valtion perustamisvuodesta 1948 lähtien palestiinalaiset ovat joutuneet kokemaan useita pakkosiirtoja. Palestiinalaiset, joihin Länsirannan beduiinitkin kuuluvat, ovat maailman suurin pakolaisryhmä. Tällä hetkellä heitä arvioidaan olevan 7 miljoonaa ympäri maailman, ja maansisäisiä pakolaisia on 110?000.
Nyt beduiinit asuvat alueella, joka on kansainvälisen mielipiteen mukaan Palestiinaa, mutta Israel kohtelee aluetta niin kuin se olisi osa Israelia.
Yhteensä kuusivuotiseksi suunniteltua operaatiota perustellaan beduiinien omalla turvallisuudella. Beduiineilla on ongelmia paitsi väkivaltaisten siirtokuntalaisten myös Israelin armeijan kanssa.
Tämä ei ole yllättävää: miehitysvalta kohtaa vastarintaa. Armeijan terrorin ohella myöskään siirtokuntalaisten väkivaltaa paikallisväestöä kohtaan ei ole saatu tai haluttu saada loppumaan.
Tärkein tekijä pakkosiirron taustalla on beduiinikylien strateginen sijainti alueella. Kylät ovat lähellä Itä-Jerusalemia, ja niitä ympäröivät ympäri maailmaa muuttaneiden juutalaisten siirtokunnat, joissa asuu useiden arvioiden mukaan puoli miljoonaa ihmistä.
Osa siirtokuntalaisista on ideologisia sionisteja, jotka ovat vahvasti aseistautuneita ja jotka valtaavat jatkuvasti uusia palestiinalaisalueita sissihengessä.
Siirtokunnat ovat laittomia, mutta Israel antaa niille silti taloudellisesta tukea niiden laajentuessa ja vakiintuessa. Näin siirtokunnat myös juurtuvat entistä tiukemmin Palestiinaan.
Kansainvälinen yhteisö on useaan otteeseen ja usean länsimaisen johtajan suulla tuominnut Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun toimet siirtokuntien lisärakentamiseksi. Varsinaisiin rangaistuksiin ei kuitenkaan ole turvauduttu.
Israelin ja juutalaisten dramaattinen menneisyys on tulenarka aihe, ja siksi konflikti on jätetty sikseen.
Beduiinien perinteiseen elämäntapaan kuuluu eläinten kanssa vaeltaminen, suuren karjan pitäminen ja uusien laidunmaiden etsiminen. Pakkosiirron jälkeen traditionaalinen elämäntapa ei ole enää mahdollinen. Israelin armeija on ilmoittanut, että ”uuteen paikkaan” kaatopaikan viereen eläimiä ei voi ottaa mukaan.
Siirrosta tai sen ajankohdasta ei ole neuvoteltu kyläyhteisöjen kanssa. Ihmiset odottavat lähdön tulevan minä päivänä hyvänsä. Ensimmäinen pakkosiirto, joka koskettaa noin 2?700:ta beduiinia, on tarkoitus aloittaa tammikuussa 2012.
Pakkosijoitus vie käytännössä leivän beduiinien suusta ja pakottaa heidät köyhien alimpaan kastiin: kerjäämään ja varastamaan.
Khan al-Ahmarin kylä on tyyppiesimerkki yhteisöstä, joka painii lähestyvän uhan kanssa.
Kylä sijaitsee uutuuttaan hohtavan Jerusalem–Jeriko-moottoritien vieressä. Kameli nuokkuu lähistöllä, aasi syö pientareen kuivaa ruohoa. On melkein 30 astetta lämmintä.
Parinsadan metrin päässä kohoaa juutalaissiirtokunta, moottoritien toisella puolen toinen samanlainen. Ne kuuluvat valtavaksi paisuneen Ma’ ale Aduminin siirtokunnan yhteyteen, jossa arvellaan asuvan yli 40?000 ihmistä. Kylä sinnittelee näiden kahden vihamielisen naapurin välissä.
Khan al-Ahmar on tullut kuuluisaksi autonrenkaista rakennetusta koulustaan, jota muun muassa italialaiset ruohonjuuriaktivistit ovat tukeneet rahallisesti ja olleet rakentamassa. Koululla, kylän muiden rakennelmien ohella, on Israelin armeijan antama tuhoamismääräys.
Moottoritien alikulun kautta beduiinit vievät lampaitaan ja vuohiaan laidunmaille. Koska ruoan löytäminen karjalle alkaa olla mahdotonta, moni on luopunut perinteisestä työstään paimenena. Beduiinien työttömyys onkin korkeimpia kaikkien palestiinalaisten keskuudessa.
Arjen ongelmat ovat usein ylittämättömiä. Yhdessäkään Länsirannan beduiinikylässä ei ole sähköä, ja paheneva vesipula kurjistaa entisestään kuivuudessa eläviä yhteisöjä. Silti nämä vaatimattomat olosuhteet muodostavat beduiinien kodin, ja näihin kyliin he haluavat jäädä.
Täällä lampaat ja vuohet voivat vielä käyskennellä vapaina, ja niistä saatava maito ja liha takaavat perusravinnon.
Oikeastaan Khan al-Ahmarin kylä on vain rypäs hökkeleitä. Tukevinkin teltta on ommeltu nahasta, ja sen ovi on verho, joka ei pidä autiomaan hiekkaa ulkopuolella. Muut rakennukset on tehty aaltopellistä, muovinkappaleista ja pressuista, jotka ovat repeytyneet. Sää on armoton.
Daher asuu kylässä perheineen. Hän on noin kolmekymmentävuotias mies, vaimo näyttää nuoremmalta. Heillä on kaksi lasta.
Kukaan kylässä ei halua sanoa oikeita nimiään, ja beduiiniyhteisössä naisten valokuvaaminen on ehdottomasti kielletty. Pieni vauva jokeltaa Daherin vaimon sylissä.
Lähitalojen miehet tulevat minttuteelle, makealle juomalle, joka ainoana virkistää kuumalla aavikolla.
”Olen kuullut, ettei sinne saa ottaa eläimiä mukaan, minne ikinä olemmekin menossa”, Daher sanoo ja puistelee päätään.
”Täällä käy sotilaita valokuvaamassa joka viikko rakennuksia ja eläinsuojia. Kun olemme kysyneet keitä he ovat, ovat he kerta toisensa jälkeen väittäneet edustavansa siviilihallintoa. He ovat kuitenkin Israelin armeijan sotilaita ja toimittavat tietoa armeijalle, joka puolestaan lähettää meille talojen tuhoamismääräykset.”
Daher aikoo jatkaa talonsa kunnostamista, vaikka armeija jatkuvasti uhkailee purkavansa rakennukset. Talvi on tulossa.
”En aio luovuttaa, perheeni ei tule kuolemaan kylmyyteen. Muuten kaikki onkin hämärän peitossa, sotilaat ovat sanoneet, etteivät aio jättää asiaa tähän. Kaikki mitä rakennamme tullaan ajamaan puskutraktorilla maan tasalle.”
Beduiinien rauhallisuus hämmentää. Kukaan ei itke tai raivoa, kaikki ovat ystävällisiä, kutsuvat kotiinsa teelle. Ja kuitenkaan beduiineille ei heru sympatiaa Palestiinasta eikä Israelista.
”Meitä ei auta kukaan, ei palestiinalaishallinto eikä Israel. Meillä ei ole mitään tietoa, mihin meidät aiotaan siirtää, kuka meidät siirtää ja milloin tämä tapahtuu”, sanoo Daher.
”Olemme palkanneet asianajajan, joka yrittää viedä valitustamme oikeuteen”, kertoo Daher. Hän on kuitenkin skeptinen tulosten suhteen.
”Voi olla, että aika loppuu kesken ja kyläläiset siirretään odottamatta oikeusprosessin käynnistymistä, saati sen tulosta”, hän toteaa.
Israelilaiselle rauhanaktivistille Angela Godfrey-Goldsteinille beduiinit ovat sydämen asia.
Godfrey-Goldstein asui Egyptin Siinailla silloin, kun Israel vielä miehitti aluetta. Yhteensä neljä vuotta beduiinileirillä on opettanut paljon paimentolaiskulttuurista. Hän on tottunut karuihin olosuhteisiin ja siihen, että hänen kotimaansa hallitus käyttää kovia, kansainvälisistä sopimuksista piittaamattomia otteita.
Godfrey-Goldstein on vastustanut miehitystä yli kolmekymmentä vuotta ja on kysytty puhuja ympäri maailman. Hän on vieraillut myös Suomessa. Nyt hän katsoo ympärilleen Khan al-Ahmarissa ja huokaa:
”Me tulemme kuihduttamaan ja lopulta pyyhkimään maan pinnalta juuri ne ihmiset, jotka osaisivat asua aavikolla. Me tulemme tarvitsemaan heidän viisauttaan, kun vesi käy vähiin maapallolla ja lämpötila nousee. Eikä kysymys ole tietenkään vain tästä. Beduiinien elämäntapa on ikivanha, ja nämä ovat heidän alueitaan. Heillä on vuosisatainen hallinta tällä alueella, eikä Israel kunnioita sitä tippaakaan. Sen sijaan valtio käskee puskutraktorit hajottamaan beduiinien jo ennestään hatarat asumukset.”
Godfrey-Goldsteinin mielestä beduiinit ovat maailman kauneimpia ihmisiä.
”Niin kuin muutkin alkuperäiskansat kauan sitten, he elävät yhdessä luonnon kanssa. He kestävät aavikkotuulen ja niukan ruokavalion. Voi olla, että tätä muutosta he eivät kestä.”
Kirjoittaja vieraili Palestiinassa lokakuussa 2011.
Maria Seppälä
